Mari Luukkonen: Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978–1990.
Otava 2022. 637 sivua.
Näkymä menneeseen aukeaa helmikuun 1978 tuokiokuvalla: presidentti Urho Kekkonen on nimittänyt Seppo Tiitisen suojelupoliisin päälliköksi. 30-vuotias nuori mies ei tiedä turvallisuuspoliisista senkään vertaa, että osaisi astella eksymättä viraston päämajaan Ratakatu 12:een.
Tiitinen aloittaa Supossa aikakaudella, jota on kuvattu suomettumisen kulta-ajaksi. KGB:n residentti Viktor Vladimirov tahtoo lämmittää erityissuhteen Tiitiseen ja sitoa Supon neuvostopalvelun liekaan.
Mahdollisuudet pääpalkintoon vaikuttavat lupaavilta: Tiitinen on varttunut yya-Suomessa ja lukeutuu Paasikiven−Kekkosen linjan vankkumattomiin kannattajiin. Uudelle päällikölle on päivänselvää, että ulkopolitiikan reunaehdot pitää huomioida perusteellisesti suojelupoliisin kaikessa toiminnassa.
Tiitisen valtakaudelle osuu kylmän sodan viimeinen vuosikymmen, mikä tekee kirjasta kutkuttavan. Suomi, Neuvostoliitto ja kylmä sota mullistuvat tarkastelujaksona monta kertaa. Kun Tiitinen aloittaa, Suomea johtaa Urho Kekkonen ja Neuvostoliittoa Leonid Brežnev. Kun Tiitinen lopettaa, vallassa ovat Mauno Koivisto ja Mihail Gorbatšov.
Luukkonen katsoo Ratakadun turvallisuuspoliisin historiaa Tiitisen vinkkelistä. ”Suojelupoliisi on luonteeltaan päällikkövirasto”, kirjoittaja perustelee, mutta tiedostaa myös valintansa seuraukset. Se suuntaa katseen poliittisen vallan huipulle ja kabinetteihin. Tiitisen keskustelukumppaneina toistuvat presidentit Kekkonen ja Koivisto sekä KGB:n Helsingin-residentit ”Vihtori” eli Vladimirov ja Feliks Karasev.
Näkökulma osuu poliittisen vallan kovaan ytimeen, vaikka paikka paikoin toivoisi Luukkosen valottavan yksityiskohtaisesti myös alempia hierarkiatasoja. Merkittäviä – ja monta kertaa juuri niitä merkityksellisimpiä – valintoja tehdään myös lattiatasolla intuition ja improvisoinnin hengessä. Suojelupoliisin 80-luvun historiasta löytyisi tästä mehukkaita esimerkkejä.
Luukkonen ei arastele nostaa kissaa pöydälle: suomettuiko suojelupoliisi Tiitisen kaudella? Jukka Seppinen ja Alpo Rusi ovat langettaneet viraston ylle jyrkkiä tuomioita, mutta heidän tendenssimäisiä väitteitään on vaikea ottaa aivan todesta. Luukkonen ei kävele kiistakirjoittajien ansaan vaan erittelee monipuolisesti kuumaa kysymystä. Totuus ei tässäkään ole joko-tai vaan sekä-että.
Luukkonen nostaa etualalle niin sanotun ”suomalaisen paradoksin”: samaan aikaan kun turvallisuuspoliisia vedettiin Tehtaankadun syleilyyn, vahvistuivat sen siteet länteen. Itää lähestymällä ostettiin liikkumatilaa lännestä, vaikkei matelulla tyylipisteitä saatukaan.
Tiitisen pelättiin koulivan Suposta Tehtaankadun sylikoiran, mutta Luukkonen arvioi uhkakuvat paljolti vääriksi: 1980-luvun mittaan vastavakoilu tehostui jopa siinä määrin, että KGB:n ja sotilastiedustelu GRU:n tiedustelu-upseerien karkotusmäärät nousivat ennätyksellisiksi. Persona non grata -julistuksia jaettiin suhteessa enemmän kuin Nato-maissa. Luukkonen osoittaa, etteivät asiat ainakaan kokonaisuutena kehittyneet neuvostotiedustelun toivomaan suuntaan.
Mitenkään yksiselitteistä ei ole, miten pitäisi tulkita Tiitisen strategisia linjauksia. Supossa ei enää kiinnitetty päähuomiota poliittiseen PR-linjan vakoiluun ja niin sanottuun ”kotiryssäjärjestelmään” vaan sitä katsottiin läpi sormien.
Valvonnan pääkohteeksi otettiin X-linja eli tieteellis-tekninen vakoilu. Vaikka sen merkitys oli kasvanut vuosi vuodelta suuremmaksi, ilmeistä oli, ettei kyse ollut vain tästä: Tehtaankadun neuvostolähetystön salahankkeille oli helpompi vetää rajat tieteellis-teknisessä vakoilussa, johon koko Suomen poliittinen eliitti ei ollut sotkeutunut korviaan myöten.
Omat vaikutusmahdollisuudet maksimoitiin keskittymällä lähinnä sellaiseen vakoiluun, johon oli poliittisesti ja juridisesti mahdollista puuttua. Seurauksena oli muun muassa se, ettei Supo enää varjostanut Vladimirovia ja muita Tehtaankadun nimimiehiä. Ei ollut suotavaa horjuttaa Suomen ja Neuvostoliiton ”ystävällisiä suhteita”, mistä vuoden 1982 presidentinvaalit ovat hämmentävä esimerkki: KGB osallistui kisaan monella rintamalla, mutta suojelupoliisin arkisto ei kerro siitä paljoakaan.
Nahkansa luonut Supo tahtoi myös eliminoida sellaiset ulko- ja sisäpoliittiset seikkailut, joiden varjolla Neuvostoliitto olisi voinut vaatia Suomelta poliittisia myönnytyksiä. ”Ystävyyden kukkapenkin rikkaruohoihin”, kuten Raamattujen salakuljetusjuoniin, äärioikeiston provokaatioihin ja balttilaisten pakolaisten hämärähankkeisiin puututtiin aiempaan ärhäkämmin. Pekka Siitoinin, Leo Mellerin ja Heikki Eskelisen tapaiset surkuhupaiset hahmot pitivät suojelupoliisin etsivät kiireisinä.
Luukkonen onnistuu tuomaan päivänvaloon lukuisia sellaisia Supon arkiston papereita, joita suomalaisessa historiantutkimuksessa ei ole aiemmin käytetty joko ollenkaan tai yhtä perusteellisesti. Niillä on uutisarvoa, mutta monta kertaa myös vastaansanomatonta todistusvoimaa.
Kirja on perusteellinen vaan ei liian tieteellinen: valloilleen päästetään esimerkiksi näytteitä siitä rehevästä kielestä, jollaista supolaiset tapasivat käyttää. Sanasto avaa näkymiä todellisuuteen, joka on kadonnut vuosia sitten Ratakatu 12:n käytäviltä. Lukijaa palkitaan myös muutamilla arkistolähteiden helmillä, kuten huvittavalla jutulla siitä, miten Neuvostoliiton raittiuskiihkoilu uhkasi KGB:n ja GRU:n tiedustelutoimintaa.
Suojelupoliisin historiaa on tärkeää pöyhiä varsinkin siksi, ettei kyse ole minkä tahansa viraston historiasta. Jokaisessa valtiossa on armeija: oma tai vieras. Samaa on syytä sanoa turvallisuuspoliisista, jonka historiaa tarkastelemalla päästään kiinni myös suurempiin valtiollisiin ja poliittisiin kysymyksiin.
Tässä Luukkonen on onnistunut ensiluokkaisesti.
Kirjoittaja
Aleksi Mainio on Helsingin yliopiston dosentti ja historiantutkija, joka on erikoistunut muun muassa kylmään sotaan ja tiedusteluun. Hän myös toimi Turun yliopistossa 29.4.2022 Mari Luukkosen väitöskirjan vastaväittäjänä.
