Onko ryhdyttävä demokratian itsepuolustukseen?

Poliitikolta, kansanedustajalta ja ehdokkailta vaaditaan paksua nahkaa.

Useimmat politiikan paikoille pyrkivät naiset ja miehet suurin piirtein tietävät, mitä kaikkea – valitettavasti ikävääkin – on tulossa, kun politiikkaan lähtee ja vastuun paikoille pääsee. Vasta arki osoittaa monimuotoisen ja monelle ihmeellisen todellisuuden.

Miten poliittisen ilmapiirin kokee, riippuu ainakin kahdesta seikasta: median edesottamuksilla ja kollegoiden suhtautumisella on kansan reaktioiden ohella merkitystä.

Väkivalta tai sen uhka sivuilmiöineen ovat olleet julkisuudessa hyvinkin näyttävästi. Suomessa poliitikkoon kohdistuva väkivalta on ollut perin harvinaista. Mutta itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä se vaivasi yhteiseloa. Jotkut viime aikojen tapaukset (Kataja, Sipilä) ovat panneet kysymään, onko poliitikkojen turvallisuus heidän asemansa seurauksena Suomessakin kyseenalaistumassa.

Poliitikkojen asiaton kohtelu esimerkiksi mediassa ei ole juuri näinä aikoina syntynyt. Räikeää ja loukkaavaa kielenkäyttöä on ollut meillä ja muualla niin pitkään kuin yhteisiä asioita on hoidettu. Nykyinen tekniikka mahdollistaa kaiken tämän valitettavan tehokkaasti ja laajasti. Kielenkäyttö on koventunut, kun sen perään ei juurikaan kysellä. Välinpitämättömyys on sama kuin hyväksyisi loukkaavan ja solvaavan kielenkäytön. Sanoilla ja sanomisen tyylillä on väliä.

Merkittävät päätöksentekotilanteet kuten esimerkiksi valmistautuminen Euroopan unionin jäsenyyteen 1990-luvun alkuvuosina ärhäköittivät kiihkeitä kannanottoja ministereitä ja kansanedustajia kohtaan. Olihan niissä vaiheissa selvää uhkailuakin. Kaikesta tapahtuneesta ei ole puhuttu eikä puhuta. On riski, että tällaisten tapausten näyttävä käsittely median palstoilla olisi omiaan provosoimaan asiattomuuksiin. Mutta ei se hyssyttelykään ole viisasta. Ikävätkin tapahtumat on kerrottava avoimesti niin kuin ne ovat, ilman värittelyjä mihinkään suuntaan.

Tyhjiä vaalimainostelineitä Eduskuntatalon näkyessä taustalla.
Korona on vaikuttanut kuntavaalien kampanjointitapoihin, mutta myös perinteiset vaalimainostelineet jälleen ilmestyivät katukuvaan monessa paikkaa toukokuussa vaalien lähestyessä.
Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola palautti kolumnissaan ”Poliittinen väkivalta teki paluun” (HS 23.3.2021) mieliimme poliittisen väkivallan historiaa maassamme. Väkivalta on ollut lähes olematonta itsenäisyysajan alkuvuosia lukuun ottamatta. Rajalla on muutaman kerran häilytty. Rentola huipentaa historiakatsauksensa poliittisesta väkivallasta maassamme pysäyttävään lauseeseen ”se on täällä tänään”.

Useampi ehdokas on joutunut vaalikiertueensa aikana silmitysten väkivallan uhan kanssa. Omakohtaisestikin opin seurailemaan tietyllä silmällä toriväen liikehdintää vaalitapaamisten yhteydessä. Jotakin kerrottavaa olisi, mutta antaa sen nyt olla.

Väkivallan osalta on oltava ehdoton nollatoleranssi. Vähäisimmätkin väkivaltaoireet on poiskitkettävä alkuunsa. Jos ehdokas joutuu pelkäämään uhkailuja vaalikiertueillaan ja puhetilaisuuksissa, yksi erä kamppailussa demokratian puolesta on hävitty. Demokratia ei saa hävitä pelottelujen edessä.

Yleistynyt vihapuhe vähentää tutkimustenkin mukaan päätöksentekijöiden halua osallistua politiikkaan. Demokratia elää mielipiteenvapaudesta ja kansalaisten oikeudesta olla omaa mieltään ilman pelkoa. Laillisuus on rajana.

Tosi ikävä sivupiirre on poliitikon läheisten saama kohtelu. Moni on joutunut kokemaan sitäkin, että läheisiä vähätellään tai pilkataan poliitikon tekemisistä ja sanomisista. Heillä ei ole osaa eikä arpaa itse politiikka-asioissa, mutta he saavat tuntea omassa elämänympäristössään politiikan nurjat puolet. Olisi kohtuullista, että poliitikon läheiset saisivat olla rauhassa.

Somen tunkeutuminen politiikan tekovälineeksi on historiallinen muutos. Some on raaistanut kielenkäyttöä. Poliitikkoa isketään nimimerkillä tai tekaistuilla nimillä. Somessa se voi olla myös organisoitua, tarkoin tähdättyä toimintaa. Vihapuhe ja tölviminen on vastenmielistä ja on varmasti omiaan karkottamaan ihmisiä politiikasta, sen seuraamisesta ja etenkin omakohtaisesta osallistumisesta. Perinteisellä medialla onkin kasvava vastuu asiallisesta politiikan analysoinnista ja henkilöiden kohtelusta. Perinteisen median ongelmaksi on tullut kilpailu somen kanssa.

Suomenkin politiikka on henkilöitynyt. Media elää henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Henkilöjuttuja perustellaan sillä, että poliittiset tapahtumat avautuvat mielenkiintoisemmalla tavalla juuri henkilöjuttujen kautta. Se pitää ainakin osittain paikkansa. Politiikan johtohenkilöiden elämä kiinnostaa lukijoita, äänestäjiä. Sellaiset jutut saattavat myös selittää politiikan tapahtumia ja niiden taustoja ymmärrettävällä tavalla. Lantin toinen puoli on se, että politiikan henkilöityminen johtaa myös pinnallistumiseen ja lyhytjänteisyyteen.

Media ja poliitikot tarvitsevat toisiaan. Politiikka tarjoaa medialle mielenkiintoista aineistoa, ja toisaalta poliitikot tarvitsevat median tarjoamaa julkisuutta. Näkymättömyys tietää unohdusta, ja se taas on vaaleja jatkuvasti käyvälle poliitikolle huonoin mahdollinen tilanne. Aktiivinen media varmistaa politiikan avoimuutta, joka on demokratialle avainkysymys: kansalaisten tulee tietää, mitä politiikassa oikeasti tapahtuu. Medialla on pysyvästi tärkeä tehtävä demokratiassa. Vapaalla medialla olisi vieläkin tärkeämpi tehtävä erilaisissa yksinvaltaisissa yhteiskunnissa.

Poliisi partioi Narinkkatorin vaalikojualueella eduskuntavaalien alla huhtikuussa 2019.
Kuva: Teemu Salonen / Lehtikuva.

Demokratia on Euroopassa ja maailmalla tiukoilla. Autoritääriset järjestelmät haastavat länsimaista edustuksellista demokratiaa. Siinä kamppailussa kansalaisten tyytyväisyys politiikan tuloksiin ja menettelytapoihin ratkaisee. Osallisuuden tunne on olennaista.

Demokratia tarvitsee vahvoja ehdokkaita ja edustajia niin valtakunnallisilla kuin paikallisillakin areenoilla. Poliitikkojen huono ja asiaton kohtelu julkisuudessa muodostaa esteen pätevien ihmisten hakeutumiselle politiikkaan. Moni yhteiskunnasta, politiikasta ja vaikuttamisesta kiinnostunut punnitsee osallistumistaan yhä enemmän elämänsä vinkkelistä: miksi lähteä ehdoin tahdoin julkisuuteen riepoteltavaksi, kun vaihtoehtona on rauhallinen elämä ilman julkisuuden kiroja tai vastaavia riesoja. Voi kysyä, hakeutuuko vaaleihin ja politiikkaan pätevää väkeä. Halukkuus ja innokkuus eivät yksin saisi riittää perusteiksi yhteisten asioiden hoitoon.

Henkilöityneen politiikan julkisessa käsittelyssä varjoon ovat jääneet näkymättömät puurtajat – sellaiset edustajat, jotka tekevät eduskunnassa ja muilla vaikutuspaikoilla hiljaista työtä, saavat tuloksia aikaan, toimivat kompromissihakuisesti, ovat muutenkin yhteistyöpoliitikkoja eivätkä tee itsestään numeroa. Sellaisesta toimintatavasta ei saa revityksi hälyotsikoita. Puurtaminen ei ole kiinnostavaa sen takia, että se ei myy lehtiä, ei nostata julkisuutta eikä tuo rahaa. Mutta se on vaan niin, että demokratia tarvitsee kipeästi yhteistyöhakuisia puurtajia.

Kohtuuden nimissä on muistettava, että poliitikkojen kohtelukaan ei ole mustavalkoinen asia. Poliitikko kohtaa enemmän asiallista suhtautumista kuin asiattomuuksia. Jälkimmäiset tahtovat jäädä mieliin. Politiikassakin pätee se, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.

Kuten sanottu, demokratia elää ja menestyy kansalaisia tyydyttävillä aikaansaannoksilla, jotka puolestaan syntyvät vain yhteistyön tuloksena ja asioihin perusteellisesti paneutuvien puurtajien väsymättömyydellä. Niitä toisia kuuntelevia ja yhteistyöhakuisia poliitikkoja tarvitaan myös ja nimenomaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kysymyksissä, joista – sivumennen sanoen – keskustellaan Suomessa yllättävän vähän.

Politiikan puurtajat ansaitsevat julkisuudessa myönteisen kohtelun jo pelkästään demokratian juurien hoitamisesta.

Demokratia on niin arvokas yhteinen asia, että tulosten ohella myös käyttäytyminen merkitsee. Toisen vähättely on isku demokratiaa vastaan. Ja myös toiseen suuntaan; naapuriedustajan kunnioittaminen ja tukeminenkin vahvistaa demokraattista meininkiä.

Demokratia ei ole ollut eikä ole itsestäänselvyys Suomessa eikä muuallakaan, vaikka niin luulemme.

Elämmekö sellaista aikaa, että on ryhdyttävä demokratian itsepuolustukseen?

Kirjoittaja

Ministeri Seppo Kääriäinen toimi kansanedustajana vuosina 1987–2019, kauppa- ja teollisuusministerinä 1993–1995, puolustusministerinä 2003–2007 sekä eduskunnan varapuhemiehenä 2007–2011. Kääriäinen on valtiotieteen tohtori ja reservin majuri. Hän on suorittanut 91. maanpuolustuskurssin.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta:

Brasilian lipun väreihin pukeutuneet mielenosoittajat ympäröivät monikymmenmetristä presidentti Bolsonaroa esittävää kylttiä.

Onko populismi ongelma demokratialle?

Populistinen poliittinen viestintä on usein mustavalkoista, mutta populistisen politiikan seuraukset eivät sitä ole; populistipuolueiden nousussa on myös piirteitä, jotka voivat vahvistaa demokratiaa.

Lue artikkeli »
Yhdysvaltain kongressiin sisälle päässeitä mellakoitsijoita, joista keskimmäisellä on QAnon-aiheinen paita.

Demokratia ja salaliittoteoriat

Luomalla ja vahvistamalla epäluottamusta rakenteita ja yhteiskunnan eri toimijoita kohtaan – samoja viestejä toistamalla – salaliittoteorioilla voi ajan myötä olla hyvinkin merkittäviä kielteisiä vaikutuksia. Kun yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin ei enää luoteta, niin mitä jää jäljelle?

Lue artikkeli »