Kulttuuri on kaikkien huulilla, vaikka sen merkitys on epäselvä. Onko ”kulttuuria” vain se, mitä erilaiset kulttuurilaitokset kuten museot, teatterit, kustantamot ja muut tuottavat? Entä mitä on omaehtoinen instituutioiden ulkopuolinen ”kulttuuri” tai mitä tarkoitetaan, kun puhutaan vaikkapa muukalaisten ”kulttuureista”, jotka ymmärretään jollakin perustavalla tavalla erilaiseksi kuin omamme? Usein ajatellaan, että ”kulttuurierot” vaativat erityistä tulkintaa ja jyrkimmillään ne tekevät keskinäisen ymmärtämisen ja toisten ”kulttuuriin” sopeutumisen joko ylivoimaiseksi tai ainakin hyvin vaikeaksi.
Samalla tunnumme tietävän, mitä sanalla tarkoitetaan. Kulttuuri määritellään elämäntavan, yleisten tapojen ja uskomusten kokonaisuudeksi, joka on ominaista tietylle ihmisryhmälle tiettynä aikana. Kapeammin määriteltynä kulttuuri muodostuu taiteista ja muista ihmisten henkisistä tai älyllisistä saavutuksista, kun kulttuuriperintö on menneisyydestä perittyjä aineellisia ja aineettomia asioita tai käytäntöjä, jotka heijastavat ihmisten arvoja, uskomuksia, tietoja ja traditioita. Rakennukset, historialliset paikat, monumentit ja esineet ovat aineellista kulttuuriperintöä. Aineeton kulttuuriperintö tarkoittaa käytäntöjä, tietoja ja taitoja.
Lopulta kulttuuri ja kulttuuriperintö sitovat ihmisryhmät yhteen. On helpompi kommunikoida ja on helpompi sopia yhteisistä asioista, kun yhteinen kulttuuri tarjoaa meille jaetut merkitykset ja jaetut arvot, vaikka on selvää, että saman kulttuurin sisällä on myös voimakkaita näkemyseroja ja jakolinjoja.
Kulttuuri ja kulttuuriperintö luovat pohjan inhimilliselle itseymmärrykselle, identiteetille ja merkitykselliselle toiminnalle. Kulttuuriperinnön säilyttäminen on meille arvokasta, vaikka se on samalla paradoksaalista. Joskus puhutaan menneisyyden taakasta, josta halutaan vapautua. Kaikki inhimillinen on altista muutokselle ja katoavaista siinä, missä me kaikki itsekin olemme. Kyse on aina jonakin ajanhetkenä joillekin ihmisille merkityksellisistä asioista. Säilyttämällä ja siirtämällä niitä yli ajan yritämme ymmärtää inhimillisen olemisen ja toiminnan mieltä – ja saavuttaa keskinäistä ymmärrystä.
Kansakunnat juhlistavat ja vahvistavat omaa olemassaoloaan erilaisin monumentein: rakennuksin, maalauksin, musiikilla ja kirjoilla. Jäykimmillään niistä muodostuu kulttuurikaanoneita. Tosin eurooppalaiselle ja suomalaiselle kulttuurille on ollut ominaista kaanonien kyseenalaistaminen. Vahvat instituutiot – kirkko, valtio, erilaiset kulttuuria ja sivistystä ylläpitäneet laitokset – ovat vaalineet valikoitua ”kulttuuriperintöä”, joka on itse antanut aiheen valtainstituutioiden haastamiselle niin kuin vaikkapa kristilliset uudistusliikkeet ja reformaatiot osoittavat. Sama haastaminen on kuulunut länsimaisen tieteen ja politiikan perinteeseen.
Toisaalta kulttuuriperintö luo yhteisen pohjan, jonka piirissä keskustelu, uskomusten pohdinta ja haastaminen on mahdollista.
Suomalaisen kulttuurin keskeiset piirteet ovat syntyneet historiallisesti osana Itämeren alueen, Pohjoismaiden ja Euroopan muotoutumista. Meille arvokkaat suomalaiset kulttuuri-instituutiot ovat osa yleiseurooppalaista perintöä, jonka yksi muunnelma suomalainen kulttuuri on.
Kuva: Kuvat: SKS / Ilmari Kiannon arkisto
Kulttuurien tutkimuksessa on joskus puhuttu ns. ”suuresta” ja ”pienestä” traditiosta. Suuri traditio on vakiintuneiden instituutioiden kuten kirkon, koulun ja yliopiston kannattelemaa ja se nojaa yli aikojen siirtyvään kirjalliseen ylirajaiseen ja ylikansalliseen koulutettujen eliittien perintöön. Pieni traditio on taas paikallista, suullista ja perimätietona siirtyvää kansanomaista ymmärrystä todellisuudesta ja arvoista. Kummatkin ovat keskeisiä ihmisyhteisöille. Joskus niiden välillä on voimakkaita jännitteitä, mutta suomalaiselle kulttuuriperinnölle on ominaista näiden kahden risteäminen.
Esimerkiksi kansalliseepokseksi kanonisoitu Kalevala perustuu karjalaiseen, inkeriläiseen ja suomalaiseen suulliseen laulurunouteen, jonka pohjalta Elias Lönnrot loi kirjallisen eepoksen, josta tuli suomalaisen kulttuuriperinnön kivijalka. Lähtökohdiltaan Kalevala on kansanomaista suullista ”pientä traditiota”, joka kirjallistettiin ja institutionalisoitiin kirjalliseksi ”suureksi traditioksi”. Kansallisaate ja syrjäseutujen kiehtovalta, puhtaalta ja aidolta vaikuttanut runokulttuuri antoi ainekset rakentaa kuvitelmaa kansakunnasta, kaikkien ”suomalaisiksi” ymmärrettyjen erityisestä arvosta ja yhteisistä päämääristä.
Tässä prosessissa Kalevalan pohjana oleva karjalan- ja suomenkielinen suullinen runous kerättiin ja kirjallistettiin. Pienestä traditiosta tehtiin suurta traditiota: muunnelmina elävä perinne koottiin eepokseksi, koska kaikilla itsestään tietoisilla kansakunnilla piti olla sellainen. Tai ainakin sellaista tarvitsivat ne, joilla ei ollut muuta näyttöä ”valtiota muodostavasta kyvystä”, jolla tarkoitettiin kuninkaiden ja ruhtinaiden sotia ja verotusta, tai ”kulttuurikannattelevaa voimaa”, jolla tarkoitettiin kirjallista korkeakulttuuria. Oma eepos – kykeni sitä lukemaan tai ei – oli näyttö jälkimmäisestä ja antoi innoitusta myös valtionmuodostamiseen.
Kun näin tehtiin, yhtä lailla kansallisromanttinen 1800-luvun sivistyneistö kuin monet kansanmiehet kokivat saaneensa erityisen arvon ja osallisuuden ylirajaisesta yleiseurooppalaisesta kulttuurista. Tässä lienee yksi suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön keskeinen piirre: ”kulttuuri” ei ole yksinomaan eliittien monumentteja, rakennuksia, maalauksia, musiikkia ja kirjallisuutta, vaan yhteisesti jaettua meidän jokapäiväisestä todellisuudesta ja arkipäiväisestä ymmärryksestä nousevia asioita.
Tällainen kulttuuri on erityisen vahvaa ja merkityksellistä. Se nojaa osallisuuteen ja jaettuun ymmärrykseen. Ytimeltään kulttuuri ja kulttuuriperintö on itseisarvo: se auttaa meitä ymmärtämään, keitä me olemme, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miten kykenemme yhteistyöhön muiden ihmisten kanssa. Samalla tietysti kulttuuri vahvistaa ja vaikuttaa muilla elämänalueilla politiikassa, taloudessa ja muualla.
Suomalaisen kulttuuriperinnön vahvuus on osallisuudessa ja arvostuksessa. Eurooppalaisten korkeakulttuuristen mallien mukaan ja suullisen perinteen pohjalta luotu Kalevala tiivistää jotain olennaista suomalaisesta kulttuuriperinnöstä, kun omaehtoinen ja kansanomainen on ymmärretty suureksi tradition mukaiseksi maailmankulttuuriksi. On kuvaavaa, että jyrkimpienkin yhteiskunnallisten ristiriitojen aikana tämä kulttuuriperintö koettiin omaksi niin oikealla kuin vasemmallakin. Pohjimmiltaan suomalaisen yhteiskunnan voimavarana ovat lyhyet kulttuuriset etäisyydet ja matala hierarkia.
Kulttuuri, perinne ja perintö eivät ole staattisia ja muuttumattomia, vaan niille on ominaista jatkuva muutos. Voisiko siis olla niin, että avoimuuden, monimielisyyden ja muuttuvaisuuden käsitteleminen on meidän suomalaista, eurooppalaista ja miksei yleisinhimillistä perintöä?
Kirjoittaja
Tuomas M. S. Lehtonen on toiminut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteerinä 2004–2025. Sitä ennen hän toimi Helsingin yliopistossa eri tehtävissä. Lehtonen on tutkinut Euroopan ja Suomen kulttuurihistoriaa keski- ja uudella ajalla. Hän on suorittanut 192. maanpuolustuskurssin.
