Kansakunnat eivät ole syntyneet itsestään. Niiden rakentaminen on edellyttänyt runsaasti työtä sen puolesta, että toisilleen tuntemattomat, keskenään monella tapaa erilaiset ihmiset ovat alkaneet kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Suomalaisen kansakunnan luomistyötä tehtiin ennen muuta 1800-luvulla. Lopputulos oli suuri saavutus. Se, että horisontin takanakin asuvat olisivat samoja suomalaisia, oli useimmille vielä pitkään vieras. Suurin osa suomalaisista asui pienillä paikkakunnillaan ja työskenteli arkisten tehtäviensä parissa.
Suomi oli myös monikulttuurinen. Suuriruhtinaskunnassa puhuttiin paitsi suomea, myös nykyistä paljon enemmän ruotsia ja saamea. 1800-luvun lopulla taloudellinen kasvu toi Suomeen runsaasti ulkomaalaisia, etenkin Helsinkiin ja Viipuriin.
Suomen itsenäistyessä maassamme asuikin myös romaneja, tataareja, venäläisiä ja juutalaisia. Heistä monet taistelivat toisessa maailmansodassa Suomen puolesta. Ortodoksista uskontoa harjoittavien määrä kasvoi karjalaisevakkojen muuton seurauksena suuresti.
Itsenäisen Suomen seitsemän ensimmäistä vuosikymmentä olivat kuitenkin maahanmuuton osalta hiljaista aikaa. Useisiin läntisen Euroopan maihin muutti paljon ihmisiä eri puolilta maailmaa vierastyöläisinä ja siirtomaiden asukkaina. Tällöin Suomesta lähdettiin vielä töiden perässä Ruotsiin.
Laajempi maahanmuutto Suomeen alkoi kylmän sodan päätyttyä. Neuvostoliiton vapautumisella ja lopulta hajoamisella oli suuri merkitys. Sen seurauksena maahamme muuttivat monet venäläiset ja virolaiset sekä somalit. Viimeksi mainittuja oli runsaasti Neuvostoliitossa, kun sisällissota Somaliassa syttyi.
Viimeksi kuluneiden 35 vuoden aikana Suomi on muuttunut paljon aikaisempaa monietnisemmäksi ja monikulttuurisemmaksi. Tämä näkyy etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa asuu noin puolet Suomen ulkomaalaistaustaisesta väestöstä. Maahanmuuttajat ja heidän lapsensa on Suomessa harvinaisen vahvasti keskittyneet yhdelle kaupunkiseudulle.
Väestörakennettamme ja -kehitystämme leimaavat vahvasti ikääntyminen ja matala syntyvyys. Tämän seurauksena ulkomaalaistaustaisen väestön osuus väestöstä on kasvanut nopeasti. Pääkaupunkiseudun asukkaista noin viidennes on ulkomaalaistaustaisia, Vantaalla jo lähes 30 prosenttia.
Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva
Ajan mittaan Suomeen muuttaneiden joukko on myös edelleen moninaistunut. Viroa lukuun ottamatta muualta Euroopasta tulijoita on ollut varsin vähän, mutta useista Aasian maista sitäkin enemmän. Pakolaistaustaisena on tultu etenkin Irakista, opiskeluperusteisesti Kiinasta sekä Intiasta ja muista Etelä-Aasian maista, työperusteisesti esimerkiksi Vietnamista ja Filippiineiltä.
Tämän muuton seurauksena voi sanoa, että Suomessa on koko maailma. Suurta osaa maailman kielistä puhutaan maassamme ja täällä ovat kaikki ihmiskunnan suuret uskontokunnat. Etnisiä identiteettejä on lukuisia, ja kulttuurisia traditioita kymmenittäin, ellei enemmän.
Samalla voidaan sanoa, että maamme on jakautunut lähinnä suurista kaupungeista koostuvaan vahvasti monikulttuuriseen Suomeen ja yhä etnisesti ja kulttuurisesti varsin yhtenäiseen Suomeen. Yksi osa oman aikamme kansakunnan rakentamisen haastetta on löytää riittävä yhteisymmärrys näiden kahden Suomen välillä.
Suuri osa Suomeen muuttaneista sulautuu sukupolvien saatossa valtaväestöön ja suomalaiseen kulttuuriin. Samalla maamme kuitenkin myös moninaistuu. Tämä on seurausta siitä, että osa muuttajista ja heidän lapsistaan säilyttää omaa kieltään, kulttuuriaan ja etnistä tai kansallista identiteettiään.
Monikulttuurisen kansakunnan rakentaminen ei ole tässäkään mielessä päättynyt maassamme. Yhtä lailla kuin 1800-luvulla tämän päivän Suomessa täytyy pitää huolta siitä, että kaikki toisilleen tuntemattomatkin ja toisiaan erilaisina pitävät ihmiset voivat kokea itsensä suomalaiseksi.
Yhteenkuuluvuuden tunne on sujuvan yhdessä elämisen edellytys. Se edistää keskinäistä luottamusta ja laskee yhdessä tekemisen kynnystä. Yhteinen identiteetti lisää myös valmiutta auttaa suomalaisia kanssaihmisiään, kun he ovat avun tarpeessa.
Jaettu suomalaisuus on myös ehto sille, että kaikki Suomessa asuvat ovat valmiita tekemään maansa puolesta uhrauksia. Voidaan puhua pienestä uhrivalmiudesta, kun on kyse esimeriksi verojen maksusta. Suuri uhrivalmius tarkoittaa halua antaa panoksensa myös äärimmäisissä tilanteissa kuten sodassa.
Itsensä vieraaksi tai syrjityksi tuntevilta tämä luottamusta, solidaarisuutta ja uhrivalmiutta rakentava tunne puuttuu. Siksi syrjintä ja rasismi on tämän päivän Suomessa epäisänmaallisia tekoja, niillä luodaan suomalaisten väliin kiiloja, jotka voivat osoittautua kalliiksi ja kohtalokkaiksi.
Yhdenvertaisuuden edistämisen lisäksi monikulttuuriseen Suomeen tarvitaan uudenlaista kansallista identiteettiä. Sellaista käsitystä suomalaisuudesta, joka hyväksyy Topeliuksen sanoin suomalaiseksi jokaisen, joka rakastaa tätä maata isänmaanaan ja halua tehdä työtä sen eteen.
Kirjoittaja
Pasi Saukkonen on politiikan tutkija, ja työskentelee Helsingin kaupunginkansliassa erikoistutkijana. Saukkonen on erikoistunut maahanmuuton, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden sekä esimerkiksi nationalismin ja kansallisen identiteetin kysymyksiin. Hän on sekä yleisen valtio-opin että kulttuuripolitiikan dosentti.
