Ville Pernaa: Pimeä vuosikymmen. Suomi 1968–1981.
Siltala 2021. 327 sivua.
Se miten avoimesti kansakunnat ovat valmiita arvioimaan omaa historiaansa myös sen vaikeimpien ja synkimpien vaiheiden osalta kertoo paljon niiden itsetunnosta ja kyvystä hallita ei vain menneisyyttään vaan myös tulevaisuuttaan. Saksa on useimmiten se maa, jonka katsotaan parhaiten selviytyneen 20. vuosisadan vaikean historiansa käsittelyssä. Sitä varten Saksassa on otettu käyttöön oma käsitteensä, vergangenheitsbewältigung. On mielenkiintoista, että suomi on niitä harvoja kieliä, joihin se voidaan kääntää yhdellä sanalla: menneisyydenhallinta.
Suomi onkin myös siinä onnellisessa asemassa, ettei meillä ole aikoihin pahemmin käyty taistelua historian käytöstä tai historian tulkinnoista. Silloinkin kun eripuraa ilmenee, sen liikkeellepanijoina ovat joko poliitikot tai media, varsinaiset historiantutkijat eivät yleensä ole kiistoissa osallisia. Vuoden 1918 sisällissotaa kyettiin jo muistelemaan sata vuotta myöhemmin ilman siihen aiemmin liitettyjä osapuolinarratiiveja ja yhdistävä sävy muistovuoden sadoissa tilaisuuksissa oli sodan tunnistaminen tragediaksi, jollaisen uusiutumisen estämiseen kaikki sitoutuivat.
Myöskään Suomen toisen maailmansodan aikaiset vaiheet eivät enää historioitsijoiden kesken synnytä ristiriitoja, eikä näistä vaiheista ole muidenkaan maiden kanssa enää vastakkaisuuksien aiheeksi. Yksittäiset lausumat tai julkaisut jommassakummassa naapurimaassamme eivät tätä kuvaa muuta, vaan ovat paremminkin säännön vahvistavia poikkeuksia.
Historiasotien ratkomiseen ei Suomessa siten ole tarvittu virallisia totuus- ja sovintokomissioita. Nyt kuitenkin on viime syksynä asetettu saamelaisten kohtelua käsittelevä totuus- ja sovintokomissio, mutta sitäkään ei ole tarvittu minkään käynnissä olevan historiasodan rauhoittamiseen vaan paremminkin sivuutetun ja unohdetun historian esiintuomiseen. Arvokkain tapa, jolla julkinen valta on historian käsittelyyn ollut osallinen, on ollut suuri vuosien 1914–1922 sotasurmia selvittänyt projekti. Yhtä arvokasta panosta voi odottaa myös nyt käynnistetyltä suomalaisten kohtaloita Neuvosto-Karjalassa selvittävä tutkimusprojekti.
Aiheellinen kysymys kuitenkin on, kestääkö tämä konsensuaalinen tila, kun käsittelyn kohteeksi otetaan ”suomettumisen ajaksi” kutsutut vuosikymmenet yleensä ja 70-luku erityisesti. Tätä käsittelevä TV:ssä pyörivä Kylmän sodan Suomi -sarja on herättänyt vaihtelevassa määrin paitsi ihastusta myös vihastusta. En siihen puutu ennen kuin olen saanut itseni liikkeelle katsomaan sitä Yle Areenasta.
Kirjallisuudessa on 70-lukua yleensä ja taistolaisten toimintaa erityisesti käsitelty ensi vaiheessa lähinnä muistelmien muodossa, joita ovat kirjoittaneet sekä entiset taistolaiset että heidän kolhimikseen joutuneet. Näistä mielenkiintoisin on entisen taistolaistoimitsijan Lauri Hokkasen teos. Henkilökohtaisen puhdistautumisriitin makuinen kirja on kuitenkin arvokas enemmän tulevan tutkimuksen lähteenä kuin tutkimuksena.
Ville Pernaa on poliittisen historian dosenttina lähestynyt 70-lukua tutkijan otteella kirjassaan Pimeä vuosikymmen. Vuonna 1974 syntynyt Pernaa on saanut inspiraationsa kirjan nimeen nimeämättömäksi jääneeltä historian professorilta, joka opasti oppilaitaan, miten ”70-lukuun pitää suhtautua kuin keskiaikaan”. En ole ihan varma onko tämä kovin viisas neuvo ja vaikka Pernaa esipuheessaan korostaa miten ”kirjassa käsitellään ja esitellään pitkän 1970-luvun ilmiöitä niiden omilla ehdoilla, ottamatta kantaa” jää siitä kuitenkin myös pamfletinomaisuuden jättämä sivumaku.
Kattamastaan ajanjaksosta kirjan painopiste on selvästi sen alkupuolelle, kun taas 70-luvun loppupuolen käsittely jää vähäisemmäksi, samoin kuin se miten Suomi kuitenkin tuolloisenakin ajanjaksona tosiasiassa lännettyi. Ns. suomettumisen ja ns. lännettymisen suhdetta olisi voinut avata enemmänkin.
Kirjan lähdepohja on sinänsä vankka ja kattava, joskin kaksi lähdettä saa kenties vähän jo ylikorostuneen aseman, eli suojelupoliisin arkistomateriaali ja Ben Zyskowiczin päiväkirja. Kirjasta löytyy paljon uutta ja mielenkiintoista, kuten minun havaintopiirini katveeseen aikanaan lähes kokonaan jääneen sähköveturitilauksen historia. Lopputuloksena on kuitenkin enemmän joitain sinänsä teräviä ja mielenkiintoisia havaintoja esittävä valikoiva reportaasi kuin koko aikakautta kattavasti analysoiva tutkimus.
Kuten Pernaa itse kirjansa päätössanoissa toteaa: ”Pitkässä 1970-luvussa riittää yhä tutkittavaa. Esimerkiksi Teiniliitosta ja taistolaisesta liikkeestä ei ole vieläkään historiantutkimuksellista kokonaisesitystä. Tämä kirja sijoittuu pitkän 1970-luvun tutkimuksessa pikemminkin lähtösuoralle kuin maaliviivoitukselle.
Kirjoittaja
Valtiotieteen tohtori Erkki Tuomioja on pitkäaikainen kansanedustaja ja toiminut muun muassa ulkoministerinä.
