Miksi Suomen tulisi edelleen edistää monenvälistä puolustusyhteistyötä pienemmissä formaateissa ja mikä on niiden merkitys tulevaisuudessa?
Suomi on osallistunut aktiivisesti erilaisiin puolustusyhteistyömuotoihin 2000-luvulla. Tutkimuskirjallisuudessa pienempiä puolustusyhteistyömuotoja kutsutaan myös minilateraaleiksi formaateiksi. Niiden tarkoitus ei ole korvata tai kilpailla Naton tai Euroopan unionin kanssa vaan tehostaa yhteistyötä yhteisen operatiivisen toimintaympäristön jakavien maiden kesken. Keväällä 2026 julkaistussa ajankohtaisselonteossa ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaympäristön muutoksesta” puolustusyhteistyömuotoihin on viitattu myös niin kutsuttuina pienryhmäjärjestelyinä. Toisin kuin Suomen Nato- ja EU-jäsenyyksillä, puolustusyhteistyömuodoilla ei ole vastaavaa juridisesti sitovaa sopimuspohjaa. Niihin osallistuminen vaatii kunkin maan tapauskohtaisen hyväksynnän. Voidaan siis ajatella, että puolustusyhteistyömuodot ovat eräänlaisia halukkaiden koalitioita, joita voidaan tarpeen mukaan aktivoida tehtäväkohtaisesti.
Keskeisimmin viiteryhmän Suomen EU-jäsenyyden ohella ovat muodostaneet pohjoismaiset kumppanit. Pohjoismaisen puolustusyhteistyötä (NORDEFCO) ryhdyttiin syventämään 2010-luvun taitteessa tavoitteena kustannussäästöjen ja yhteispohjoismaisen toimintakyvyn lisääminen. Haasteeksi kuitenkin muodostui viiden pohjoismaan erilaiset poliittiset tahtotilat. Nato-maat Islanti, Norja ja Tanska kokivat yhteistyöstä saatavat hyödyt sotilaallisesti liittoutumattomia Ruotsia ja Suomea merkittävästi heikommiksi. Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2014, Suomi ja Ruotsi aloittivat kahdenvälisen puolustusyhteistyön (Finnish-Swedish Defence Cooperation, FISE) syventämisen. Kaksikkoon liittyi myös Norja yhteistoimintakyvyn kehittämisessä vuonna 2020.
NORDEFCOn lisäksi aktiiviseksi toimijaksi on muodostunut Ison-Britannian johtama Joint Expeditionary Force -formaatti Pohjois-Euroopan alueella. JEF perustettiin alun perin nopeasti liikuteltavaksi joukoksi Euroopan ulkopuolelle, mutta tarve osoitti sen toiminta-alueen Pohjois-Eurooppaan. Kymmenen maan JEF-formaattiin osallistuvat johtovaltio Ison-Britannian lisäksi Pohjoismaat ja Baltian maat sekä Hollanti, mutta sen ulkopuolelle ovat jääneet Itämeren maista Puola ja Saksa. Viime vuosina JEFiä on hyödynnetty erilaisten alempiasteisten kriisien ja hybridiuhkien torjuntaan erityisesti Itämeren alueella. Tulevaisuudessa siihen mukaan voisi kytkeä myös Itämeren Puolan ja Saksan. Toisaalta tälle formaatille on jo olemassa oma ryhmänsä – pohjoiseurooppalainen turvallisuuspoliittinen yhteistyöfoorumi The Northern Group.
Kahdenvälisistä kumppaneista Yhdysvaltojen ja Suomen puolustusyhteistyö on ollut kiinteää jo 1990-luvulta Hornet-hävittäjähankintojen myötä. Yhteistyö on noussut kuitenkin aivan uudelle tasolle maiden solmittua kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) vuonna 2024. Yhdysvallat on Suomelle, Naton etulinjan maana, merkittävä strateginen kumppani, jolla on merkittävää pelotevaikutusta. Valitettavasti puolustusyhteistyö ei ole immuuni Yhdysvaltain poliittisille suhdanteille, jotka vaikuttavat Yhdysvaltojen Nato-liittolaisuuteen. Transatlanttisten suhteiden nyt seilatessa ristiaallokossa alueellisen puolustusyhteistyön merkitys voi tulevaisuudessa korostua entisestään.
Kuva Matti Porre / tasavallan presidentin kanslia
Ulkopoliittisen instituutin tutkimushankkeessa ”Suomi Naton jäsenenä — kahdenvälisen ja minilateraalisen puolustusyhteistyön syventämisen mahdollisuudet monenvälisessä viitekehyksessä” (2023–2024) tutkimme Suomen kannalta eräiden keskeisten eurooppalaisten liittolaismaiden intressejä syventää puolustusyhteistyötä Suomen kanssa. Tutkimushankkeen eräänä keskeisimpänä havaintona voidaan pitää sitä, että alueellinen puolustusyhteistyö ei tee liittokunnasta hajanaista vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Parhaimmillaan pienemmät puolustusyhteistyöformaatit voivat jopa tehostaa liittokunnan sisäistä päätöksentekoa ja auttaa rakentamaan luottamusta. Samalla puolustusyhteistyö hyödyttää osallistujamaita resurssien käyttöä ja suorituskykyjen kehittämistä tehostamalla. Suomelle, Naton melko tuoreena jäsenmaana pienemmät puolustusyhteistyömuodot voivat toimia Nato-integraation välineenä.
Pohjois-Euroopan näkökulmasta alueellisen puolustusyhteistyön merkitys korostuu tulevaisuudessa, mutta Pohjoismaat yksin omana viiteryhmänään eivät selviä yksin. Ne tarvitsevat tuekseen joukon kooltaan isompia Pohjois-Euroopan alueen turvaamiseen sitoutuneita liittolaismaita. Näihin lukeutuvat mm. Kanada, Iso-Britannia, Puola, Ranska ja Saksa, joilla kullakin on omat strategiset intressinsä Pohjois-Euroopan puolustuksessa. Täten alueellisesta puolustusyhteistyöstä voisi muodostua eräs keskeinen keino eurooppalaisemman Naton rakentamisessa.
Kirjoittaja
VTT Iro Särkkä on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
