Kuva: U.S. Army National Guard photo / Sgt. Augustín Montañez
Kevät 2022 – turvallisuuspoliittinen saumakohta
Venäjän helmikuun 2022 hyökkäyksestä Ukrainaan on muodostunut Suomelle ulko- ja turvallisuuspoliittinen vedenjakaja, joka rinnastuu aiempiin merkittäviin saumakohtiin kuten sotien päättymiseen, kylmän sodan loppuun ja Venäjän ensimmäiseen hyökkäykseen Ukrainaan vuonna 2014.
Aina alkutalveen 2022 asti suuri osa Suomen päättäjistä ja kansasta vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä. Venäjän hyökkäyksen aiheuttama shokkiaalto muutti suomalaisten uhkakuvaston. Venäjän uhkasta tuli intensiivisempi. Päättäjät ja kansalaiset katsoivat, että Suomen oli vahvistettava turvallisuuttaan. Sotilaallisen yhteistyön tiivistämisen nähtiin olevan nopeimmin realisoitava vaihtoehto.
Vankan Nato-jäsenyysmyönteiseksi muuttunut yleinen mielipide oli olennainen Suomea sotilaallisen liittoutumisen polulle ohjannut tekijä. Se muovasi poliittisen kentän näkemyksiä Nato-jäsenyydelle suotuisaksi. Lopulta ainoastaan hakeutuminen Naton jäseneksi näyttäytyi kotimaisen ja myös ulkomaisen yleisön silmissä Suomen turvallisuutta parantavalta päätökseltä, eikä Suomessa tyydytty nykymuotoisen sotilaallisen yhteistyön tiivistämiseen.
Jännitteisestä Euroopan turvallisuusympäristöstä huolimatta olosuhteet Nato-jäsenyyden hakemiselle ovat lopulta osoittautuneet otollisiksi. Venäjän huomio ja resurssit ovat kiinni Ukrainassa, eikä sillä ole ollut halua ja kykyä vaikeuttaa Suomen kulkua kohti Nato-jäsenyyttä. Moskovan aggressio on tiivistänyt Naton rivit. Valtaosa liittokunnan jäsenmaista on toivottanut Suomen ja Ruotsin avosylin liittolaisekseen sekä antanut niille sisällöltään vaihtelevia turvallisuusvakuutuksia jäsenyysprosessin ajaksi. Kansallisesti tuki Nato-jäsenyydelle on myöskin ollut vahvaa, eikä kysymys ole repinyt vaan ennemminkin yhdistänyt kansakuntaa. Tuskin missään aikaisemmassa historian vaiheessa rintama jäsenyyden puolesta olisi ollut yhtä yhtenäinen kuin vuonna 2022.
Kuva: Laura Kotila / valtioneuvoston kanslia
Nato-jäsenyys formalisoi käytännön liittosuhteen
Vuoden 2014 jälkeen Suomi asemoitunut osaksi läntistä Nato-keskeistä pelote- ja puolustusjärjestelmää tiivistämällä sotilaallista yhteistyötään Ruotsin ja Nato-maiden kanssa. Se toisin sanoen on kumppaniensa kanssa luonut edellytyksiä sodan ajan operatiiviselle yhteistyölle, ja Suomen kansallisella kyvyllä luoma pidäke on tukenut Naton pelotepolitiikkaa sekä Pohjois-Euroopan vakautta. Suomen Nato-jäsenyydessä on ennen kaikkea kyse tämän jo vuosia vallinneen käytännön liittosuhteen formalisoinnista – toisin sanoen siirtymisestä epäformaalista asemoitumispolitiikasta (alignment) sopimusperusteiseen liittosuhteeseen (alliance).
Nato-jäsenyyden tuomaa muutosta Suomen politiikalle voidaan hahmottaa jakamalla Nato-akronyymi kahteen osaan: ”Nat” ja ”o”. Liittyäkseen Pohjois-Atlantin liittoon Suomen on allekirjoitettava sen peruskirja Pohjois-Atlantin sopimus (North Atlantic Treaty, ”Nat”). Sopimuksen kova ydin on sen viides artikla, jossa allekirjoittajamaat lupaavat ryhtyä tarpeelliseksi katsomiinsa toimiin tukeakseen hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista.
Julkisessa, yhteiseen sopimukseen perustuvassa muodollisessa sitoutumisessa piilee sotilaallisen liittoutumisen juju. Sotilaallinen tuki ja yhteistoiminta ovat kansainvälisessä politiikassa herkintä, valtioiden ydinintresseihin lukeutuvaa toimintaa, johon väistämättä liittyy epävarmuutta. Valtiot eivät koskaan voi saada täyttä varmuutta siitä, saavatko ne ystäviltään hädän hetkellä tukea. Yhteisen avunannon kirjaukset – turvatakuut – ovat pyrkimys vähentää tätä epävarmuutta. Liittosopimuksiin on sidottu rutkasti valtioiden arvovaltaa. Niiden noudattamatta jättäminen väistämättä nakertaisi sopimusosapuolen uskottavuutta ja tuottaisi samalla kustannuksia – seikka, jonka valtiot joutuvat päätöksenteossaan ottamaan huomioon.
Liittokuntien sisäisen varmuuden ylläpitämisen ohella yhteisen avunannon sitoumuksilla on ulkoinen funktio. Naton perussopimuksen 5. artiklan kaltaiset kirjaukset ovat viesti liittokunnan mahdollisille vihollisille sopimuksen osapuolten aikomuksesta puolustautua yhdessä, mikä nostaa kynnystä käyttää sotilaallista voimaa liittokunnan jäseniä vastaan.
Pohjois-Atlantin sopimuksen allekirjoittaminen merkitsee Suomen liittymistä peruskirjan ympärille rakennettuun, siviili- ja sotilaspuolesta koostuvaan järjestöön (Organization ”o”). Sen puitteissa liittokunnan jäsenet luovat valmiuksia sopimuksessa kirjatun yhteisen puolustuksen toimeenpanolle. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa puolustussuunnittelua ja operatiivisten suunnitelmien laatimista sekä säännöllistä harjoitustoimintaa. Kaikkien näiden toimien tarkoitus on myös lisätä 5. artiklan uskottavuutta ja vahvistaa puolustusliiton synnyttämää pidäkevaikutusta.
Nato-jäsenyys ja muodollinen sotilaallinen liittoutuminen tuovat muutoksia Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Kynnys Suomeen kohdistuvaan aggressioon noussee. Suomen nykyisistä puolustusyhteistyökumppaneista tulee sen liittolaisia, jotka ovat sitoutuneet tukemaan sitä sotilaallisessa konfliktissa – ja toisin päin. Naton jäsenenä liittokunta myös laatii operatiivisia suunnitelmia Suomen puolustamista varten. Aiemmin operatiivinen suunnittelu oli osa vain Ruotsin ja Norjan kanssa tehtävää yhteistyötä. Suomi laskikin paljon sen varaan, että liittokunnat syntyvät ilman sopimuksia ja että mahdollinen sodanajan yhteistyö luonnistuu ad hoc -pohjalta. Nato-jäsenyyden myötä sodanajan yhteistyöhön valmistaudutaan aiempaa suunnitelmallisemmin.
Kuva: Nato
Suomi Naton reunustojen saranakohtana
Suomen välittömänä haasteena on luoda tulevalle Nato-politiikalleen suuntaviivat, vaikka lähes kokonaan uuden politiikkakokonaisuuden rakentaminen ja talon tavoille oppiminen ovat vuosien projekti. Suomen Nato-politiikan perusteita valetaan pala palalta muun muassa tulevien vuosien ulko- ja turvallisuuspoliittisissa sekä puolustusselonteoissa.
Miltä Suomen politiikka liittokunnassa sitten mahdollisesti näyttää? Sen perusteet kumpuavat ennen kaikkea maan strategisesta asemasta, jota määrittää Suomen sijainti Venäjän naapurissa. Suomi lukeutuukin niihin Nato-maihin, joiden pääasiallinen turvallisuusuhka on Venäjä. Naton vuoden 2022 strategisessa konseptissa määritellyistä tehtävistä – pelote ja puolustus, kriisinhallinta sekä yhteistyövarainen turvallisuus – sen fokus on nimenomaan perinteisessä puolustuksessa. Nato saa Suomesta peloteorientoituneen jäsenmaan. Suomalaisten päätöksentekijöiden ei kuitenkaan tule unohtaa kriisinhallintatoimia tai yhteistyövaraista turvallisuutta, vaan niiden huomioiminen on tärkeä osa sillanrakennusta Nato-maihin, joiden pääasiallisen uhkakuvat koskevat terrorismia tai Euroopan epävakaata etelänaapurustoa.
Naton ja Venäjän vastakkainasettelun polttopiste on viime vuodet ollut Itämeren piirissä. Osapuolten jännitteet ovat heijastuneet entistä vahvemmin myös arktiselle alueelle. Suomi on sekä itämerellinen että arktinen valtio, joka nivoo toisiinsa Naton Itämereltä aina Mustallemerelle ulottuvan ”itäisen reunustan” sekä Fennoskandian pohjoisosista Pohjois-Atlantille kurkottavan ”pohjoisen reunustan”. Jäseneksi tultuaan Suomi muodostaakin Natolle uuden ”koillisen reunustan”, johon vaikuttavat sekä pohjoisten alueiden, kuten Kuolan niemimaan ja Pohjois-Atlantin, että Itämeren piirin turvallisuuskehitykset.
Naton jäsenenä Suomen tärkein tehtävä on edelleen kansallisen puolustuskyvyn ylläpitämien, mihin Pohjois-Atlantin sopimuksen kolmas artikla sitä myös velvoittaa. Aiemmasta poiketen kansallista kykyä kehitetään ei ainoastaan kansallisista lähtökohdista käsin vaan myös liittokunnan kokonaisuusetu ja tavoitteet huomioiden. Suomen puolustusvalintoja ohjaava strateginen kulttuuri on kuitenkin edelleen varsin kansallinen, vaikka maan puolustuspolitiikka on viimeisten vuosikymmenien kuluessa kansainvälistynyt huomattavasti.
Suomen Nato-politiikan eräs – mutta ei ylitsepääsemätön – haaste onkin kansallisten ja liittokunnan intressien yhdistäminen. Naton jäsenenä Suomi muun muassa saa Naton puolustussuunnitteluprosessin kautta tasaisin väliajoin syötteitä oman puolustuskykynsä kehittämiseksi. Muun liittokunnan näkemykset eivät välttämättä, tai ainakaan automaattisesti, ole linjassa suomalaisten näkemysten kanssa, mikä voi vaatia Suomelta sopeutumista.
Kuva: U.S. Marine Corps photo / Sgt. Armando Elizalde
Toinen politiikka-alue, jossa Suomi mahdollisesti joutuu mukauttamaan toimintaansa, on Naton kansallinen harjoitustoiminta. Kansainväliset sotaharjoitukset ovat olleet Suomelle jo vuosia arkipäivää. Se on kuitenkin ollut harjoitustoiminnassaan varovainen ja välttänyt Venäjän provosoimista. Puolustusvoimien harjoittelutoiminnan suuntaviivat on monista verrokkimaista poiketen vedetty korkeimmalla mahdollisella päätöksentekotasolla. Monikansallisten harjoitusten signaalivaikutuksista myös vaiettiin aina kevääseen 2022 asti, mistä lähtien kansainvälisillä harjoituksilla ja Nato-maiden joukkojen läsnäololla maassa on avoimesti viestitty Venäjälle, että sen ei tule sekaantua Suomen Nato-jäsenyysprosessiin.
Vaikka Nato ei halua provosoida Venäjää, sen harjoitustoimintaan liittyy myös sotilaallisen voiman demonstrointia, kuten Yhdysvaltain strategisten pommittajien lentoja liittolaisten ilmatilassa. Harjoitukset osoittavat liittokunnan yhtenäisyyttä ja sotilaallista kyvykkyyttä, ja niillä pyritään lisäämään sen pelotteen uskottavuutta. Suomikin todennäköisesti osallistuu Naton jäsenenä uudenlaiseen harjoitustoimintaan. Mikä tärkeintä, Suomi ei enää ota osaa Naton harjoituksiin kumppanimaana vaan liittolaisena, joka harjoittelee kollektiivisen puolustuksen toimeenpanoa.
Kaiken kaikkiaan Suomen ja Naton strategiset intressit kuitenkin ovat yhtenäiset, eikä isoja ristiriitoja ole odotettavissa. Suomen Nato-politiikka rakentuu vuorovaikutuksessa sen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muiden ulottuvuuksien kanssa. Sen Nato-linjauksiin vaikuttaa muun muassa se, millaisen muodon sen Venäjä-politiikka tulevaisuudessa ottaa. EU- ja Nato-politiikan suhdetta on myös syytä seurata. Suomi on vuosia painottanut voimakkaasti EU:n turvallisuuspoliittista merkitystä. Riittääkö puhti rajattua vastakaikua saaneelle politiikalle, kun Suomi on sotilasliiton jäsen?
Kirjoittaja
Matti Pesu (YTT) on johtava tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän johtaa Suomen Nato-politiikkaa tarkastelevaa tutkimushanketta.
