Artikkeli tulevasta näyttelystä:
Maamme, kaikkien. Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttely.
Helsingin Taidehalli 20.3.–17.5.2026
Millainen kuva maastamme ja kansastamme piirtyy, jos sitä tarkastellaan kokoelmiimme karttuneen kuvataiteen kautta? Mitä kertomukseen on tarttunut, mitä on puolestaan jäänyt katveeseen?
Dosentti Annamaria Vänskä on saanut tehtäväkseen kuratoida suomalaisten taidesäätöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttelyn. Lähtökohta on hyvä, kuuluuhan yhdistykseen koko joukko profiililtaan monipuolisia toimijoita kuten Nordean taidesäätiö, Signe ja Arne Gyllenbergin säätiö ja Pro Artibus. Näyttelyyn on valittu teoksia kymmenen taidesäätiön kokoelmasta.
”Kokoelmien kanssa työskentely oli kuraattorina erityisen antoisaa. Olen kuratoinut näyttelyitä vuodesta 2003, mutta tämä oli ensimmäinen kokoelmanäyttelyni, jossa suuri osa taiteilijoista kuuluu jo taidehistorian kaanoniin. Noin 15 000 teoksen kokonaisuudesta valikoitui 81 teosta”, Vänskä kertoo.
Juhlanäyttelyn tekeminen on perinteisesti hetki, jolloin katse tarkentuu ja ryhti kohenee. Tekijä katsoo juhlan kohteena olevaa kokonaisuutta ja usein myös kiillottaa siitä parhaimman paraativersion. On merkillepantavaa, että Vänskä ei silitä myötäkarvaan vaan tulkitsee ja sähköistää. Hän asettaa kokoelmista valitut teokset dialogiin nykyhetken, ja tarkennettuna, nykymuodin kanssa.
Kuusitoista muoti- ja vaatesuunnittelijaa tuovat näyttelyyn ajankohtaisia äänenpainoja ja kysymyksiä, jotka käsittelevät identiteettiämme. Muoti- ja vaatesuunnittelu, visuaalinen kulttuuri ja muun muassa sukupuolentutkimus ja queer ovat Vänskän ominta aluetta.
”Useat näyttelyyn kutsutut suunnittelijat loivat kokonaan uusia asukokonaisuuksia juuri tätä näyttelyä varten. Se kertoo halusta osallistua keskusteluun, ei vain kommentoida sitä. Vuoropuhelu ei ole lavastettua, vaan aitoa”, Vänskä painottaa.
Vänskä on ratkaissut näyttelydramaturgian keskittymällä temaattisiin kokonaisuuksiin. Näitä ovat esimerkiksi keholliset kokemukset, mielenmaisemat ja kriiseistä selviytyminen. 1800-luvulla Suomelle haettiin yhtä, yhteistä ääntä ja kertomusta. Uudenlaisessa Suomessa esimerkiksi Vantaalla puhutaan yli 120 äidinkieltä ja kielet ja kulttuurit luovat uutta narratiivia. Tämä luo myös hyvän sidoksen näyttelyssä olevien, eri aikakausia edustavien teosten välille.
Suomikuvan rakentaminen oli keskeinen osa 1800-luvun kansallista projektia, jonka myötä Suomi maalattiin ja piirrettiin maisemiksi, kansankuvauksiksi, historia-aiheisiksi maalauksiksi, Kalevalan kuvauksiksi ja merkkimiehiä esittäviksi veistoksiksi. Maamme, kaikkien -näyttely nostaa nimensä mukaisesti päänarraation poimuista esiin toisenlaisen Suomen: se oli myös uutta urbaania tilaa, hikeä ja paikattuja vaatteita teollistumisen varjossa. Esimerkiksi näyttelyssä mukana oleva Albert Edelfeltin maalaus Ompelevia poikia (1885) muistuttaa siitä, kuinka vähävaraisten perheiden lapset joutuivat Suomessa tekemään leipänsä eteen töitä. Köyhyyden tai sairauden esittämistä ei kuitenkaan pidetty omana aikanaan soveliaana.
Esimerkki muistuttaa siitä, mikä on taiteen tehtävä… viedä meitä alueille, jotka myös haastavat. Voimme perustellusti kysyä mitkä ovat meidän aikamme tabuja, aiheita, jotka tuntuvat vaikeilta?
Parhaimmillaan taide yllyttää pohtimaan rajoja ja niiden koettelemista – kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Näyttelyssä olevan Robert Lucanderin teoksen Warum bellen, wenn man auch beissen kann (2002) lähtökohtana on Akseli Gallen-Kallelan tunnettu maalaus Kullervon kirous (1899), joka tuo esiin petetyn ja kaltoin kohdellun nuoren miehen tuskan. Kun perintöpuukko katkeaa leivän sisään leivottuun kiveen, usuttaa hän metsän pedot kostoretkelle. Katkeruus, viha ja uho tiivistyvät yhteen puristuneeseen nyrkkiin.
Taiteen avulla voimme käsitellä myös vaikeita ja herkkiä kysymyksiä. Turhautumista yhteiskuntasysteemiin, kun kokemus oikeudenmukaisuudesta ei toteudu ja usko demokratiaan on koetuksella. Tai esimerkiksi luokkayhteiskuntaa, normeja, valtaa, sukupuolta tai uskontoja. Ajattelemmeko vain itseämme vai osaammeko asettua toisen ihmisen asemaan – tai kenkiin, kuten taiteilijaduo Restlessmindsin (Emily Al-Ghussein ja Fabian Olovson) kysyvät betonisista kenkäpareista valetussa teoksessaan Kaikki on hyvin (2023). Ja missä kaikkialla näemme toisaalta toivoa ja selviytymistä?
Vänskä nostaa esiin myös Autuas Ukkosen teoksen Mega Schön (2025), joka käyttää kaupallista estetiikkaa purkaakseen ruumiin ja sukupuolen normeja ja korostaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
”Yhteisöllisyys, empatia ja moniäänisyys yhdistävät näitä teoksia. Ne kutsuvat astumaan näyttelyyn avoimin mielin ja muistuttavat, ettei suomalaisuus ei ole yksiselitteinen, vaan jatkuvasti muotoutuva kertomus”, Vänskä sanoo.
Taide syntyy tarpeesta ottaa selvää ja tulkita. Taiteella on oma kielensä ja symbolijärjestelmänsä, mutta se on systeeminä uudistuva, huokoinen ja avoin. Se liikkuu sujuvasti klassisesta populaarikulttuuriin, huumorista kauhuun ja siveydestä provokaatioon.
Näyttely muistuttaa Vänskän mukaan siitä, että taide ja muotoilu vahvistavat kykyämme kohdata erilaisuutta ja olla avoimia kohtaamaan ristiriitaisia asioita, tunteita ja ilmiöitä. Tämä huomio on erityisen tärkeä moniäänisessä ja kerrostuneessa ajassamme, joka edellyttää kykyä tarkastella monimutkaisia ilmiöitä.
Kirjoittaja
Susanna Pettersson on Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja ja dosentti, joka on erikoistunut kokoelmatutkimukseen ja museohistoriaan. Hän on suorittanut 221. maanpuolustuskurssin vuonna 2017 ja on kurssinsa emäntä.
