Nuorten ylisukupolvinen syrjäytyminen ja toimeentulotuki

Nuoret ja kokonaisturvallisuus. Vuonna 2020 Maanpuolustus-lehden numeroissa tarkastellaan nuoriin liittyviä kokonaisturvallisuuden teemoja.

Nuorten syrjäytyminen on ollut esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa jo vuosikymmeniä. Keskustelua on herättänyt niin korkea nuorisotyöttömyys, nuorten aikuisten virta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä, ilman toisen asteen tutkintoa jäävät nuoret tai kokonaan virallisista rekistereistä ”kadonneet” nuoret. Näitä ryhmiä yhdistää usein turvautuminen toimeentulotukeen. Laajemmassa mielessä kyseessä on vauraita länsimaita koskevaa ongelmaa, jossa uudet sukupolvet eivät näytä löytävän paikkaansa työmarkkinoilta ja yhteiskunnassa entiseen tapaan. Tämä osin ainakin siksi, että monimutkaistuva yhteiskunta on monella tapaa myös vaativampi yhteiskunta. Korkean elintason mahdollistanut teknologian ja tuottavuuden kehitys on nostanut vaatimuksia koulutus- ja työmarkkinoilla, ja samalla hävittänyt paljon avustavia töitä.

Syrjäytymisestä ei ole olemassa yhtä ja kaikkien hyväksymää määritelmää, mutta yleisesti syrjäytyminen määritellään olevan moniulotteinen ja kasautuvana huono-osaisuuden prosessi, jossa huono-osaisuuden eri ulottuvuudet – esimerkiksi köyhyys, matala koulutus, päihde- ja mielenterveysongelmat – vahvistavat toisiaan. Lopputuloksena on ulosjääminen yhteiskunnan perusinstituutioista eli työmarkkinoista, perheinstituutiosta ja yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Toimeentulon hankkiminen työmarkkinoilta on keskeisellä sijalla yhteiskuntaan integroitumisessa modernissa yhteiskunnassa. Nuorten toimeentulotuen pitkäaikaista saamista voi pitää merkkinä jos ei syrjäytymisestä, niin ainakin syrjäytymisvaarasta.

Syrjäytymisen ylisukupolvisuus nousi Suomessa yhteiskunnalliseen keskusteluun 2000-luvun alussa, kun toimeentulotuen asiakkaiksi alkoi ilmaantua yhä enemmän nuoria joiden vanhemmat olivat myös olleet toimeentulotuen asiakkaita. Toimeentulotuki on viimesijaiseksi ja tilapäiseksi tarkoitettu tuki, ja sen pitkäaikainen saaminen katsotaan olevan riski huono-osaisuudelle ja syrjäytymiselle. 1990-luvulla laman seurauksena monia lapsiperheiden vanhempi jäi pitkäaikaistyöttömäksi ja pitkäaikaisiksi toimeentulotuen asiakkaiksi. 2000-luvulla havahduttiin siihen, että moni näissä perheissä kasvaneista tuli toimeentulotuen asiakkaiksi nuorina aikuisina. Sosiaalipoliittiseen keskusteluun nousivat käsitteet ”kahden sukupolven” toimeentulotukiasiakkaista ja ”laman lapsista”.

Keskustelu syrjäytymisen ja huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta on sittemmin vakiintunut säännöllisin ajoin julkiseen keskusteluun nousevaksi teemaksi. Keskustelu ylisukupolvisuudesta on hankalaa yksinkertaisesti siksi, että ilmiöiden tarkastelu ylisukupolvisina on monimutkaista: yhden poikkileikkaustilanteen sijaan tarkastellaan kahta poikkileikkaustilannetta, verrataan niitä toisiinsa ja tehdään vertailun perusteella päätelmiä syy-yhteydestä. Ylisukupolvisuus lähestymiskulmana tarkoittaa siis, että ilmiötä lähestytään kahden eri ajankohdan tilanteen suhteena. Niinpä on perusteltua tarkastella hieman tarkemmin käsitteitä, joilla nuorten ylisukupolvisesta syrjäytymisestä puhutaan. Osalla seuraavasta kirjoituksesta on paremminkin vain akateemista merkitystä. Mutta osalla on merkitystä siihen, millaisena sosiaalipoliittisena kysymyksenä nuorten ylisukupolvinen syrjäytyminen nähdään. Ja millaisin sosiaalipoliittisen keinoin sitä vastaan tulisi taistella.

Nuori täyttää tietokoneella toimeentulotukihakemusta.
Vanhempien toimeentulotuen saanti ennustaa vahvimmin nuoren toimeentulotuen saantia 20. ikävuoden tienoilla, jonka jälkeen yhteys heikkenee nopeasti.
Kuva: Riikka Haahti

Ensinnäkin, sosiaalista periytyvyyttä esiintyy aina ja kaikissa yhteiskunnissa, tai ainakin niin kauan kun lapset kasvavat perheissä. Vanhemmat yleensä haluavat parasta lapsilleen ja siirtävät heille tietoisesti ja tiedostamatta niin taloudellista ja sosiaalista pääomaa kuin arvoja, elämäntapoja ja tavoitteita. Näin parempiosaisista perheistä tulevat lapset perivät joko suoraan paremman sosiaalisen aseman, tai ainakin saavat paremmat lähtökohdat kilpailtaessa niistä. Myös geeneillä on roolinsa sosiaalisten asemien ylisukupolvisuudessa, tosin viimeaikainen tutkimus on vahvistanut yhä enemmän käsitystä geenien ja kasvuympäristön vuorovaikutuksesta. Maissa joissa on pienet tuloerot ja kattava hyvinvointivaltio, kuten Pohjoismaissa, vanhempien tulot ja sosiaalinen asema ennustaa yleensä heikommin heidän lastensa menestystä elämässä.

Toiseksi, pitkän ajan kuluessa suuri osa väestöä kokee ainakin jotain riskitekijöitä syrjäytymiselle. Ja syrjäytymisen ylisukupolvisuutta tarkastellaan usein hyvin pitkien seurantajaksojen avulla. Ylisukupolvisten riskitekijöiden tarkastelu pitkällä aikavälillä voi kuulostaa hurjalta, mikäli sitä ei suhteuta kuinka moni ylipäänsä kokee kyseisen riskin elämänsä kuluessa. Esimerkiksi toimeentulotukea saaneista perheistä tulevilla nuorilla on korkea todennäköisyys saada itse toimeentulotukea. Mutta havainto tulisi suhteuttaa siihen, että noin kolmannes koko väestöstä saa jossain vaiheessa nuoruuttaan toimeentulotukea.

Kolmanneksi, ylisukupolvisuutta voidaan kuvata joko määrällisenä tai suhteellisena – ja useinkaan näiden kahden välillä ei osata tehdä eroa julkisessa keskustelussa. 2000-luvulla kahden sukupolven toimeentulotuensaajien määrä kasvoi voimakkaasti. Tämä ei välttämättä kerro ylisukupolvisen syrjäytymisen riskin lisääntymisestä. 1990-luvulla suuri määrä lapsiperheitä joutui toimeentulotuelle laman myötä. Näin ollen yhä useampi nuori ylipäänsä oli kasvanut toimeentulotukea saaneessa perheessä. Todellisuudessa toimeentulotuen ylisukupolvisuuden (suhteellinen) riski laski 2000-luvulla: Vanhempien toimeentulotuen saanti ennusti heikommin aikuisten nuorten toimeentulotuen saantia kuin aiemmin. Kun 1990-luvulla yhä useampi lapsiperhe sai toimeentulotukea, toimeentulotukea saavien lapsiperheistä tuli yhä heterogeenisempiä ja toimeentulotuen saanti oli yhä vähemmän yhteydessä huono-osaisuuden. Ehkä myös toimeentulotuen saanti oli vähemmän stigmatisoivaa lapsille. Selittäviä mekanismeja on varmasti monia muitakin. 

Neljänneksi ylisukupolvisen syrjäytymisen voimakkuus on erilaista sen mukaan, missä iässä henkilön asemaa verrataan hänen lapsuutensa vanhempien asemaan. Esimerkiksi vanhempien toimeentulotuen saanti ennustaa vahvimmin nuoren toimeentulotuen saantia 20. ikävuoden tienoilla, jonka jälkeen yhteys heikkenee nopeasti. Kolmikymppisiä tarkasteltaessa vanhempien toimeentulotuen saanti ennustaa jo sangen heikosti toimeentulotuen saantia. Tämä selittyy todennäköisesti sillä, että kotoaan poismuuttavilla parikymppisillä vanhempien kyky (tai kykenemättömyys) tukea lastaan taloudellisesti on suurempi merkitys kuin kolmikymppisillä. Kolmikymppiset ovat yleensä jo kiinnittyneet työmarkkinoille, omat valinnat elämän aikana alkavat vaikuttaa yhä enemmän lapsuudenkodin resursseihin nähden ja niin edelleen.

Toimeentulotuen ylisukupolvistumisen riskihetki on siis 20. ikävuoden tienoilla eli juuri silloin, kun nuoret yleensä muuttavat pois lapsuuden kodistaan. Järkevää sosiaalipolitiikkaa olisi kohdentaa sosiaalityön palvelut voimakkaasti juuri tässä ikävaiheessa toimeentulotukeen turvautuviin nuoriin. Todellisuudessa tilanne on mennyt päinvastaiseen suuntaan. Vuoden 2017 ns. toimeentulotuen Kela-siirron myötä Suomeen luotiin valtakunnallisesti keskitetty, sähköiseen hakemiseen perustuva ja sosiaalityöstä irrotettu toimeentulotukijärjestelmä. Tämä on herättänyt paljon keskustelua siitä, onko toimeentulotuen erottaminen sosiaalityöstä näin voimakkaasti mielekästä.

Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomen viimesijainen toimeentulotukijärjestelmä perustuu verrattain pitkään maksettaviin rahaetuuksiin ilman velvollisuuksia tai mahdollisuuksia osallistua palveluihin.  Suomen järjestelmästä on kehittynyt kansainvälisesti tarkasteltuna ainutlaatuiseksi ja se on ehkä lähimpänä perustuloa kuin minkään muun maan järjestelmä. Toimeentulotuki on Suomessa ainoana maana maailmassa subjektiivinen oikeus.

Suurelle osalle nuoria pelkkä taloudellinen tuki on riittävä, mutta osalle palvelujen erottaminen toimeentulotuesta näin voimakkaasti on riski tippumiselle palvelujen ulkopuolelle, ja tätä kautta syrjäytymiselle. Miten oikeudet ja velvollisuudet syrjäytymistä estäviin ja työllisyyttä edistäviin palveluihin saadaan paremmin sidottua tähän subjektiivisena oikeutena maksettavaan toimeentulotukeen? Tämä on varmasti yksi isoista sosiaalipoliittisista kysymyksistä tulevaisuudessa.

Kirjoittaja

Pasi Moisio on tutkimusprofessori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Turun yliopiston dosentti. Hän johtaa hyvinvointivaltion uudistamiseen tähtäävää INVEST Lippulaivahanketta THL:ssä ja toimii parlamentaarisen sosiaaliturvakomitean puheenjohtaja.

Lisää aiheesta: