Jussi Niemeläinen: Muurista muuriin, reportaasi Venäjän länsirajasta.
Siltala 2025.
Tietokirjoja kuluttava lukija odottaa uuden alkaessaan tutkimukseen, haastatteluihin ja lähdeaineistoon perustuvaa analyysiä. Jussi Niemeläisen kirja on kaikkea tätä, mutta myös niin paljon enemmän. Niemeläinen on kokemusasiantuntija ja toimittaja, jota tehtävät vievät valtionjohtajien tiedotustilaisuuksiin ja tapahtumien äärelle. Mutta hän on ennen kaikkea utelias toimittaja – hän haluaa nähdä itse sen mistä kirjoittaa. Kirjassaan hän vie lukijan Moskovan keittiöihin, Pietariin, Karjalaan, Buchaan, Lviviin, Narvaan, Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan, Libyaan, Donetskiin ja Kirkkoniemelle. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat kokeneet itse sitä poliittista historiaa, mitä me luemme kirjoista tai uutisista. Teksti on sujuvaa ja humoristiset lausahdukset hymyilyttävät, muun muassa miksi Venäjällä ei valmisteta juustoa.
Rakenne horisontaalisten Venäjä-teemojen alle aiheuttaa hieman tekstin hypähtelyä aika- ja paikkajanalla, mutta rakenne on muuten perusteltu. Venäjän kehitys sanelee sen naapureiden kehityssyklit. Siitä kirjassa on mielestäni kysymys – Venäjän vaikutusta ei voi vähätellä, vaikka mieli tekisi. Niemeläinenkin tuntuu olevan sitä mieltä, että lopulta meidän pitää seurata ja selvitä, vaikutusmahdollisuudet ovat pieniä, vaikka jossain Venäjä-suhteidemme vaiheessa olimmekin sitä mieltä, että Suomella on Moskovan silmissä erityisasema. Venäjälle keppi on aina ollut mieluisampi vaikutuskeino kuin porkkana.
Niemeläinen kuvaa oivaltavasti, miten Neuvostoliiton hajoaminen toi kaikille entisille tasavalloille itsenäisyyden myötä mahdollisuuden luoda uutta. Baltiassa se johti EU- ja Nato-jäsenyyteen, Keski-Aasiassa etsitään, Etelä Kaukasiassa on kehityssuuntia löydetty ja kadotettu, Valko-Venäjälle valikoitui diktatuurin tie ja Ukraina joutui brutaaliin sotaan. Venäjä sen sijaan kadotti suurvalta-asemansa, vaikutusvaltansa lähialueillaan, riippuvuussuhteet heikentyvät ja kansainvälinen merkitys perustuu energiakauppaan, ydinaseisiin ja röyhkeyteen. Ei siis ole ihme, että presidentti Putin nopeasti ymmärsi, ettei kehityksen kaari tule viemään Venäjää loistoon. Sisäinen oppositio pitää tukahduttaa, jos haluaa pysyä vallassa ja viedä eteenpäin historiantulkintansa mukaan jakamattoman Venäjän missiota oikeiden bysanttilaisten arvojen ikiaikaisena ja ainoana puolustajana dekadenttia länttä vastaan.
Kirjassa prosessin löytää otsakeluettelosta – miten (ja miksi) Venäjän pitää hakea toimiensa oikeutus historiasta, miten (ja miksi) Venäjästä tuli aggressiivisempi, konservatiivisempi, sotaisampi ja miten tämä kehitys johti hyökkäyssotaan Ukrainassa. Kansalaisten apatisointi ja kaikenlaisten ajatusten tukehduttaminen on hoidettu – edes Yhtenäisen Venäjän äänekäs kannattaminen ei ole tarpeen, koska sekin on poliittinen kannanotto. Tässä on onnistuttu hyvin. Sama kehityshanke on meneillään Georgiassa.
Niemeläinen ja lukijoista monet tietävät, että poliittisilla päättäjillä oli kaikki tieto Venäjän todellisuudesta, mutta he arvelivat, että taloudellinen yhteistyö ja dialogi ovat vakauspolitiikan ainoat työkalut. Se oli ehkä perusteltu kanta, mutta Putinin ajatteluun vakauspyrkimyksillä ei ollut merkitystä. Samalla suomalaiset eivät koskaan muuttaneet mielipidettään Venäjästä, minkä Niemeläinenkin toteaa. Siksi mielipide Nato-jäsenyydestä oli valmiina, kun hyökkäyssota Ukrainaan alkoi. Kansainvälinen yhteisö olisi voinut tarkistaa kantojaan, kun Venäjä provosoi Georgian sodan, kun Armenian EU-assosiaatiosopimus muuntui Euraasian talousliiton jäsenyydeksi ja viimeistään kun Venäjän tunnuksettomat sotilaat valtasivat Krimin ja simuloivat separatistisodan Donetskissa. Vakaus haluttiin pitää hinnalla millä hyvänsä, mikä kostautui muun muassa energiariippuvuutena ja huonona sotilaallisena valmiutena Euroopassa. Toivottavasti nyt oppi on mennyt perille. Ukrainan kansan kärsimysten kautta. Toisaalta valtioiden suhde Venäjään uhkana on nähtävä kunkin maan poliittisen historian kautta. Tämä näkyy myös valmiuksissa vastata Venäjän hybriditoimiin.
Ukrainan tulevan rauhansopimuksen ehdoista riippuu, millaiseksi Venäjä-suhteemme kehittyy sodan päätyttyä. Niemeläinen pohtii Euroopan synkähköä tulevaisuutta talouden, puolustuskykyjen rakentamisen, Ukraina-avun ja globaalien haasteiden edessä samalla kun transatlanttinen suhde näyttää muuttuneen pysyvästi. Suomen resepti on oman toimijuuden vahvistaminen ja niiltä osin asiantila on nyt hyvä. Mutta Venäjä ei luovu vaatimuksestaan palauttaa itselleen sille sen mielestä kuuluva asema, kuten Niemeläinen sanoittaa. Tähän tulee varautua.
Niemeläisen kiitoslista on vaikuttava, samoin lähdekirjallisuus. Valtionjohtajat, entiset ja nykyiset toimijat ovat antaneet hänelle aikaansa, mikä kertoo Niemeläisen maineesta asioihin perehtyneenä toimittajana. Kokemusasiantuntijuus on nyt meille jaettu. Vahva lukusuositus. Myös muistiin palautuksena monista tärkeistä tapahtumista, jotka ovat jo painuneet uutisvirran alle.
Kirjoittaja
Kirsti Narinen on Helsingistä käsin akkreditoitu suurlähettiläs Armeniaan, Azerbaidzhaniin ja Georgiaan. Hän on suorittanut 213. maanpuolustuskurssin vuonna 2015 sekä Viron vastaavan 38. Riigikaitsekursusen.
