Tiedediplomatia sodassa ja rauhassa

Tiedediplomatia on sateenvarjo moninaiselle ja monilukuiselle määrälle erilaisia aloitteita ja toimintoja, joilla on ulkopoliittinen, diplomaattinen tai tieteellinen päämäärä tai tarkoitus – joko yhdessä tai erikseen. Tiedediplomatia kietoo kansainväliset suhteet, ulkopolitiikan ja tieteen elimellisesti yhteen, mutta tiedediplomatia-termin merkitys ja tavoite riippuvat aina käyttöyhteydestä. Tiedediplomatia on ilmiönä vuosisatoja vanha, joidenkin mukaan vuosituhansia. Jo muinaisessa Egyptissä on ollut merkkejä lääketieteen käytöstä ulkopolitiikan välineenä ja esimerkiksi löytöretkien ja Ison-Britannian siirtomaa-ajoilla edistyneen tieteen tuella kasvatettiin valtiomahtia. Itsenäisyyden ajan Suomessa tutkijoiden roolit ovat olleet moninaisia: he ovat edistäneet positiivista maakuvaa, paaluttaneet Suomea kansallisvaltiona ja toimineet yhteisten kansainvälisten tavoitteiden puolesta. Aina tieteen poliittinen ulottuvuus ei kuitenkaan ollut ylevää. Tutkijoita on myös valjastettu poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan (”policy-based evidence-making”), kuten tehtiin esimerkiksi 1920-luvun Suur-Suomi-hankkeen yhteydessä.

Nykypäivän politiikkaan tiedediplomatia murtautui Yhdysvaltojen demokraattihallinnon aikana presidentti Barack Obaman ensimmäisellä kaudella. Irakin, Afganistanin ja terrorismin vastaisen sodan jälkimainingeissa Yhdysvalloilla oli tarve parantaa ulkosuhteitaan. Obaman Kairon yliopistossa 4.6.2009 pitämän puheen innoittamana pidettiin konferenssi, jonka järjestäjinä olivat arvostetut yhdysvaltalainen American Association for the Advancement of Science (AAAS) ja brittiläinen tiedeakatemia Royal Society. Konferenssin pohjalta syntyi yhä käyttökelpoinen tiedediplomatiaa erittelevä kolmijako: Yhtäältä tiede nähdään tärkeänä osana ulkopolitiikan suunnittelua, toisaalta diplomatiaa käytettään tieteenteon ja tutkimuksen tukena ja kolmanneksi tiedettä pidetään kansainvälisten suhteiden ja rauhan edistäjänä.

Viime aikojen tiedediplomatiakeskustelussa eritoten Euroopassa painotetaan tiedediplomatian ja tieteenteon keskeistä arvoa, tieteen vapautta, sekä tutkimusyhteistyöllä edistettävää rauhaa sekä pandemian ja ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ongelmien ratkaisua. Ilman tutkittua koronavirustietoa meillä ei olisi rokotteita eikä ilman mittausdataa käsitystä ilmastonmuutoksen etenemisestä. Samalla kuitenkin on tiedostettu, että tiede ja teknologia ovat valtaresursseja ja muut maailmanpolitiikan toimijat voivat pyrkiä käyttämään myös epäeettisiä ja varsin kyseenalaisia keinoja länsimaisen osaamisen hankkimiseksi.

Kansainvälinen avaruusasema avaruudessa. Taustalla maapallo.
Kansainvälinen avaruusasema on tarkoitettu monialaiseen tutkimukseen. Avaruusasema on Kanadan, Euroopan, Japanin, Venäjän ja Yhdysvaltojen avaruushallinnon yhteishanke ja viimeisiä Ukrainan sodasta huolimatta jatkuneita tieteen ja tutkimuksen yhteishankkeita Venäjän ja lännen välillä. Venäjä on uhkaillut yhteistyön lopettamisella lännen pakotteisiin vedoten.
Kuva: NASA

Selvitimme valtioneuvoston kanslian rahoittamassa hankkeessa tiedediplomatian erityispiirteitä ja kehittämispotentiaalia Suomessa. Toukokuussa 2021 valmistuneen selvityksen keskeinen havainto on, että tieteen vaikutus ja merkitys nähtiin yhteiskunnassamme erittäin laajasti. Selvityksen perusteella oleellista on, että suomalaisen tiedediplomatian tulisi edistää eritoten tutkimusta ja tieteellisiä päämääriä poliittisten tavoitteiden ollessa tärkeitä mutta toissijaisia. Tiedediplomatia siis rakentaa ja hyödyttää kansainvälisiä suhteita, mutta poliittisten tavoitteiden ei tule syödä tieteen saavutettavissa olevia tavoitteita ja hyötyjä. Tämä havainto velvoittaa pohtimaan tutkitun tiedon ja ulkopolitiikan suhdetta laajasti ja syvällisesti. Tarkastelussa pitää edetä yli yksisilmäisen ajattelun, jossa tutkitun tiedon suhde päätöksentekoon nähdään lineaarisesti kysymys–vastaus–toimenpide-tyyppisenä ratkaisuna, ja jossa tutkitulla tiedolla pyritään vahvistamaan teknokraattista valtaa.

Suomessa luottamus sekä tieteen että päätöksenteon instituutioihin on kansainvälisessä vertailussa vahvaa. Kun Suomessa pohditaan tiedediplomatiastrategiaa, on poliittisen päämäärien lisäksi aivan keskeistä täsmentää, (1) millainen toimenpideohjelma kasvattaa ja lisää tätä luottamusta. Samaan aikaan tulee (2) huolehtia tieteen vapaudesta ja olla pelkäämättä sitä, ettei tutkimus aina tuota päätöksentekijöitä miellyttäviä tuloksia. Lisäksi on syytä pohtia (3) osaamisen huoltovarmuutta – sitä, millaista kansainvälistä tiede- ja tutkimusosaamista Suomi tarvitsee ja kuinka houkutella ja juurruttaa osaajia Suomeen.

Tiedediplomatia näkyy tällä hetkellä Ukrainan sodan yhteydessä. Yhtäältä eurooppalaiset tutkimus- ja tiedeorganisaatiot ovat keskeyttäneet tai lopettaneet yhteistyönsä venäläisten vastinpariensa kanssa. Toisaalta näemme ScienceForUkraine-tyyppisiä aloitteita, joiden avulla ukrainalaisille tutkijoille ja opiskelijoille pyritään tarjoamaan mahdollisuuksia tehdä töitä ja opiskella eri puolilla Eurooppaa. Myös suomalaisia tutkimusorganisaatioita on osallistunut runsain mitoin tähän solidaarisuuden osoitukseen, rahallisestikin. Tuhannet venäläiset tieteentekijät ovat irtisanoutuneet sodasta, mutta venäläistutkijoiden tukeminen vuoro tullee vasta myöhemmin. Etusijalla on nyt Ukraina ja ukrainalaiset, jotka tarvitsevat tukea myös sodan päätyttyä. Laajemmin katsottuna tilanne nostaa esiin kysymyksen siitä, suhtaudutaanko tutkijoihin sotilaallisissa kriiseissä yksilöinä vai ”maansa edustajina” sekä sen, tuleeko tiedediplomatian ottaa huomioon tuen ilmaukset myös hyökkäyssotaa käyvän maan sodasta kärsiville ja siitä irtisanoutuneille tutkijoille.

Maailmanpolitiikan tulevaisuus ei näytä ruusuiselta, edessä on fragmentaation, kiihtyvän kilpailun, globaalin epäsovun aikakausi, jossa kaikki taloudesta tieteeseen voidaan ”aseellistaa” (weaponising). Tiede on luonteeltaan universaalia ja kansainvälisten yhteyksien ylläpito on tieteen elinehto. Kiristyvä suurvaltakilpailu ja huonot valtioiden väliset poliittiset suhteet eivät paranna edellytyksiä tieteenteolle. Mitä huonommat ovat valtioiden väliset suhteet, sitä enemmän on tarvetta tiedediplomatialle. Kansainvälisen tutkimusyhteistyön edellytyksistä täytyy pitää kiinni niin pitkälle kuin mahdollista, jotta myös vaihtoehtoinen, yhteistyöhön ja yhteisiin ratkaisuihin perustuva tulevaisuus on kuviteltavissa.

Kirjoittajat

Professori Pekka Aula on Suomalaisen Tiedeakatemian pääsihteeri. Aiemmin hän on toiminut muun muassa viestinnän professorina Helsingin yliopistossa. Koulutukseltaan Aula on valtiotieteiden tohtori ja hän on suorittanut 191. maanpuolustuskurssin.

Johanna Ketola työskentelee väitöskirja- ja projektitutkijana Turun yliopistossa. Aikaisemmin urallaan hän on työskennellyt Ulkopoliittisessa instituutissa, Suomalaisessa Tiedeakatemiassa, Suomen ulkoministeriössä, EU:n ulkosuhdehallinnossa ja YK:lla. Häntä kiinnostaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikan tutkimus, diplomatia ja laaja turvallisuus.

Lisää artikkeleita: