Näkökulmia isänmaallisuuden ja maanpuolustustahdon määritelmiin
Vuosi 2022 jää historiaan murroskohtana, jonka vaikutus tuntui myös Suomessa. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan julkaisemassa, kansalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä mielipiteitä kartoittavassa raportissa kaikkien perinteisesti kysyttyjen kysymysten kohdalla oli tapahtunut ”selviä ja huomattavan isoja muutoksia” (MTS 2022:1, 9). Suomi päätyi hakemaan Naton jäsenyyttä. Ukrainan puolustustaistelua jäsentävänä historiallisena kokemuksena nostettiin arkailematta esiin talvisota, joka sai myös laajaa kansainvälistä huomiota.
Talvisodan saama huomio vahvisti Suomessa tunnetta Suomen ja Ukrainan välisestä kohtalonyhteydestä. Suomalaisessa kansallisessa historiassa ”talvisodan henki” on ollut yksimielisyyden ydinmuisto. ’Oman’ talvisotavuosien taistelun julkinen muistaminen vahvisti monen suomalaisen mielessä myös tässä päivässä koettua maapuolustustahtoa. MTS:n kyselyssäkin koetun maanpuolustustahdon osalta voitiin vuonna 2022 raportoida 1970-luvulle ulottuvan mittaushistorian paras tulos.
Vuoden 2022 kurkistusaukosta Suomen kansallinen tarina ja omakuva näyttää eheältä ja voimakkaalta. Maailmalle viedyssä Suomi-kuvassa ja kotimaisessa omakuvassa korostuu valmius, varautuminen ja kriisinsietokyky, jonka pohja on sotakokemuksessa.
Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on rajamaahan kohdistuvan ristipaineen keskellä kaivattu poikkeuksellisen usein yhtä yhteistä tarinaa. Yli satavuotiaalle tarinaa, käännettä ja murrosta on samalla kuitenkin jo kertynyt. Tutkimuksesta tiedetään, että sosiaalisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti tuotetut ’tarinat’ ja niiden varaan rakennetut kansalliset omakuvat eivät ole muuttumattomia eivätkä yksi yhteen todellisuuden monimuotoisuuden kanssa. Tarinoita on monia. Painoarvosta ja painotuksista vallitsee näkemyseroja. Näin on ja saa olla. Näin voi olla myös parempi olla, sillä useampaan kertaan yksi oikea kansallinen tarina on kansainvälisen politiikan ristiaallokoissa jouduttu tai päädytty vaihtamaan toiseen.
Muuttuvat tulkinnat ja niihin liittyvät arvopoliittiset uudelleenmäärittelyt ovat osa Suomenkin historiaa. Yksi haastavimmista sijoittuu nykypäivässä paljon esillä ollutta sota-aikaa seuranneeseen aikaan.
Kuva: Olavi Kaskisuo Collection / Lehtikuva
Sodan jälkeinen murros ja isänmaallisuuden kriisi
Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa alkuvuodesta 1950 yliasiamies Lauri A. Puntilaa huolestutti sanan ”isänmaa” harvinaisuus julkisessa keskustelussa. Oliko Suomi isänmaana sama kaikille ja vain ahdistuksen aikoinako sitä muistettiin. Pohdinta sysäsi liikkeelle vilkkaan kansallista yhtenäisyyttä, isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoa koskevan keskustelun, joka jatkui 1960-luvulle saakka. Riitaisankin uudelleenmäärittelyn lopputulemana syntyivät ja vakiintuivat ne toiminnalliset peruselementit, joiden varaan nykyisen kokonaisturvallisuuden mallin voisi katsoa rakentavan.
Sodasta rauhaan siirtyminen oli Suomelle katkera prosessi. Sotaa oli käyty Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, mutta nyt rakennettiin rinnakkaineloa tilanteessa, jossa Suomi kansainvälispoliittisesti katsoen oli sodan hävinneellä puolella.
Aiemmin laittomiksi julistetut kommunistit palasivat poliittiseen elämää. Isänmaallisuuden ja maanpuolustushengen käytäntöjä kannatelleet suojeluskunnat lakkautettiin. Moni pelkäsi, L.A. Puntilan tapaan, että kansakunnan henkinen ja moraalinen kantokyky murtuu. Miten sodan ajan yksituumaisuuden perintöä voisi ja tulisi uudessa yhteiskunnallisessa ja kansainvälispoliittisessa todellisuudessa vaalia? Kuinka suuri pesäero menneeseen oli tarpeen?
Hengestä tahtoon, tunteesta järkeen
1950-luvun puolivälissä maanpuolustushengestä ja isänmaallisuudesta käydyssä keskustelussa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Tärkeän avauksen teki muun muassa kapteeni Jaakko Valtanen, jonka Sotakorkeakoulun diplomityö ”Maanpuolustushengen (-tahdon) kehittämisen ja ylläpitämisen edellytykset ja mahdollisuudet erityisesti nuorison keskuudessa” osoittautui uraauurtavaksi. Tieteellisellä lähestymistavalla Valtanen veti eroa mitattavissa olevan maanpuolustustahdon ja abstraktimman maanpuolustushengen välille.
Monen muun aikalaiskeskustelijan tapaan Valtanen ammensi J.V. Snellmanin ajatuksista. Isänmaallisuuden tuli olla aktiivista, ajankohtaisiin teemoihin järkiperäisesti kiinnittynyttä. Kansan yhteisyydentunnon, sotilaskunnon ja kestokyvyn ”runebergiläinen” ihastelu ei ollut riittävää. 1930-luvun lyhytnäköinen hurmos oli johtanut monessa harhaan. Snellmania tulkiten isänmaallisuus oli tahtoa tarttua käytännön toimeen ja kantaa järkiperäistä vastuuta kansakunnan tulevaisuudesta, edistyksestä ja hyvinvoinnista.
Keskusteluun ilmestyivät myös ensimmäiset kylmän sodan analyysit. Valtasen mukaan kylmän sodan aikakaudelle oli leimallista muodolliseen rauhan aikaan ulottuva ”totaalinen sota.” Tätä leimasi ideologinen vastakkainasettelu ja taistelu ihmismielistä. Myös totaalisesta sodankäynnistä ja demokratiasta vuonna 1956 väitellyt Kullervo Killinen totesi, että maanpuolustus tarvitsi uuden järkiperäisen ja realistisen henkisen perustan. Aikakauden todellisuudessa yhteiskunta oli yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Tämä tarkoitti, ettei maanpuolustus voinut olla vain tiettyjen kansalaispiirien suosimaa ja omanaan pitämää. Sen perustaa piti laajentaa koskemaan kaikkia, myös aiemmin ulkopuolelle jätettyjä, epäsolidaariseksi katsottuja ryhmiä. Pitäisikö termi ”kansallinen ajattelutapa” tästä syystä korvata neutraalimmalla ”valtakunnallisen ajattelutavalla”, pohti Valtanen. Killinen puolestaan totesi vuonna 1957, että ”me emme tarvitse yltiöpäistä ja korostettua kansallista ajattelua, joka on vienyt monet kansakunnat harhateille ja lopuksi tuhoon, vaan hiljaista päättäväistä ja sitkeätä uskoa ja luottamusta siihen, että se suomalainen yhteiskunta, jossa me elämme, on kaikista puutteistaan huolimatta meille parhaiten soveltuva elämänmuoto.” Maanpuolustuksen ei tullut olla ketään vastaan, vaan suomalaisen demokraattisen yhteiskunnan puolesta.
Kuva: Bror Brandt / Västra Nyland / Journalistinen kuva-arkisto / Museovirasto
Henkinen maanpuolustus valtiolliseksi projektiksi
Tammikuussa 1960 valtioneuvosto asetti Henkisen maanpuolustuksen komitean. Puheenjohtajaksi kutsuttiin Helsingin yliopiston psykologian professori Kai von Fieandt ja jäseniksi tulivat mm. kenraaliluutnantti Jorma Järventaus ja sosiologian professori Erik Allardt sekä akateemikko Kustaa Vilkuna. Sihteeriksi kutsuttiin kapteeni Jaakko Valtanen.
Komitea otti tehtäväkseen suomalaisen maanpuolustusajattelun henkisen perustan kokonaisvaltaisen uudelleenarvioinnin. Haussa oli ”se yhteinen aallonpituus”, jolla mahdollisimman suuri osa kansaa näkisi maanpuolustuksen samansisältöisenä. Tätä varten komitea tilasi sosiologi Antti Eskolalta tutkimuksen isänmaallisuudesta, jonka tulokset julkaistiin 1962. Komiteaa kiinnosti Eskolan työssä eniten havainto, jonka mukaan isänmaata kohtaan tunnettiin myötätuntoa ja puolustushalua vahvimmin siellä, missä yksilön henkiset, materiaaliset ja sosiaaliset oikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuivat. Tästä pääteltiin, että yleisen asevelvollisuuden maassa mahdollisimman tasaisesti jakautuva perushyvinvointi ja huono-osaisuuteen puuttuminen oli isänmaata kohtaan tunnetun kiintymyksen ja puolustamisvalmiuden tärkeä tekijä.
Komitea määritti maanpuolustustahdon ”yleiseksi mielipiteeksi, joka käsittää ja tahtoo toteuttaa maanpuolustukselle sen laajimmassa merkityksessä asetetut päämäärät”. Maanpuolustustahtoa kannattelevaksi perustaksi, jonka mahdollisimman moni tehtyjen tutkimusten pohjalta jakoi, määrittyivät suomalainen kansanvaltainen järjestelmä ja ”oikein oivallettu ja syvällisesti tajuttu” puolueettomuuspolitiikka.
Valtakunnallisen kansalaiskasvatuksen aika
Henkisen maanpuolustuksen komitean työn pohjalta perustettiin 1963 Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta (HMS). Se toimi henkisellä alalla osana kokonaismaanpuolustuksen järjestelmää, jota koordinoi 1957 perustettu puolustusneuvosto. Puolustusvoimien puolesta suunnittelukunnan keskeinen ajatus kiteytyi puolueettomuuskasvatukseen sekä Puolustusvoimain komentajan noottikriisin jälkeen antamaan päiväkäskyyn: ”Ei ketään vastaan vaan kaikki itsenäisen ja vapaan Suomen puolesta.” Poliittisessa valtiojohdossa se taipui myös aktiivisen yhteiskunnallisen eheyttämispolitiikan välineeksi.
Suunnittelukunnan omana tavoitteena oli komiteatyön pohjalta ”valtakunnallinen kansalaiskasvatus”, jonka perusarvoina olisivat demokratian periaatteet, moniarvoinen isänmaallisuus sekä kasvatus (oikein oivallettuun) puolueettomuusajatteluun. Toiminnan esikuvana oli Sveitsi, jossa käsitteet kansalainen ja sotilas olivat lähes sulautuneet yhteen, jonka maanpuolustustahto palveli oman maan puolustamista ja joka lisäksi oli yksi maailman vanhimmista demokratioista.
Kesällä 1964 HMS järjesti Jollaksessa kuusipäiväisen ”kansalaisajattelun” perusteiden uudistamiseksi ja täsmentämiseksi tarkoitetun seminaarin. Kohokohdaksi nousi sosiologian professori Erik Allardtin määritelmä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuuksista, joihin kuului vastakohtaisuus kansandemokraattien ja muiden välillä. Perusvastakohtaisuuksia ei ollut realistista yrittää poistaa, mutta niitä voitiin säädellä ja kääntää yhteiskunnallisen kehityksen voimanlähteiksi tunnustamalla niiden olemassaolo. Korkea valtiojohto ammensi monessa sosiologien ajatuksista. Yhtenäisyyden edellytys oli erilaisuuden tunnustaminen ja hallitsemattomana haitallisiksi muuttuvien ristiriitojen avoin tunnustaminen, totesi myös presidentti Kekkonen.
Henkisen maanpuolustuksen loppu?
1960-luvun lopulla suunnittelukunnan työ jakautui kahteen päähaaraan: yhteiskuntapiirejä yhdistäviin neuvottelutilaisuuksiin sekä turvallisuuspoliittiseen tiedotus- ja valistustyöhön. Jälkimmäisen ytimeksi muodostui kansalaisten turvallisuuspoliittisten asenteiden kartoittaminen. Henkisen maanpuolustuksen projekti ajautui kuitenkin kasvaviin poliittisiin vaikeuksiin 1970-luvulla.
SKDL:n tultua hallitukseen 1967, suunnittelukunnan jäsenistöä laajennettiin vastaavasti. Rauhanajan yhteiskunnallisen kansalaiskasvatuksen pääpiirteistä oli yhä vaikeampi löytää yhteistä aallonpituutta. HMS päätti keskittyä jatkossa vain poikkeusolojen järjestelyihin.
Kun SKDL:n hallitustaival repi liikkeen kahtia, vähemmistösiipi käytti enemmistön osallistumista henkisen maanpuolustuksen projekteihin osoituksena sen hampaattomuudesta porvariston ideologisen asemasodankäynnin edessä. Kohtalokkaimmaksi arvosteluksi osoittautui ajatus siitä, että henkisen maanpuolustuksen puitteissa puolueettomuudesta pyrittiin rakentamaan uusi suomalainen ideologia. Suomen erityissuhdetta Neuvostoliittoon tai YYA-sopimuksen velvoitteita ei tässä huomioitu tarpeeksi. Kun Suomen puolueettomuuspyrkimykset 1970-luvun alussa muutenkin olivat ankaran neuvostoarvostelun kohteena, totesi suunnittelukunta itse, ettei toiminnalle ollut enää edellytyksiä. Suunnittelukunta lakkautettiin vuonna 1975.
Lakkautuksen ja sitä edeltäneen kehityksen myötä henkisestä maanpuolustuksesta putosi pois vaikeaksi muuttunut yhteiskunnalliseen, kansalaisajatteluun keskittynyt osuus. Se, mitä jäi jäljelle, kapseloitiin turvaan puolustushallinnon sisään ja siirrettiin aikanaan kapeammalla mandaatilla toimivalle Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnalle. 1970-luvun politisoitumisen pelot ja uhat elivät hallinnon portaissa ja yhteiskunnassa kuitenkin pitkään. Pirkkalan moniste mainitaan yhä usein.
Monessa Euroopan maassa yhteiskunnallinen kansalais- ja demokratiakasvatus on luonteva osa henkistä maanpuolustusta vastaavia toimintoja, rakenteita ja viestintää. Suomessa paikan löytäminen tälle ulottuvuudelle turvallisuuspolitiikan rinnalla on ollut historiallisistakin syistä selvästi hankalampaa. Maassa, joka vielä hetki sitten profiloitui pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, oikeusvaltion, hyvän hallinnon sekä rauhanrakentamisen mallimaana, laaja-alaisemman ja moninäkökulmaisemman kansalaisajattelun ulottuvuuden mukaan palauttamisen ei pitäisi olla vaikeaa. Tämän ansaitsisivat etenkin nuoret, joille maanpuolustustahdon ja sen henkisen perustan kysymykset uudessa vuoden 2022 käänteen jälkeisessä maailmassa ovat konkretiaa aivan toisella tapaa kuin monelle sukupolvelle ennen heitä.
Kirjoittaja
Johanna Rainio-Niemi (VTT) toimii poliittisen historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ideoita ja instituutiota useista eri historiallisista ja myös vertailevista näkökulmista.
