Venäjän (energia)vallan patoaminen

Venäjän imperiumin energia

Miten on mahdollista, että Vladimir Putin yhdessä muutaman Venäjän valtaeliitin sisäpiiriläisen tekemällä päätöksellä aloitti massiivisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022? Yksi keskeinen selittävä tekijä on Venäjän talouden kannalta keskeisen fossiilisen energian poliittista valtaa keskittävä voima sekä Eurooppaan virtaavien öljyn ja kaasun ulkopoliittinen vipuvarsi.

Putin näkee Venäjän imperiumina ja haluaa alistaa Ukrainan kaltaiset kansat hallintaansa. Kiihtyvä väkivalta on myös osoitus siitä, että Putinin hallinto näkee Ukrainan demokratian eksistentiaalisena uhkana. Juurisyy Ukrainan sotaan on kuitenkin venäläisten pitkälle jakama kolonialistinen mieli, jonka perusteita ei Neuvostoliiton jälkeen kyetty purkaa. Valtioina Ukraina tai Valko-Venäjä eivät ole mahdollisia – se ei sovi venäläisten kulttuuriseen ymmärrykseen. Tarina Venäjästä imperiaalisena suurvaltana on oikeutettu korostamalla sotilaallista voimaa sekä maan messiaanista roolia. Venäjä esitetään konservatiivisen ja kristillisen maailman johtajana.

Putinin kaudella kasvaneilla energiatuloilla on mahdollistettu sotilaallisen voiman kasvattaminen. Eliitti on muodostettu juottamalla yhteen turvallisuusviranomaiset ja energiateollisuus. Lopputuloksena on ollut vallan ja varallisuuden keskittyminen pienen piirin käsiin: prosentti kansasta omistaa 60 % varallisuudesta. Öljyrahaa on kanavoitu talouden monipuolistamisen sijasta valtajärjestelmän ylläpitoon. Valtion menoista kolmannes on investoitu väkivaltakoneistoon – sotateollisuudelle, armeijalle, turvallisuusjoukoille ja poliisille. Energiatuloja on myös suunnattu tukemaan konservatiivisia voimia lännessä. Fossiilisella energialla on siten mahdollistettu Putinin väkivaltainen politiikka. Aivan kuten Venäjän kansalliskiihkoinen geopoliittinen ajattelu, maan tuotannonvälineet eli öljy ja kaasu pohjautuvat kuitenkin 1900-luvun alun innovaatioille. Venäjän sodassa on kyse myös materiaalis-ekologisesta taistelusta – se on yritys hidastaa ilmastoa säästävää teknologista modernisaatiota.

Rahavirtojen kontrollin helppous liittyy myös öljyvaltio-Venäjän yhteiskuntasopimukseen. Energiasektorin työllistää vain kaksi prosenttia työvoimasta, joten se on ”ostettu hiljaiseksi”. Venäläiset on pidetty tyytyväisinä öljyvetoisen talouskasvun eliitiltä keskiluokalle tihkuneiden varojen avulla. Yhteiskuntasopimus nojaa siihen, että Putinille luovutettujen poliittisten oikeuksien vastineeksi venäläiset ovat saaneet nauttia yksityisen elämän koskemattomuudesta ja kasvavista tuloista. Sodan vaikutukset venäläisten elämään ovat ilmeiset, joten nyt yhteiskuntasopimuksen perusta järkkyy.

Epäoikeudenmukaista tulonjakoa turvaamaan on Venäjällä rakennettu erityistä öljykulttuuria. Kansan tulisi kunnioittaa hiilivetyjä, koska ne ovat keskeisiä Venäjän suurvalta-asemalle. Venäläisille on uskoteltu, ettei ilmastonmuutos uhkaa Venäjää, kun taas Euroopan riippuvuus venäläisestä energiasta tekee maasta kaikkivoipan. Itseriittoinen ajattelu on kuitenkin itsepetosta, sillä Venäjä ei kykene korvaamaan Aasian energiamarkkinoilla Euroopassa menettämiään tuloja. Mikä tärkeintä, Putin aliarvioi läntisten pakotteiden Venäjän energiatuotantokykyä rapauttavan vaikutuksen. Nämä eivät vaikuta kuitenkaan välittömästi, siksi tarvitaan kauppasaarto.

Öljyä pumpataan lumisen maiseman keskellä.
Öljynpumppausta Venäjän Tatarstanissa neljä päivää Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyksen jälkeen.
Kuva: Yegor Aleyev / Itar Tass / Lehtikuva

Uusi idänpolitiikka välttämätön

Euroopan vuosikymmeniä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa käymään energiakauppaan liitettiin ajatus, että yhteistyö takaa rauhan. Se oli Länsi-Saksan 1960-luvulla aloittaman ja yhdistyneen Saksankin Ostpolitikin kulmakivi. Kylmän sodan jälkeen vannottiin keskinäisriippuvuuden nimiin, ja tässä uskossa oli moni vielä muutama viikko ennen Venäjän suurhyökkäystä. Strategian toimimattomuus oli kuitenkin ilmeistä viimeistään vuodesta 2014 Venäjän aloitettua Ukrainan sodan. Todellisuudessahan EU:lla instituutiona ei ole ollut valtaa suhteessa Venäjään, mikä on näkynyt myös kyvyttömyytenä asettaa vaikuttavia pakotteita Venäjälle. Kaupankäynti on tapahtunut Venäjän jättimäisten valtio-omisteisten ja Euroopan enimmäkseen yksityisten energiayhtiöiden välillä, joista jälkimmäiset ovat vaikutusvaltaisia EU-jäsenvaltioiden puitteissa mutta eivät koko unionin mittakaavassa.

Eurooppa on elänyt institutionaalisessa harhassa, joka on estänyt näkemästä energian valtaa kokonaisuudessaan. Tämän turvin Venäjä on luonut asetelman, jossa se voi nyt käydä kallista koloniaalista sotaansa. Euroopan on erittäin vaikea lopettaa Putinin sotakoneen rahoittaminen energiariippuvuutensa takia. Kolmannes EU-maihin tuodusta öljystä ja liki puolet kaasusta on virrannut Venäjältä.

Tämä on tehty siksi, ettei Venäjän fiksaatiota kolonialismiin otettu eurooppalaisten energiayritysten ja heidän poliittisten tukijoidensa riskilaskelmissa huomioon – olihan väkivallan tie kansantaloudellisesti järjetön. Renki eli energiateollisuus ei saisi johtaa energiapolitiikkaa, vaan poliittisten instituutioiden tulee olla isäntä. Kriittistä infrastruktuuria pyörittävää energiasektoria ei voi jättää yksityisen intressin ehdoille; energia on isäntäresurssi. EU:n strateginen kompassi, geopoliittinen toimintavapaus, tarvitsee sotilaallisen voiman rinnalle energia- ja resurssipoliittisen suvereniteetin.

Putin Venäjän sotakone pysähtyy vasta, kun kohtaa riittävän suuren voiman. Putinin hallinto pyrkii säilyttää valtansa turvautumalla yhä julmempaan väkivaltaan, mutta tarvitsee siihen rahaa. Siksi lännen tulee eristää Venäjä maailmantaloudesta maksimaalisesti. Lähiaikoina EU tulee Saksan johdolla tekemään kaikkensa, jotta Putinin sotakassaa kasvattavat fossiilisen energian virrat voidaan katkaista. Se vaatii uuden anteeksipyytelemättömän idänpolitiikan synnyttämistä.

Kirjoittaja

Veli-Pekka Tynkkynen on Venäjän ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Lisää artikkeleita:

Graph on the dimension of hybrid warfare and the concept of interfaces

The Hybrid Face of Warfare in the 21st Century

The assumption that in hybrid warfare the risk of military escalation and political damage could be kept within limits may at the same time increase the likelihood of its offensive use. For this reason, it is more than likely that hybrid warfare in various manifestations will shape the “face of war” in the 21st century.

Lue artikkeli »