Matthew Kroenig
The Return of Great Power Rivalry:
Democracy Versus Autocracy from the Ancient World to the U.S. and China
Oxford University Press 2020
Kaikkien maailmanjärjestyksen pohjan murennusyritysten ja skandaalinkäryn lisäksi presidentti Trumpin hallinto saatetaan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa katsannossa lopulta muistaa suurvaltakilpailun nostamisesta strategian keskiöön. Suunnanmuutos oli käynnistetty jo presidentti Obaman aikana, mutta vasta viime vuosina suurvaltakilpailu nousi koko hallinnon turvallisuuspoliittisen toiminnan moottoriksi. Yhdysvaltojen turvallisuus- ja puolustusstrategioissa vertaisvastustajat tai sellaiseksi haluavat Kiina ja Venäjä ovat uhkakuvien kärjessä ja sitä kautta ohjaavat myös Yhdysvaltojen omia toimia. Sekä Kiina että Venäjä ovat vuosien ajan rakentaneet strategiaansa Yhdysvaltojen haastamiseksi, sen heikkouksia hyödyntämällä. Yhdysvaltojen ajattelussa on korkea aika kääntää pelilauta ympäri. Tämä on osaltaan antanut lisää pontta Yhdysvaltojen suurstrategiaa käsittelevälle teoreettiselle ja politiikkasuosituksia sisältävälle kannunvalannalle.
Suurvaltakilpailun olemassaoloa sinänsä harvemmin kiistetään Yhdysvalloissa, mutta kilpailun luonne ja siitä vedettävät johtopäätökset vaihtelevat. Tietyt jakolinjat ovat menneiltä ajoilta tuttuja: kissingeriläiset realistit ovat taipuvaisempia viileään analyysiin ja ajattelemaan, että järjestelmän luonne tulee annettuna ja vaikka Yhdysvallat on järjestelmän vahvin toimija, senkin täytyy sopeutua. Ideologisemman, neokonservatiiveiltakin näkemyksiä omaksuneen koulukunnan mukaan Yhdysvaltojen on aktiivisemmin muokattava pelikenttää. Nämä molemmat näkemykset ovat hyvin edustettuina Washingtonin ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asiantuntijapiireissä, jota Obaman neuvonantaja Ben Rhodes kutsui nimellä ”The Blob”.
Tilannetta on monimuotoistanut eräiden toisen maailmansodan jälkeisenä aikana marginalisoitujen näkemysten esiinnousu. Presidentti Trump onnistui kanavoimaan äänestäjäkunnan merkittävän osan tuntemuksia puhuessaan tarpeesta ravistella konsensusta ja keskittyä Yhdysvaltojen omien – kapeasti muotoiltujen – intressien itsekkäämpään ajamiseen sekä kotimaan asioihin. Trump itse tuntuu useimpina päivinä kallistuvan eristäytyvämpää otetta kaipaavaan politiikkaan, jonka tukijat hakevat näkemykselleen perusteita historiasta aina George Washingtonin puheita myöten. Toisaalta samankaltaisia, pidättyväisempää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ajavia äänenpainoja kuuluu myös Yhdysvaltojen poliittisesta vasemmistosta. Pidättyväisyyttä kannattavien tahojen mukaan Yhdysvaltojen tulisi luopua strategisesta ylensyönnistä eli vähentää globaaleja velvollisuuksiaan ja arvioida intressejään kapeammin kansallisista lähtökohdista käsin. Nämä näkemykset ovat saaneet uutta voimaa näköpiirissä siintävistä budjettihaasteista johtuen.
Georgetownin yliopiston professori ja Atlantic Council -ajatushautomon strategiasta vastaava apulaisjohtaja Matthew Kroenig asemoi itsensä kirjallaan osaksi tätä kansallista keskustelua. Kroenig on periwashingtonilaiseen tapaan ”kaksoishatuttanut” itsensä. Akateemisen taustansa ja virkansa ohella hän osallistuu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aktiivisesti erityisesti Atlantic Councilin työnsä puitteissa. Kroenig tukee Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman säilyttämistä, mutta puhdasverisemmistä realisteista poiketen hän näkee Yhdysvaltojen menestyksen taustalla ideologisia ja yhteiskunnan perusteisiin nojaavia elementtejä, mikä antaa myös aiheen suhtautua tulevaisuuden haasteisiin pystypäin.
Kirjan nimi viittaa suurvaltojen välisen kilpailun paluuseen. Suurvaltakilpailu on eräs useimmin yhdysvaltalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistuvista käsitteistä viime vuosien aikana. Hallinto on viljellyt käsitettä pyrkimyksenään luoda pesäeroa Obaman hallintoon. Suurvaltakilpailun korostaminen on myös tapa priorisoida ja osoittaa että maailmassa on vähämerkityksisempiä teemoja ja alueita. Kapeimmillaan käsitteellä perustellaan Yhdysvaltojen sotilaallisten toimien painopisteen siirtämistä Lähi-idästä Aasian–Tyynenmeren alueelle ja vähemmässä määrin Eurooppaan, jotta Kiinan ja Venäjän haasteisiin kyetään vastaamaan tehokkaammin.
Suurvaltakilpailun osallistujat ovat useimmissa amerikkalaisnäkemyksissä Yhdysvallat itse, Kiina ja Venäjä. Lähes poikkeuksetta todetaan, että Kiina on näistä ensisijainen, systeemitasoinen ja pidemmän aikavälin vastustaja. Listaus herättää väistämättä kysymyksiä Euroopassakin: miten esimerkiksi Suomi tai EU osallistuu tähän peliin, kilpailijana vai nappulana? Yhdysvalloissa vain harvat tunnistavat EU:n roolin tai potentiaalin tässä suhteessa eikä Kroenig ole poikkeus.
Kroenigin kirjaa voi lukea sujuvasanaisena katsauksena suurvaltasuhteiden maailmaan antiikissa, keskiajalla ja uudella ajalla. Kroenig pyrkii tapaustutkimuksillaan osoittamaan, että demokratioilla on käytössään useita työkaluja, joita autokraattisilla toimijoilla ei ole. Kroenig sivuaa demokraattisen rauhan teoriaa, mutta hänen päätavoitteensa on rakentaa ”kovan” demokratian teesi. Kroenigin mukaan demokratioiden vahvuus eri osa-alueilla, kuten taloudessa, diplomatiassa ja sotilaallisissa suorituskyvyissä, perustuu viime kädessä demokraattisiin instituutioihin, jotka tukevat näiden vahvuuksien muodostumista.
Historiaosion viihdyttävyydestä huolimatta kenties kiinnostavin osuus tulee, kun saavutaan lähemmäksi nykypäivää ja arvioita tulevaisuudesta. Kroenigin johtopäätökset ovat Yhdysvaltojen näkökulmasta hyvin optimistisia. Hänen mukaansa Yhdysvalloilla on erittäin hyvät edellytykset säilyttää globaali johtoasema tulevaisuudessakin, koska demokratian perusrakenteet ovat kunnossa. Optimismille on sijansa, vaikka Kroenig altistaakin itsensä väistämättä realistien syytöksille naiiviudesta.
Astetta vakavampaa kritiikkiä voidaan esittää Kroenigin analysoimasta aineistosta. Vaikka historiallisten esimerkkien analyysi toteutetaan asiantuntevasti ja sujuvasti, ei voi välttyä pohtimasta valikoidun otoksen edustavuutta ja argumenttien tendenssimäisyyttä. Samoin kirjaa lukiessa tulee aprikoineeksi, onko syy- ja seuraussuhteita kartoitettu riittävän laajasti. Lisäksi argumentin kirkkauden säilyttäminen pakottaa Kroenigin käsittelemään järjestelmiä suhteellisen muuttumattomina ja monoliittisina. Yhdysvaltojen viimeaikainen demokratiakehitys antaa kuitenkin osaltaan kuvaa todellisuudesta, jossa rajalinjat eivät aina ole selkeitä tai muuttumattomia.
Suomenkin kannalta kiinnostava argumentin osa koskee suurvaltojen kykyä muodostaa ja ylläpitää kumppanuuksia ja liittolaisuuksia. Yhdysvallat onkin ollut tässä suhteessa huomattavan menestyksekäs, vaikka Trumpin hallinnon politiikka onkin johtanut monien yhteistyösuhteiden löystymiseen. Liittolaisia ja kumppaneita on lyöty erityisesti talous- ja kauppapoliittisilla astaloilla, mutta myös käytetyllä retoriikalla on merkityksensä, koska se liittyy keskinäiseen luottamukseen. Luottamus tai sen puute onkin eräs avainkysymyksistä myös Kroenigin analyysissa. Autokratiat ovat heikkoja kumppanuuksien rakentajia juuri luottamuksen puutteesta johtuen ja niiden toimintaa on usein leimannut voimakas kiistely oman yhteistyöverkoston tai blokin sisällä. Jää nähtäväksi, tuleeko Yhdysvallat tekemään lähivuosina korjausliikkeitä, jotka palauttaisivat ainakin osan keskinäisestä luottamuksesta.
Yhdysvaltojen nykyisessä suurstrategiassa on lisäksi toinenkin merkittävä haaste, jota on taitavallakaan kumppanuuksien rakentamisella vaikea ohittaa. Yhdysvaltojen globaalia läsnäoloa ja vaikuttamispyrkimyksiä on nimittäin mahdollista alueellisesti vastustaa pienemmilläkin resursseilla. Kiina ja Venäjä voivat keskittyä käyttämään vaikutusvaltaansa erityisesti lähialueillaan, kun taas Yhdysvallat joutuu kurottamaan otettaan ympäri maapalloa, sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Maantieteellä on merkityksensä, vaikka sen rinnalle on noussut uudempia ajasta ja paikasta riippumattomampia tekijöitä.
Kenties lopulta kyse onkin kyvystä yhdistää kaikki eri menestyksen tekijät toimivaksi kokonaisuudeksi. Kroenigin mukaan demokratiat ovat parempia taloudessa, diplomatiassa ja puolustuksessa. Entä jos tulevaisuus edellyttääkin kykyä integroida nämä osatekijät joustavasti, mutta samalla strategisia intressejä palvelevalla tavalla? Trumpin aikana Yhdysvallat onkin lisännyt politiikkatyökalujensa integraatioastetta. Ironista kyllä, pääasiallisena mallina tässä toimii Kiina, mikä kertoo omaa kieltään siitä, että eri yhteiskuntajärjestelmien rajat eivät ole absoluuttisia tai muuttumattomia.
Kirjoittaja
Rasmus Hindrén toimii erityisasiantuntijana puolustusministeriössä, jossa hän vastaa muun muassa kahdenvälisestä puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. 2017–2020 hän toimi puolustusneuvoksena Suomen suurlähetystössä Washingtonissa.
