Mika Aaltola ja Henri Vanhanen: Etulinjassa – Suomen turvallisuus epäjärjestyksen maailmassa
Otava 2026
Mika Aaltola ja Henri Vanhanen ovat kirjoittaneet ajankohtaisen puheenvuoron Suomen puolustuskyvyn ylläpitämisestä maailmassa, jossa epävakaus lisääntyy ja säännöt murtuvat. Erityishaasteina ovat Yhdysvaltojen horjuva rooli, globaalien voimasuhteiden murros sekä Kiinan nousu ja Venäjän imperialismi. Aaltola on Ulkopoliittisen instituutin entinen johtaja, politiikan tutkija ja nykyinen kokoomuksen europarlamentaarikko. Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka on toiminut myös eduskunnassa kokoomuksen avustajana ja ulko- ja turvallisuuspoliittisena asiantuntijana sekä Mika Aaltolan erityisavustajana Euroopan parlamentissa.
Kirja tarkastelee Suomen asemaa etulinjan maana geopoliittisen myllerryksen maailmassa. Vanhasen kirjoittama ensimmäinen osa käsittelee Suomen suhdetta Venäjään, Yhdysvaltoihin, Natoon ja omaan maanpuolustukseemme. Lisäksi se pohtii Suomen liikkumatilaa näiden suhteiden ja ratkaisujen valossa. Aaltolan kirjoittama toinen osa laajentaa näkökulman Pohjois-Eurooppaan ja sen rooliin Euroopan turvallisuuden ytimessä. Toinen osa myös kokoaa yhteen johtopäätökset ja kysyy, mitä etulinjassa oleminen tarkoittaa tulevaisuuden Suomelle ja millaisia valintoja se meiltä vaatii.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ovat puhuttaneet suomalaisia kiihtyvällä tahdilla siitä asti, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Hyökkäys muutti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa ja koko Euroopan turvallisuustilannetta merkittävästi ja pitkäkestoisesti. Myös Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2024 oli merkittävä muutos maailmanpolitiikan kannalta. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on muuttunut rajusti, ja sillä on väistämättä vaikutuksia myös Euroopan turvallisuuteen, Ukrainan tilanteeseen ja Naton toimintaan.
Trumpin toimet ovatkin uutisotsikoissa lähes joka ikinen päivä. Siksi myös kansalaiskeskustelu Yhdysvalloista käy kuumana. Yhdysvalloissa tapahtunut muutos on kuitenkin ollut herkkä aihe Suomen ulkopoliittiselle johdolle ja täysin avointa keskustelua siitä, mitä tuo muutos tarkoittaa Suomen tai Euroopan turvallisuudelle, on esimerkiksi eduskunnassa ollut vaikea käydä. On ristiriitaista herätä Trumpin toistuviin uhkauksiin vetää Yhdysvallat pois Natosta ja heti perään lukea, miten ulkoministeri Valtosen mukaan Nato on ”vahvempi kuin koskaan.” Kirjan vahvuus onkin sen suora tapa puhua Yhdysvalloissa tapahtuneesta muutoksesta ja sen vaikutuksista Suomen, Euroopan ja Naton turvallisuudelle.
Kirjassa Yhdysvaltoja luonnehditaan muun muassa arvaamattomaksi kumppaniksi ja sanotaan ääneen, että Yhdysvaltojen apuun ei enää voida varmasti luottaa. Kirjoittajat myös pohtivat Yhdysvaltojen ja Euroopan välistä keskinäisriippuvuutta ja sopivia tapoja hallita sitä. Vanhanen kirjoittaa, että ”Suomessa on oltava avointa ja rehellistä keskustelua siitä, mitä Yhdysvallat-suhde merkitsee. On vältettävä sekä kritiikittömyyttä että perusteetonta epäluuloa”. Tästä olen täysin samaa mieltä, sillä kuten kirjassa todetaan, Yhdysvallat on Suomelle kaksiteräinen miekka: ”Se on voima, joka voi turvata koko Pohjois-Euroopan vakauden, mutta myös epävarma jättiläinen, jonka sisäiset ristiriidat saattavat hetkessä heijastua rajallemme asti.”
Suorapuheisuudestaan huolimatta kirjoittajat ovat lopulta kuitenkin sitä mieltä, että Suomen on sitoutettava Yhdysvaltoja itseensä niin tiiviisti kuin mahdollista, samalla kun varaudutaan yllätyksiin. Tässä mielessä näkemys ei juuri eroa Suomen vallitsevasta Yhdysvaltoja koskevasta linjasta, jossa maan tukeen halutaan edelleen luottaa. Vaikka tässä ajattelussa olisi kyse pienen maan reaalipolitiikasta ja ”hyödystä”, niin olisi tarpeen nykyistä entistä vahvemmin pohtia milloin linja kääntyy Suomen etua vastaan. Yhdysvallat on poliittisesti menossa suuntaan, joka ei sovi sääntöpohjaiseen järjestelmään ja ihmisoikeuksia painottavien Suomen ja Euroopan arvoihin. Jo Iranin sodan kohdalla näemme, että Yhdysvallat kykenee hyökkäämään toiseen maahan konsultoimatta liittolaisiaan millään tavalla ja osoittamalla täyttä piittaamattomuuttaan kansainvälisestä oikeudesta.
Myös Trumpin Grönlanti-uhkailut pitkälti sivuutetaan. Vanhanen luonnehtii Trumpin uhkailuja tarpeettomiksi, epäonnistuneiksi ja kiusallisiksi. Tämä on suurta vähättelyä. Aaltola sen sijaan ottaa vähän vahvemmin kantaa kirjoittaessaan, että ”kyse ei ole vain Tanskan asiasta vaan koko eurooppalaisesta itsenäisyydestä ja omaehtoisuudesta”. Trumpin puheita ei todellakaan voi ohittaa ”kiusallisina”: Uhkailu toista liittolaista kohtaan on äärimmäisen vakavaa, ja Suomen tulisi selvemmin osoittaa olevansa Tanskan ja grönlantilaisten tukena.
Kirjan aihepiiri on laaja: koko maailmanjärjestyksen historiallinen muutos. Valittu näkökulma on kuitenkin osin kapea sen käsitellessä Suomea puhtaasti etulinjan maana, jonka on satsattava kaikkensa puolustukseen. Nykyiset panostukset puolustukseen eivät kirjoittajille riitä. Aaltolan mukaan kovat puolustusmenot on nostettava neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vanhanen puolestaan esittää muun muassa verotulojen automaattista osuutta, joka suunnattaisiin puolustukseen. Mistä nämä valtavat lisäpanostukset leikataan pois, sitä tarina ei kerro. Lisäksi kirjan näkökulma on militaristinen ja uhkakuvia maalaileva. Ajoittain puheenvuoro äityy jopa dramaattiseksi saarnaksi: ”Me olemme se valli, joka seisoo idän ja lännen välissä, ja meidän on varmistettava, että jousipyssyn kaari kestää silloinkin, kun kaukaisten suurvaltojen huomio on muualla. Me olemme etulinjan vartijoita, ja vartiovuoromme tässä uudessa kaksinapaisessa todellisuudessa on nyt alkanut”. Kirjan kannesta välittyvä toimintaelokuvan asetelma näkyy siis myös tekstissä. Toisaalta se tekee kirjasta viihdyttävän ja helppolukuisen, vaikka teemat ovat suuria ja raskaita.
Kirjan tärkeimpänä johtopäätöksenä on, että eurooppalainen rauha ei pysy kasassa toiveilla eivätkä suomalaiset voi huolehtia turvallisuudestaan yksin. Eivätkö nämä kuitenkin ole itsestäänselvyyksiä, joihin on jo herätty ja joista on jo menty eteenpäin? On selvää, että Suomen ja Euroopan puolustukseen on panostettava. Yhtä lailla on kuitenkin selvää, että suomalaiseen ja eurooppalaisiin yhteiskuntiin on panostettava tavalla, joka tekee jatkossakin jokapäiväisen elämän elämisen arvoiseksi. Vain silloin meillä on mitä puolustaa.
Kirjoittaja
Johanna Kelhu toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikan poliittisena asiantuntijana Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä. Hän on suorittanut 246. maanpuolustuskurssin vuonna 2023.
