Valiokunta vai valvoja?

Kaarlo Tuori (115. MPK): Perustuslakivalvonta. Nyt.
Siltala 2026.

Kaarlo Tuori on kirjoittanut oppineen ja reippaasti kantaa ottavan kirjan maamme perustuslakivalvonnan historiasta ja nykytilasta.

Teos on sujuvasti, osin jopa hyvin elegantisti kirjoitettu. Samalla se on liki teleologisesti kiinni tässä vaalikaudessa ja joidenkin Orpon hallituksen antamien lakiesitysten perustuslakivaliokunnassa osakseen saamassa käsittelyssä.

Kirja alkaa kesäkuuhun 2024 kiinnitetyllä prologilla. Perustuslakivaliokunta hyväksyi silloin lausuntonsa hallituksen esityksestä laiksi väliaikaisista toimenpiteistä välineellistetyn maahantulon torjumiseksi (PeVL 26/2024). Siihen äänestämällä kirjattu kanta oli vastoin 18:n valiokunnan kuuleman asiantuntijan asiasta esittämää näkemystä. Tuorille se edusti virheellisin perustein tehtyä tulkintaa ja Suomen nykyisen perustuslakivalvonnan lopullista romahdusta. Teos onkin oikeastaan tämän näkemyksen pitkää, perusteellista ja osin kaukaa historiastakin vauhtia hakevaa perustelemista.

Teos jakautuu prologiin, sitä seuraavaan kolmeen pitkään osaan Lähtökohdat, Historia ja Nyt sekä epilogiin. Ensimmäinen osa taustoittaa valtiosääntöön, perustuslakiin, oikeusvaltioon ja perustuslakivalvontaan liittyviä käsitteellisiä, teoreettisia ja osin oikeushistoriallisiakin lähtökohtia. Toinen osa kuvaa Suomen perustuslakikivalvonnan historiaa ja erityispiirteitä sekä sitä, miten kansainväliset sopimukset, Suomessa 1990-luvulla toteutettu perusoikeusuudistus ja Euroopan unionin jäsenyys ovat vaikuttaneet siihen, mitä perustuslakivalvonnassa tulee niiden myötä huomioida ja millä tavalla.

Kolmas osa on omistettu suomalaisen lainvalmistelun perustuslainmukaisuuden ennakko- ja jälkivalvonnalle ja sen nykytilan arvioinnille. Siinä käydään läpi myös ennakkovalvonnan edellytyksissä erityisesti 2000-luvulla tapahtuneita muutoksia. Osa sisältää voimakkaan kritiikin perustuslakivaliokunnan tällä vaalikaudella tekemiä tulkintoja kohtaan erityisesti työelämän pelisääntöjen, sosiaalisten oikeuksien ja välineellistetyn maahantulon torjumisen osalta. Epilogissa Tuori toteaa, että maamme nykyinen perustuslakivalvonta on tullut niiden myötä tiensä päähän ja käy läpi joukon vaihtoehtoja, joilla asiantilan voisi hänen mielestään korjata.

Kirjan epilogi on siinä esitetyistä johtopäätöksistä käsin jopa dialogiin kutsuva. Samaa ei voi sanoa teoksesta kokonaisuutena. Se sisältää hyvin yksisuuntaista kritiikkiä perustuslakivalvonnan nykytilaa kohtaan. Vaihtoehtoisen tulkinnan mahdollisuutta ei edes hipaista. Kunniansa saa kuulla etenkin perustuslakivaliokunta ja sen nykyinen puheenjohtaja.  Myös valiokunnan jäsenten käyttäytymistä, osaamisen tasoa ja parlamentaarisen kokemuksen ohuutta tuodaan esiin tämän tästä. Tulkinta on lähellä sitä, että kun pappi on syntinen, ei sakramenttikaan voi toteutua.

Tuori perustaa näkemyksensä perustuslakivaliokunnan kokouksissa tekemäänsä osallistuvaan havainnointiin ja sen ulkopuolella käymiinsä luottamuksellisiin keskusteluihin. Mukana on myös hyvin tarkoitushakuisia ajatuskulkuja valiokunnan puheenjohtajan toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksista ja aikeista. Niin saa kantaaottavassa teoksessa ollakin. Se ei kuitenkaan anna kovin analyyttistä kuvaa teoksen kirjoittajasta.

Kirjoittaja ei itse yllä teoksessa toistuvasti esiin nostamansa oikeudellisen ja poliittisen perustuslakipolitiikan vuorovaikutuksen tärkeyttä korostavan maksiimin tasolle. Se on harmi, sillä perustuslain tulkinta sisältää aina myös oikeudellista, ei vain poliittista harkintaa. Ja hyvin usein myös punnintaa vastakkaisten perusoikeuksien välillä. Niiden roolia olisi ollut hyvä pohtia tarkemmin etenkin valiokunnan tuoretta tulkintakäytäntöä koskeneen kritiikin kohdalla.

Suomen perustuslakivalvonnan mahdollisia muutostarpeita on Tuorin kirjan osittaisesta kärkevyydestä huolimatta varmasti hyvä tarkastella. Perustuslain tulkinnan väistämätön arvopohjaisuus on kuitenkin hyvä tunnustaa myös oikeudellisen harkinnan kohdalla, samoin se, että historialla ei ole yhtä ennalta määrättyä suuntaa edes oikeudellisen ajattelun maailmassa.

Kirjoittaja

Valtiotieteen lisensiaatti Suvi-Anne Siimes on toiminut mm. Työeläkevakuuttajat Tela ry:n toimitusjohtajana ja ministerinä. Hän on suorittanut 178. maanpuolustuskurssin vuonna 2006.

Lisää artikkeleita:

Reserviupseerikoulu 100 vuotta

Reserviupseerikoulu on tuottanut johtamisen suorituskykyä jo yli sata vuotta. Lähtökohtana koulutuksessa on aina ollut Puolustusvoimien sodan ajan tarpeet, mutta johtamisen yleiset periaatteet ovat toki olleet sovellettavissa myös muualla.

Lue artikkeli »