Pekka Toveri & Jaakko Puuperä:
Pekka Toveri – Ukrainan sodasta.
Docendo 2025.
Ukrainan sota on dominoinut uutisia jo vuosia, mutta Pekka Toverin ja Jaakko Puuperän uusin tietokirja tarjoaa suomalaisille lukijoille uudenlaisen, syvällisen ja käytännönläheisen katsauksen sodan syihin, kulkuun ja opetuksiin. Toveri on entinen Panssariprikaatin komentaja, Pääesikunnan tiedustelupäällikkö ja nykyinen europarlamentaarikko. Puuperä on kokenut turvallisuuspolitiikan kommentaattori.
Pekka Toverin mukaan idea kirjaan lähti Puuperän aloitteesta, ja Toverin oma laaja aiempi tuotanto – kymmeniä artikkeleita ja esitelmiä sodan kulusta – tarjosi vankan perustan. Tämä näkyy teoksen rakenteessa, joka etenee kronologisesti, loogisesti ja erittäinkin yksityiskohtaisesti eri taisteluvaiheita kuvaten. Sisällysluettelon yhteinen suunnittelu ja Puuperän rooli oikolukijana sekä tekstin hiomisessa tuovat esiin tiimityön merkityksen.
Miksi tämä teos on tärkeä lisä suomalaiseen sotakirjallisuuteen?
Teos erottuu suomalaisessa sotakirjallisuudessa tuomalla esiin operaatiotaidollisen näkökulman ja konkreettiset opit, joita Suomi voisi Ukrainan kokemuksista ammentaa. Kirjan alussa kerrotaan sodan geopoliittisista juurista mukaan lukien Venäjän strategiset virhearvioinnit. Teos käy läpi sodan lähtökohdat vuodesta 2014 Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen vuonna 2022 ja siirtymisen kulutussodan vaiheeseen, joka muistuttaa raakuudeltaan ensimmäistä maailmansotaa.
Kirja ei ole pelkkää ylistystä Ukrainalle tai kritiikkiä Venäjälle; se tunnustaa myös Ukrainan haasteet kuten liikekannallepanon puutteet ja hävittäjätorjunnan heikkoudet. Tämä tasapaino tekee teoksesta uskottavan. Samalla Toverin mediasta tuttu suorapuheinen tyyli tuo tekstiin eloa: hän ei kaunistele, vaan kutsuu sotaa “sarjaksi perseelleen menneitä operaatioita”.
Harmillisesti painotalon päätös karsia karttakuvia hankaloittaa tapahtumien visuaalista hahmottamista. Kuten tunnettua kartat ovat tärkeitä etenkin sotilaille. Ja antaahan tämä kirja speksit kaikentyyppisille sotaharjoituksille aina operoivien joukkojen tarkoista kokoonpanokuvauksista joukkojen liikesuunnitelmiin.
Kirjassa käytetyt lähteet on luetteloitu, mutta kattavan lähdeviitteistön puuttuminen rajoittanee hieman kirjan käyttöä akateemisessa historiantutkimuksessa. Toveri myöntääkin teoksen tarjoavan “80 prosenttisen” kuvan meneillään olevasta sodasta.
Erityisen kiinnostavaa on, miten kirja käsittelee nykyaikaisen sodankäynnin elementtejä kuten drooneja ja informaatiovaikuttamista, vaikka droonien roolia Toveri itsekin olisi halunnut syventää edelleen. On luonnollista, että sodan ollessa kesken, kirjan julkaisu on tasapainoillut ajankohtaisuuden ja lopullisen muodon välillä.
Teos on suunnattu laajalle yleisölle: se sopii sotahistoriasta, sotatieteistä, turvallisuuspolitiikasta ja geopolitiikasta kiinnostuneille. Kirja on erityisen relevantti meille suomalaisille, kun pohdimme miten Suomi voi vahvistaa omaa puolustusvalmiuttaan.
Kirja korostaa reservijärjestelmän, nykyaikaiseen pitkäkestoiseen sodankäyntiin sopeutumisen ja kokonaisturvallisuuden merkitystä. Juuri reservijärjestelmällään Suomi erottuu muusta Euroopasta. Toveri epäileekin, että suuret Euroopan maat – Ranska, Britannia ja Saksa – eivät tällä hetkellä pysty mobilisoimaan edes 20 000 miehen divisioonaa kukin, mikä korostaa maiden henkilöstörekrytointiin liittyviä haasteita.
Kirja ehdottaa myös suomalaisten reserviläisten koulutuksen parantamista. Sotilasoppilaitosten tulisikin kehittää kattavampia ja useammin toistuvia koulutusrupeamia reserviläisille, jotta he olisivat valmiimpia kohtaamaan esimerkiksi vihollisen erikoisjoukot ja olisivat kykenevämpiä kaupunkitaisteluihin myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
Kokonaisturvallisuuden osalta kirja korostaa, että nykyaikainen sota on kokonaisvaltaista ja siksi puolustushallinnon tulee työskennellä tiiviisti siviiliyhteiskunnan kanssa muun muassa väestönsuojelun sekä kriittisen infrastruktuurin suojaamiseen liittyen.
Kirja ottaa myös kantaa laajemmin Euroopan turvallisuuteen esittäen, että Euroopan olisi vahvistettava omaa puolustusautonomiaansa suhteessa Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi strateginen ilmakuljetus- ja ilmatankkauskyky sekä tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmät ovat tällä hetkellä liian riippuvaisia amerikkalaisista. Toveri ehdottaakin, että seuraavan Naton eurooppalaisten joukkojen komentajan tulisikin olla eurooppalainen upseeri. Tämä ohjaisi strategista ajattelua kohti eurooppalaisia tarpeita.
Epilogissa voidaan rivien välistä lukea: ”Venäjä on pysäytettävä Ukrainassa tai se joudutaan pysäyttämään paljon suuremmin kustannuksin jossain Ukrainasta länteen”. Nämä sanat jäävät kaikumaan lukunurkkaukseen sulkiessani kirjan kannet.
Kirjoittaja
Kenraalimajuri (evp) Harri Ohra-aho toimi Pääesikunnan tiedustelupäällikkönä 2013–2019 sekä neuvottelevana virkamiehenä puolustusministeriössä 2019–2023. Hän on suorittanut 177. maanpuolustuskurssin.
