Antti Helanterä: Muistiinmerkintöjä Moskovasta.
Siltala 2026.
Antti Helanterän suurlähettiläsvuodet (2020–2024) Moskovassa osuivat Venäjän ja Euroopan historian käännekohtaan. Kirjassa seurataan Venäjän matkaa kylmän sodan päättymisestä 1990-luvun kaaoksen kautta Putinin aikaan ja sotaan Ukrainaa vastaan. Kirjan punaisena lankana on pohdinta Venäjän politiikkaa ohjaavista syvärakenteista ja erilaisten historiallisten kerrostumien osuudesta Venäjän muutoksen selittämisessä.
Helanterän tulkinta Venäjän 1990-luvusta on tuttu suomalaisille lukijoille. Romahdus Neuvostoliiton mahtiasemasta talouskurjuuteen, jota uudistuspolitiikka entisestään syvensi, teki Venäjästä ”monikärkitraumojen” maan. Putinin aikaa Helanterä kuvaa ”vastareaktiona” 1990-luvun alennustilaan, joka kulminoituu vuoden 2022 päätökseen hyökkäyssodasta. Myöhemmin hän palaa tähän aiheeseen pohtiessaan Putinin valtakauden olemusta. Helanterän mukaan ”keskeinen kysymys on, tähtäsikö toiminta 1990-luvun talousreformien jatkoon poliittisin korjausliikkein vai oliko tavoitteena laajempi 1990-luvun peruminen”. Vastaukseksi hän ehdottaa näiden kahden yhdistelmää.
Uusimman tutkimuskirjallisuuden pohjalta tätä tulkintaa voi pitää vähintäänkin puutteellisena. Kirjan luonteen huomioiden on kuitenkin ymmärrettävää, ettei se avaa Venäjän politiikan kovaa ydintä – hyökkäyssotaan maansa vieneen Putinin nousua vallan huipulle ja 2000-luvun alussa valitun strategian taustoja. Varsin vähäiselle huomiolle kirjassa jää myös yksi nyky-Venäjän keskeisistä murroskohdista, joka tiivistyy Putinin johtoajatukseen Neuvostoliiton hajoamisesta ”vuosisadan geopoliittisena katastrofina”. Kremlissä Ukrainan oranssi vallankumous (2004) tulkittiin lännen yrityksenä heikentää Venäjää ja irrottaa Ukraina Venäjän vaikutuspiiristä. Samalla Venäjän erityisyyttä ja historiallista suurvaltaroolia korostaneet tulkinnat nostettiin marginaalista parrasvaloihin. 1990-luvun traumat saivat uuden merkityksen osana Kremlin revanssipolitiikkaa.
Suurlähettiläsvuosien päiväkirjamerkinnät muodostavat kirjan ehdottomasti kiinnostavimman ja myös myöhemmän tutkimuksen kannalta merkityksellisimmän osuuden. Niistä välittyvät tarkat huomiot muuttuneista olosuhteista Moskovassa, sodan alkushokin nostattamat tunteet, venäläisten tapa väheksyä Ukrainaa ja samalla ylläpitää ajatusta, että sodan jälkeen suhteet Eurooppaan voidaan palauttaa.
Helanterän pohdinnat Venäjän ja Euroopan suhteisiin liittyneistä harhakuvista ja virhearvioista ovat erityisen kiinnostavia. Hänen mukaansa Venäjän valintoihin vaikutti näköharha siitä, että lännen ja Ukrainan yhteyden tiivistyminen voisi olla jotain ”Venäjän etupiiriä kyseenalaistavaa”. Herää kysymys, ohjasiko tämä tulkinta Suomen suhteellisen vaatimatonta Ukraina-yhteistyötä ennen sotaa? Toinen kiinnostava yksityiskohta liittyy sodan alkupäiviin. Hyökkäystä edeltävänä päivänä suurlähettiläs oli eduskunnan kuultavana, jonka jälkeen hänen oli tarkoitus jäädä Suomeen parin päivän hiihtolomalle. Voiko tästä päätellä, että hyökkäys tuli yllätyksenä, vaikka eri vaihtoehtoihin Moskovan EU-maiden kokouksissa selvästi valmistuttiin?
Muistiinpanojen pohjalta piirtyy kuva Venäjän politiikan lumemaailmasta, jossa selviytyminen edellyttää Kremlin politiikan myötäilyä ja mukautumista yllätyksiin. Suurlähetystön tärkeimmäksi tehtäväksi hyökkäyssodan alkamisen jälkeen muodostui poliittisen järjestelmän, toimijoiden ja poliittisen päätöksenteon analyysi ja raportointi, samalla kun ”asioiden edistämiseen tarvittu ja luotu kosketuspinta maan poliittisiin päättäjiin muuttui tarpeettomaksi”.
Helanterän muistiinpanot avaavat näkymän myös kahdenvälisten suhteiden muutokseen. Suomen Nato-prosessi luonnollisesti kiinnosti venäläisiä samalla kun suhteen historiaa kirjoitettiin uudelleen. Kuten Helanterä omassa analyysissään kirjoittaa, Venäjällä naapurimaiden suvereniteettia eli itsenäistä päätöksentekoa kunnioitetaan vain, mikäli siinä huomioidaan Venäjän intressit. Näköpiirissä ei ole muutosta tähän Venäjän etupiiripolitiikan perusasetukseen. Sen vuoksi suhteet Venäjään säilyvät jännitteisinä, eikä paluuta entiseen normaaliin ole, Helanterä summaa.
Kirjoittaja
Professori Katri Pynnöniemi hoitaa Venäjän turvallisuuspolitiikan Mannerheim-professuuria Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa. Hän on suorittanut 242. maanpuolustuskurssin vuonna 2022.
