Pitkä ja läheinen kumppanuusyhteistyö loi perustan Suomen nopealle Nato-integraatiolle. Suomi osallistuu aktiivisesti eurooppalaisemman Naton rakentamiseen.
Huhtikuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta Nato-jäsenyyttä. Vaikka Nato-integraatiomme on vielä käynnissä ja oppimiskäyrämme on ollut aika ajoin jyrkkäkin, uskallan silti väittää, että lähes kolmikymmentävuotinen kumppanuutemme loi vahvan pohjan jäsenyydellemme. Kumppanuus valmensi meitä toimintaan Natossa, mutta antoi myös liittokunnalle käsityksen Suomen sotilaallisista suorituskyvyistä ja keskeisestä merkityksestä Pohjois-Euroopan turvallisuudelle. Samalla kun Nato on sopeutunut turvallisuusympäristön muutoksiin, on tämä näkynyt myös niin kumppanuutemme kehityksen eri vaiheissa kuin nyt jäsenyydessämme.
Vaikka Nato-kumppanuus muodostui aina 1990-luvun alkupuolelta kiinteäksi osaksi turvallisuuspoliittista ratkaisuamme, meille oli koko ajan selvää, ettei läheinenkään kumppanuus tarjonnut yhteisen puolustuksen tuomaa turvaa. Sota Ukrainassa on vain valitettavasti vahvistanut tätä käsitystä. Naton 5. artiklan turvatakuut koskevat vain liittokunnan jäseniä. Naton sihteeristön pitkäaikainen Suomesta ja Ruotsista vastannut virkamies tapasi kuvata maidemme suhtautumiseroja jäsenyyteen ja sen tuomaan turvaan anekdootilla. Sen mukaan Suomi ei liity Natoon, koska ei usko järjestön kuitenkaan puolustavan itseään; Ruotsi taas ei nähnyt tarvetta liittoutumiselle, koska Nato puolustaisi maata joka tapauksessa.
Suomen suhde Natoon on aina heijastanut liittokunnan kulloistakin kehitysvaihetta. Kylmän sodan jälkeinen Nato haki uutta roolia ja oikeutusta olemassaololleen toisaalta uudesta kumppanuusyhteistyöstä entisten vastustajiensa kanssa ja toisaalta kriisinhallinnasta. Kumppanuusyhteistyö avattiin myös Euroopan puolueettomille ja liittoutumattomille maille. Suomi liittyi uuteen rauhankumppanuusohjelmaan heti sen käynnistyessä 1994.
Rauhankumppanuusohjelmaan osallistumiselle oli useampi syy lähtien halustamme olla mukana tuolloin hyvin tärkeässä rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa. Tätä varten pidettiin välttämättömänä kehittää sotilaallista yhteensopivuuttamme. Kolmantena tekijänä mutta ei vähäisimpänä oli halu seurata Venäjän ja Naton suhteiden kehitystä sekä Naton laajentumisen vaikutuksia.
Kuva: Nato
Kysymys Nato-jäsenyydestä oli esillä jo ensimmäisessä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa vuonna 1995 entisten Varsovan liiton maiden osoitettua halunsa päästä liittokunnan jäseniksi. Tuolloin todettiin selkeästi, että jäsenyys ei ole ajankohtainen, koska Suomella on toimiva puolustusratkaisu, emmekä tunne turvallisuusvajetta. Jäsenyyttä ei kuitenkaan suljettu pois kategorisesti, sillä selonteko linjasi, että turvallisuustilannettamme ja -ratkaisujamme arvioitaisiin uudelleen, mikäli Euroopan turvallisuusympäristön muutos sitä edellyttäisi. Vuoden 2004 selonteossa viitattiin jo selkeästi jäsenyyden hakemisen säilyvän jatkossakin ”turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme mahdollisuutena”. Vaikka Nato-kumppanuudella ei tavoiteltu jäsenyyttä, niin ns. Nato-optiosta tuli kuitenkin olennainen osa turvallisuuspoliittista ratkaisuamme. Tästä syystä yhteistyötä liittokunnan kanssa haluttiin kehittää niin, ettei mahdolliselle liittoutumiselle syntyisi poliittisia tai sotilaallisia esteitä.
Olimme pitkään tyytyväisiä asemaamme Naton kumppanimaana, koska Nato-jäsenyyden ei nähty tuovan erityistä lisäarvoa kansalliselle turvallisuudellemme ennen Krimin valtauksen myötä kiristynyttä tilannetta. Kylmän sodan jälkeinen liittokunta oli käytännössä jättimäinen kriisinhallintaorganisaatio, joka johti kymmenien tuhansien sotilaiden vahvuisia rauhanturvaoperaatioita ensin Länsi-Balkanilla ja myöhemmin Afganistanissa. Myös kumppanimailla oli mahdollisuus osallistua Nato-operaatioihin. Suomi olikin mukana merkittävällä panoksella sekä Bosniassa että Kosovossa.
Tärkeä käännekohta Suomen ja Naton suhteille oli päätöksemme osallistua Afganistanin ISAF-operaatioon, joka vuodesta 2003 siirtyi Naton johtoon. Suomen ja Ruotsin ISAF-osallistuminen nosti maamme kumppanuuden kärkikastiin yhdessä muiden keskeisten operaatiokumppaneiden Australian, Jordanian ja Georgian kanssa. Yhdysvallat halusi tuossa vaiheessa kehittää Natosta globaalia kriisinhallintatoimijaa ja ajoi siksi kriisinhallintaan panostaville kumppaneille erityisasemaa. Tämä johti vuonna 2014 käynnistettyyn ns. laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusohjelmaan (EOP). EOP-ohjelman myötä Suomelle tarjoutui mahdollisuus tiiviimpään poliittiseen dialogiin, ml. kutsut Naton ministerikokouksiin sekä harjoitusyhteistyöhön.
Naton paluu ydintehtäväänsä, kollektiiviseen puolustukseen Krimin valtauksen jälkeen lähensi Suomen, Ruotsin ja Naton suhteita uudella tavalla. Itämeren strategisen merkityksen korostuminen loi molemminpuolisen tarpeen tiiviimmälle vuoropuhelulle, tiedonvaihdolle ja harjoitusyhteistyölle. Suomelle oli tärkeää, että muuttuneessa turvallisuustilanteessa yhteistyön painopiste siirtyi kriisinhallinnasta kansallisen puolustuksen kehittämistä tukevaan toimintaan. Poliittista vuoropuhelua Suomen ja Ruotsin kanssa käytiin uudessa kokoonpanossa, 28+2; sen myötä meidät kutsuttiin vuodesta 2015 käytännössä Naton kaikkiin ministeri- ja huippukokouksiin.
Pitkäaikaisesta kumppanuudesta huolimatta siirtyminen jäsenyyteen oli askel uuteen. Ratifiointiprosessin venyminen lähes vuoden mittaiseksi antoi aikaa totutella niin kokouskäytäntöihin kuin valtavaan tietomäärään, johon kumppanimaalla ei ollut pääsyä. Merkittävin muutos on ollut uuden, sotilaallisesti liittoutuneen maan ajattelutavan omaksuminen. Kansallisen turvallisuuden lisäksi meidän on yhtä lailla huolehdittava liittokunnan toimintakyvystä. Meidän on varmistettava, että se, mikä tuntuu kansallisesta näkökulmasta perustellulta, on samalla myös liittokunnan yhteisen edun mukaista. Nato-edustustossa olemmekin jakaneet strategiset toimintatavoitteemme kahtia, toisaalta Naton toiminnan kehittämiseen Suomen kannalta toivottuun suuntaan sekä sotilaallisen integraatiomme edistämiseen.
Suomen jäsenyys Natossa osui ajankohtaan, jolloin liittokunta käy läpi perustavanlaatuista muutosta. Jäsenyytemme on osa tätä muutosta, joka käynnistyi Venäjän hyökkäyssodan myötä ja jatkuu nyt liittokunnan etsiessä uudenlaista transatlanttista tasapainoa. Sota Ukrainassa ohjasi Naton takaisin juurilleen, pelote ja puolustus palautettiin toiminnan keskiöön. Kun Nato 1.0 oli kylmän sodan kollektiivinen puolustuksen järjestö, oli Nato 2.0 poliittisempi laajentumiseen, kumppanuuksiin ja kriisinhallintaan panostava liittokunta. Nato 3.0 on jälleen kollektiivisen puolustuksen toimeenpanija, mutta samalla olemme jo matkalla kohti Nato 4.0:aa, jossa päävastuu maanosamme konventionaalisesta puolustuksesta on eurooppalaisten vastuulla.
Käynnissä oleva merkittävä muutos vaatii kuitenkin aikaa, rahaa ja vahvaa poliittista tahtoa. Valmista mallia ei ole olemassa. Niin Helsingissä kuin muissakin Nato-pääkaupungeissa pohditaan parhaillaan, kuinka Euroopan puolustus tulisi jatkossa järjestää Yhdysvaltain panostuksen vähentyessä. Haagin huippukokouksessa sovittu puolustusmenojen merkittävä korottaminen tarjoaa taloudellisen perustan muutokselle, mutta se ei yksin riitä. Tärkeää on, että taakansiirto eurooppalaisille tapahtuu suunnitelmallisesti yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, jotta vältetään minkäänlaisen suorituskyky- tai pelotevajeen syntyminen. On tärkeää, että myös Suomen ääni kuuluu tässä prosessissa. Meitä ollaan myös valmiita kuulemaan, sillä vahvan puolustuskykymme ja kokonaisturvallisuusmallimme ansiosta olemme turvallisuuden tuottaja. Eurooppalaisemmassa liittokunnassa tarvitaan suomalaista ajattelumallia kustannustehokkaasta ja resilientistä tavasta järjestää puolustus.
Kuva: Nato
Keskeinen elementti eurooppalaisemmassa Natossa on peloteajattelun vahvistaminen. Vuoden 2022 jälkeen Nato on vahvistanut määrätietoisesti puolustustaan. Sen rinnalla on välttämätöntä kehittää myös pelotetta, jotta vältämme joutumisen tilanteeseen, jossa puolustuskykyämme testattaisiin. Pelotteen luomisessa ei ole kyse vastustajan provosoinnista tai vastuuttomasta eskalaatiosta. Pelotteen tehtävänä on ylläpitää status quo ja osoittaa vastustajalle, ettei se kykene saavuttamaan tavoitteitaan ja ei-toivotusta käytöksestä syntyy hintalappu.
Eurooppalaisempi Nato tarvitsee uusia suorituskykyjä. Yhdysvaltain globaaliin toimintaan luotuja sotilaallisia kykyjä ei ole tarpeen korvata täysimääräisesti liittokunnan keskittyessä oman alueensa puolustukseen. Taakansiirto Yhdysvalloilta Euroopalle asettaa siitä huolimatta uusia, aiempaa vaativampia suorituskykyvaatimuksia. Ne koskevat niin satelliittitiedustelua kuin komento- ja johtamisjärjestelmiä, pitkän kantaman iskukykyä, ilma- ja ohjuspuolustusta kuin ilmatankkausta ja strategista ilmakuljetusta. Lista on pitkä, ja juuri siksi on tärkeää, että taakansiirto liittokunnassa tapahtuisi suunnitelmallisesti.
Eurooppalaisemman liittokunnan suorituskykyvaatimukset ja nousevat puolustusmenot tarjoavat samalla uusia mahdollisuuksia suomalaiselle ja eurooppalaiselle puolustusteollisuudelle, mutta myös yrityksille, jotka eivät ole välttämättä aiemmin toimineet puolustussektorilla. Uusien innovaation hyödyntäminen on välttämättömyys, mikä on keskeinen opetus Ukrainan sodasta. Eurooppalaisen puolustusteollisen pohjan vahvistaminen on ennakkoedellytys eurooppalaisemmalle Natolle, ja tässä Euroopan unionin rooli on keskeinen. Uusia transatlanttisia muureja ei kaivata, mutta eurooppalaisempi Nato ei voi rakentua yksinomaan yhdysvaltalaisen puolustusteollisuuden varaan. Natossa on myös käytävä keskustelua siitä, mitkä suorituskyvyt voisivat olla yhteiskäyttöisiä.
Transatlanttisten suhteiden käynnissä oleva murros ei tarkoita, etteikö Nato vastaisi jatkossakin Euroopan kollektiivisen puolustuksen suunnittelusta ja toimeenpanosta. Naton komento- ja joukkorakenne, puolustussuunnitteluprosessi, poliittinen päätöksentekokoneisto ja henkilöstö takaavat, että liittolaisten yhteistoimintakyky säilyy. Naton jäsenenä ja omalla aktiivisella toiminnallamme voimme varmistaa, että liittokunnan käynnissä oleva muutos huomioi turvallisuusympäristömme tarpeet ja puolustuskykymme vahvuudet. Naton muutos on mahdollisuus, johon meidän on tartuttava, sillä vahvempi Eurooppa vahvemmassa Natossa –Ankaran tulevan huippukokouksen keskeinen teema – vastaa Suomen tavoitteita.
Kirjoittaja
Suurlähettiläs Piritta Asunmaa on ollut Suomen pysyvä edustaja Natossa syyskuusta 2023 alkaen. Hän toimi Nato-lähettiläänä myös vuosina 2015–2019. Asunmaa on suorittanut 163. maanpuolustuskurssin vuonna 2002.
