Donald Trumpin toinen presidenttikausi on saanut eurooppalaiset epäilemään Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan puolustukseen. Yhdysvaltojen puolustusstrategiassa (2026) korostetaan perinteisten liittolaissuhteiden merkitystä, mutta odotetaan eurooppalaisten ottavan päävastuun omasta puolustuksestaan.
Donald Trumpin toiminta Yhdysvaltojen presidenttinä on ravistellut transatlanttisten suhteiden perusteita. Selväsanainen irtisanoutuminen sääntöperustaisesta kansainvälisestä järjestelmästä on järkyttänyt Yhdysvaltojen liittolaisia ja kumppaneita eri puolilla maailmaa. Yhdysvallat on ottanut liittosuhteensa kriittiseen tarkasteluun ja odottaa niiltä tukea omalle toiminnalleen. Taustalla on Yhdysvaltojen nykyjohdon kokema tarve määritellä puolustuksen prioriteetteja uudelleen America first -periaatteen mukaisesti.
Ensireaktiot tammikuussa 2026 julkaistuun puolustusstrategiaan (National Defense Strategy, NDS) olivat liittolaisten keskuudessa huojentuneita. Pahimmat pelot Yhdysvaltojen äkillisestä vetäytymisestä sitoumuksistaan eivät strategian perusteella näytä perustelluilta. Trumpin hallinnon tempoileva viestintä, hyökkäys Iraniin ja liittolaisilleen esittämät vaatimukset ovat kuitenkin kiristäneet tunnelmia Pohjois-Atlantin liiton sisällä. Kiistat Ukrainan tukemiseen ja Grönlannin asemaan liittyen voivat aktivoitua uudelleen.
Trumpin vaalivoitto aloitti vilkkaan spekuloinnin Yhdysvaltojen strategisesta suunnasta. Joidenkin arvioiden mukaan Yhdysvallat oli vetäytymässä oman alueensa ja pallonpuoliskonsa puolustukseen 1800-luvulta periytyvän Monroen opin mukaisesti. Trumpin kannattajakunnassa suosittu eristäytymispolitiikka herätti huolta kaikkialla, missä oli totuttu nauttimaan Yhdysvaltojen turvatakuiden ja sotilaallisen läsnäolon tuomasta turvasta. Suhteiden lämmittäminen Venäjään lisäsi pelkoja uudesta etupiirisopimuksesta.
Kuva: U.S. Central Command Public Affairs
Tammikuun 2026 puolustusstrategia toteaa ykskantaan, ettei Yhdysvallat ole eristäytymässä kuoreensa. Operaatiot Venezuelassa ja Iranissa eivät nekään tue tätä oletusta, vaan pikemminkin korostavat Yhdysvaltojen valmiutta käyttää sotilaallista voimaa politiikkansa välineenä niin lähellä kuin kaukanakin. Samaan hengenvetoon kuitenkin korostetaan, että Yhdysvallat ei ole valmis korvaamaan liittolaistensa tekemiä oman puolustuksensa laiminlyöntejä. Liittolaisilta odotetaan myös valmiutta auttaa Yhdysvaltoja sille tärkeissä kysymyksissä. Tämä puolustusstrategiassa paalutettu periaate on näkynyt Trumpin Nato-maille esittämissä vaatimuksissa osallistua Persianlahden meriliikenteen turvaamiseen.
Strategia lähtee Yhdysvaltojen globaalin, sotilaallisen johtoaseman korostamisesta. Liittolaisilta odotetaan vahvempaa panostusta, mutta ei Yhdysvaltojen korvaamista ainoana globaalissa mittakaavassa operoivana sotilaallisena toimijana. Euroopan näkökulmasta Yhdysvallat on vielä pitkään keskeinen turvallisuuden tuottaja. Strategiassa ei käytetä Euroopassa viime aikoina yleistynyttä vastuiden siirto (burden-shifting) -termiä, vaan puhutaan jo aikaisemmilta vuosilta ja vuosikymmeniltä tuttuun tapaan vastuiden tai taakan jaosta (burden-sharing). Tässä mielessä strategia edustaa jatkuvuutta, joskin eurooppalaisten liittolaisten laajempi vastuunkanto on toteutuessaan merkittävä muutos liittokunnan sisäisessä dynamiikassa.
Ero vastuiden tasaisemmasta jaosta ja siirrosta ei sekään ole tarkkarajainen. Kyse on jatkumosta, jossa suurempi jakaminen voi jatkossa merkitä vastuiden siirtymistä kokonaan eurooppalaisten harteille. Tammikuun 2026 puolustusstrategia ei kuitenkaan edellytä kiirehtimistä tähän suuntaan.
Irtisanoutuminen Trumpin ydinkannattajien suosimasta isolationismista näkyy myös siinä, miten strategia määrittelee Yhdysvaltojen elintärkeät edut. Oma alue ja läntinen pallonpuolisko muodostavat Yhdysvaltojen intressialueen sisimmän kehän, miltä osin strategia viittaa suoraan Monroen oppiin. Priorisointi ei kuitenkaan tarkoita muiden alueiden väheksymistä. Strategian toinen kehä muodostuu Aasiasta. Yhdysvallat toimii edelleen aktiivisesti Intian-Tyynenmeren alueella, jossa sen sotilaallisen läsnäolon ja kyvykkyyksien tavoitteena on toimia vahvistuvan Kiinan vastapainona. Strategiassa ei kyse ole niinkään Kiinan haastamisesta, vaan strategisen tasapainon muodostamisesta, jossa Yhdysvallat tarvitsee myös liittolaisiaan. Asiakirja tunnustaa Yhdysvaltojen omien resurssien rajallisuuden Kiinan kokoisen valtion tasapainottamisessa, mikä korostaa liittolaisten merkitystä.
Kahden ensimmäisen kehän ulkopuolelle jäävä maailma muodostaa strategian kolmannen kehän. Se koostuu kirjavasta joukosta maita ja alueita, joilla on Yhdysvalloille strategista merkitystä. Yhdysvallat ei määrittelee koko maailmaa intressialueekseen, mutta näkee kuitenkin eriasteisia uhkia ja haavoittuvuuksia Iranista Pohjois-Koreaan.
Kuva: Official White House Photo / Daniel Torok
Eurooppaan kohdistuvat turvallisuusuhkat eivät strategiassa nouse kovinkaan korkealle. Maanosan taloudelliset voimavarat ja teknologinen kyvykkyys muodostavat edellytykset vahvalle puolustukselle, mihin viittaavat myös Naton Haagin huippukokouksessa kesällä 2025 tehdyt päätökset puolustusmenojen kasvattamisesta 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Trumpin hallinnon silmin Eurooppa tulee näillä päätöksillä pärjäämään jatkossa pitkälti omin neuvoin, Yhdysvaltojen ”kriittisellä, mutta rajoitetulla tuella”. Sama pätee Ukrainan tukemiseen. Yhdysvallat aikoo myös valvoa puolustusmenopäätösten toteutumista.
Strategia identifioi Venäjän pitkän aikavälin uhaksi Euroopan lisäksi Yhdysvalloille itselleen. Uhka on kuitenkin hallittavissa. Venäjän ydinaseet ja kyky käydä pitkäkestoista kulutussotaa oman alueensa tuntumassa tekee siitä varteenotettavan toimijan, jolla ei kuitenkaan nähdä olevan kykyä muun Euroopan dominointiin. Strategian tekstissä mainitun ”eurooppalaisen Naton” (European NATO) voimavarat ja ”latentti sotilaallinen voima” riittävät helposti Venäjän tasapainottamiseen. Näin Yhdysvallat voi keskittyä oman alueensa puolustukseen ja pelotteen rakentamiseen Kiinaa vastaan.
Liittolaisia tarvitaan tehostamaan Yhdysvaltojen ponnistuksia. Niiden on varauduttava myös tilanteeseen, jossa Yhdysvallat on samanaikaisesti kiinni useassa konfliktissa. Liittolaisten kyky huolehtia omasta puolustuksestaan ja tukea Yhdysvaltoja tällaisessa tilanteessa korostuu. Toisaalta eurooppalaisilta odotetaan keskittymistä nimenomaan Euroopan puolustukseen, eli Naton perinteiseen rooliin jäsenmaiden oman alueen puolustamisessa. Trumpin esittämät vaatimukset liittolaistensa tuesta Iranin sodassa ovat tältä osin ristiriidassa strategian linjausten kanssa. Liittolaisiin kohdistuvien odotusten osalta strategia jättääkin tulkinnan varaa.
Puolustuksen materiaalisen ja teollisen pohjan osalta strategia korostaa Yhdysvaltojen roolia asejärjestelmien kehittäjänä ja materiaalin laajamittaisena valmistajana. Tältäkin osin strategia kuitenkin muistaa mainita Yhdysvaltojen liittolaiset, jotka toivotetaan tervetulleeksi puolustusteolliseen yhteistyöhön – sekä avaamaan markkinoitaan amerikkalaisille puolustusalan yrityksille.
Uusi puolustusstrategia on yhdistelmä aiemmilta presidentinhallinnoilta tuttua ja Trumpin edustamaa uutta geostrategista ajattelua. Aasian ja Tyynenmeren alueen kasvava merkitys on korostunut jo aiemmissa puolustusstrategioissa. Trump on nostanut etualalle Yhdysvaltojen oman alueen puolustuksen moninaistuvia uhkia vastaan. Liittosuhteet rajataan aiempaa tiukemmin osaksi Yhdysvaltojen omia etuja, mutta niiden merkitys kuitenkin tunnustetaan, kunhan liittolaiset tekevät osansa.
Euroopan osalta strategia on merkittävä irtiotto menneeseen. Se avaa näkymän eurooppalaiseen Natoon, jossa Yhdysvaltojen rooli ei ole kokonaan poistunut, mutta joka on merkittävästi nykyistä vähäisempi.
Missä määrin Trumpin hallinnon tekemät muutokset jäävät pysyväksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa jää nähtäväksi. Demokraattipuolue on edelleen vahvasti sitoutunut sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ylläpitoon ja valtaan tullessaan odotettavasti vie Yhdysvaltoja perinteisimmille linjoille. Euroopan strateginen merkitys on kuitenkin muuttumassa pysyvästi. Kerran liikkeelle lähdettyään ei taakanjaon uusi suunta todennäköisesti muutu. Tulevat hallinnot tuskin alkavat siirtämään vastuita takaisin Atlantin toiselle puolelle. Eurooppalainen Nato muuttuu vähitellen suunnitelmista todellisuudeksi.
Kirjoittaja
Juhana Aunesluoma on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa kylmän sodan ja Suomen ulkopolitiikan historiaa.
