Suomi on ollut sotilaallisesti liittoutunut maa hieman yli kolme vuotta. Päätös sotilaallisesta liittoutumisesta tehtiin ripeästi Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Ukrainassa. Liittyessämme Naton jäseneksi kansallinen puolustuksemme nivoutui osaksi liittokunnan puolustusta. Kansallinen pidäke vahvistui yhteiseksi pelotteeksi, jonka viime kätisenä takaajana on liittokunnan ydinpelote. Turvatakuiden vastineeksi meitä koskevat liittolaisen velvoitteet ja vastuut.

Sotilaallinen liittoutuminen on mahdollistanut myös kahden- ja monenvälisen puolustusyhteistyön – ml. JEF, Nordefco – syventämisen meille keskeisten liittolaisten kanssa. Potentiaalia yhteistyön tiivistämiselle on edelleen ja siinä edetään vauhdilla.

 Jo Nato-liittymisneuvottelujen aikana korostimme virkakunnasta, että olemme hyppäämässä mukaan nopeasti etenevään junaan. Muutoksen vauhtia kukaan tuskin osasi silloin ennakoida: Naton pelotetta ja puolustusta on vahvistettu merkittävästi Venäjän muodostamaan turvallisuusuhkaan vastaamiseksi, ja liittolaiset ovat sitoutuneet kasvattamaan puolustusmenojansa. Yhdysvaltojen prioriteetit ovat nykyhallinnon aikana muuttuneet ja maan vaatimuksesta on käynnistynyt rakennustyö kohti eurooppalaisempaa Natoa, jossa Yhdysvallat siirtää Euroopalle päävastuun maanosamme konventionaalisesta puolustuksesta.

Vaikka olemme liittolaisina nuoria, Suomi on lyhyessä ajassa ottanut keskeisen roolin Nato-pöydissä. Kuten tasavallan presidentti Alexander Stubb lehden haastattelussa toteaa: ”Olemme saaneet Natosta oikeastaan kaiken sen, mitä olemme toistaiseksi tavoitelleet”. Tuntien Naton päätöksentekokoneiston, voimme todella olla ylpeitä esimerkiksi siitä, kuinka nopeasti varmistimme Naton läsnäolon Suomeen ja siirtymisemme JFC Norfolkin alaisuuteen yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa.

Sotilaallinen liittoutuminen avasi uuden aikakauden. Liittolaisena Suomi on oikeassa seurassa ja paremmassa turvassa. Suomen äänen tulee kuulua kokoamme suurempana myös jatkossa.