Avaruusoikeuden kantavia periaatteita on, että kaikkien valtioiden tulee saada vapaasti tutkia ja käyttää ulkoavaruutta ja taivaankappaleita, ja tämän tulee tapahtua kansainvälistä oikeutta noudattaen. Vapauden vastinparina on valtioiden ensisijainen kansainvälinen vastuu kansallisesta avaruustoiminnasta, mukaan lukien yksityinen avaruustoiminta. Valtioiden tulee järjestää edellytykset avaruustoiminnan luvittamiseen ja jatkuvaan valvontaan. Yhä lisääntyvä yksityinen avaruustoiminta, uudet toimijat ja teknologian uudet käyttötavat ulkoavaruudessa korostavat tarvetta jatkuvaan keskusteluun ja tulkintaan myös näistä avaruustoiminnan keskeisistä periaatteista.
Pyrkimys tutkia tuntematonta on herättänyt ihmisen uteliaisuuden vuosisatojen ajan. Neuvostoliiton 4. lokakuuta 1957 laukaisema Sputnik I -missio oli osoitus vaikuttavasta teknologisesta kyvykkyydestä. Tämä edistysaskel synnytti valtioiden välillä yhteisymmärryksen ulkoavaruuden toimintaa säätelevien oikeudellisten periaatteiden tarpeellisuudesta. Ensimmäiset avaruuden käyttöä koskevat oikeudelliset periaatteet hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa vuonna 1963. Nämä periaatteet muodostavat vuonna 1967 voimaan tulleen avaruusyleissopimuksen perustan.
Johtuen valtioiden eriävistä intresseistä ja avaruustoimintaan osoitettavista resursseista sekä ulkoavaruuden strategisesta merkityksestä, monet ulkoavaruuden tutkimista ja käyttöä koskevat keskustelut liittyivät, ja liittyvät edelleen, kiinteästi kansainväliseen (geo)politiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin. Tämä näkyy myös avaruusyleissopimuksen I artiklan sanamuodossa, jonka lähtökohtana on nimenomaisesti valtioiden välinen tasa-arvo ja avaruustoiminnasta saatujen etujen jakaminen erityisesti niiden valtioiden kesken, joilla on keinot ja resurssit avaruuden tutkimuksen ja käytön vapauden toteuttamiseksi, sekä niiden valtioiden välillä, jotka edelleen kehittävät valmiuksiaan.
Avaruussopimuksen perusperiaatteita on edelleen kehitetty neljässä avaruussopimuksessa, jotka muodostavat kokoelman tarkempia sääntöjä liittyen avaruuslentäjien ja avaruusesineiden palauttamiseen (pelastussopimus); kansainväliseen vastuuseen avaruusesineiden aiheuttamista vahingoista (vastuusopimus); avaruusesineiden rekisteröinnistä (rekisteröintisopimus); sekä valtioiden toimintaa kuussa ja muilla taivaankappaleilla (kuusopimus). Vaikkakaan kaikkia edellä mainittuja sopimuksia ei ole yhtä laajasti ratifioitu (avaruusyleissopimus 112 ratifiointia, kuusopimus 18 ratifiointia), muodostavat nämä viisi avaruussopimusta kansainvälisen avaruusoikeuden oikeudellisen kehyksen.
Kuva: Antrix
Avaruustoiminnan kehittyessä, avaruuslainsäädännön keskeisten periaatteiden soveltaminen nykyiseen toimintaympäristöön on monimutkaistunut. Yhtäältä yhteiskuntamme ovat täysin tai osittain riippuvaisia avaruusinfrastruktuurista, ja yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että näiden palvelujen häiriintymisellä olisi vakavia sosio-ekonomisia vaikutuksia. Toisaalta toimintaympäristössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Avaruustoiminnan kasvu on tarkoittanut siihen kohdistuvien investointien, erityisesti yksityisten investointien kasvua. Kaupallisen sektorin toimijoiden määrä on merkittävästi lisääntynyt, mikä on tarkoittanut uusien, moninaisilla intresseillä ja profiileilla varustettujen toimijoiden mukaantuloa. Uusien yksityisten toimijoiden mukana myös joukko valtioita, kuten Suomi, on liittynyt uusien avaruusvaltioiden joukkoon. Lisääntynyt avaruustoiminta on kasvattanut avaruusesineiden lukumäärää maapallon kiertoradoilla, mukaan lukien avaruusromuksi luokiteltavien esineiden määrän nopea lisääntyminen. Ruuhkautuneet kiertoradat nostavat törmäys- ja vahinkoriskiä selkeiden, yhteisesti sovittujen liikennesääntöjen puuttuessa (ns. avaruusliikenteen hallinta). Avaruustoiminnan paradigman muutos aiheuttaa toimijoissa huolta avaruustoiminnan turvallisuudesta ja kestävästä käytöstä. Operatiivisen avaruusympäristön käytettävyyden merkitys on esimerkki sekä valtioiden että yksityisten toimijoiden yhtenevistä intresseistä: nimenomaisesti tutkimuksen ja käytön vapaus antaa valtioille ja yksityisille toimijoille mahdollisuuden harjoittaa toimintaansa ulkoavaruudessa ja saada siitä hyötyä (kuten avaruusyleissopimuksen I artiklassa on tarkoitettu).
Avaruusyleissopimuksen periaatteet eivät varsinaisesti käsittele avaruustoiminnan kestävyyden teemaa, vaikka vastuullinen ja toiset toimijat huomioon ottava avaruustoiminta voidaankin lukea monista periaatteista. Vuoden 1979 kuusopimuksen jälkeen kansainvälinen yhteisö ei ole päässyt yhteisymmärrykseen uusista avaruustoimintaan liittyvistä oikeudellisesti sitovista periaatteista. Uusia suuntaviivoja on haettu ns. pehmeän sääntelyn keinoin. Väylä toimijoiden sitouttamiseksi näihin ei-oikeudellisesti sitoviin periaatteisiin on löytynyt kansallisten avaruuslakien kautta. Kansallisten avaruuslakien määrä on ollut jatkuvassa kasvussa uusien avaruusvaltioiden säätäessä kansallisia säädöksiä yksityisen toiminnan luvittamiseksi ja valvomiseksi. Näiden säännösten kautta valtioilla on mahdollisuus täytäntöönpanna kansallisesti poliittisen tason sitoumuksia, kuten avaruusromun määrän vähentämiseen tähtääviä ohjesääntöjä.
Suomen valtion satavuotisjuhlien kynnyksellä avaruustoiminnan murroksen alkuvaiheessa havaittiin äkillinen kiinnostus avaruustoimintaan myös suomalaisten toimijoiden keskuudessa. Tämä ei ollut täysin odottamatonta, koska Suomi on osallistunut lähes kolmekymmentä vuotta Euroopan avaruusjärjestön (ESA) hankkeisiin ja Suomessa on vahvaa asiantuntemusta erityisesti tieto- ja televiestintätekniikasta, sekä eläväinen startup-yhteisö. Suunniteltu avaruustoiminta tarkoitti sitä, että Suomen viranomaisten oli perustettava oikeudelliset puitteet avaruustoiminnan luvittamiseksi ja valvomiseksi kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti, sekä mahdollisten valtioon kohdistuvien vahingonkorvauskanteiden hallinnoimiseksi (avaruusyleissopimuksen artiklat VI ja VII) sekä kansallisen rekisterin perustamiseksi (artikla VIII). Laki avaruustoiminnasta (63/2018) ja sitä täydentävä asetus tulivat voimaan tammikuussa 2018. Saman aikaisesti Suomi liittyi rekisteröintisopimukseen, jonka seurauksena Suomi on osapuolena neljässä YK:n avaruussopimuksessa. Lain mukainen ohjaus, seuranta ja kehittäminen kuuluvat työ- ja elinkeinoministeriölle, joka vastaa avaruustoiminnan luvittamisesta ja valvonnasta, ja toimii rekisteriviranomaisena.
Kuva: UNOOSA
Suomen avaruuslainsäädännön lähtökohtana on positiivinen suhtautuminen avaruustoimintaan. Sääntelyllä pyritään luomaan oikeudellisesti ennustettava ja vakaa toimintaympäristö suomalaisille toiminnanharjoittajille. Edistyksellisenä voidaan pitää myös sen myönteistä suhtautumista ympäristönäkökohtiin, jotka korostavat avaruustoiminnan kestävyyttä. Avaruuslaki sisältää erityisiä viittauksia avaruusromun vähentämiseen liittyviin toimiin ja korostaa ympäristökysymysten merkitystä avaruuden ympäristölle, ilmakehälle ja maapallolle. Voidaan myös sanoa, että avaruuslainsäädännössä on omaksuttu tulevaisuuteen suuntautuva lähestymistapa, joka mahdollistaen puitteet uusien teknologioiden ja missioiden luvittamiseksi. Suomalaisten toiminnanharjoittajien avaruustoiminta on lisääntynyt merkittävästi: Suomen avaruusesineiden rekisterissä on tämän artikkelin kirjoittamisen aikaan kahdeksantoista satelliittia.
Työ- ja elinkeinoministeriön avaruustiimi johtaa Suomen avaruushallintoa muun muassa toimimalla kansallisen avaruusasioiden neuvottelukunnan sihteeristönä, lupaviranomaisena ja koordinoiden kansainvälistä yhteistyötä. Suomi liittyi Euroopan avaruusjärjestön jäseneksi 1995, ja toimii sen lisäksi aktiivisesti Euroopan unionin vuonna 2021 perustetussa avaruusohjelmassa. Kansainvälisen säätelyn näkökulmasta merkittävä yhteistyömuoto on YK:n rauhanomaisen käytön komitea (COPUOS). Tämä vuonna 1959 pysyväksi perustettu komitea vastasi YK:n avaruussopimusten laatimisesta, ja sitä pidetään yhä tärkeimpänä foorumina kansainvälisen avaruuspolitiikan ja -oikeuden edistämisessä. Suomi hyväksyttiin komitean jäseneksi vuoden 2018 YK:n yleiskokouksessa, ja on toiminut aktiivisesti komitean jäsenenä siitä saakka, edistäen erityisesti puheenvuoroissaan uuden avaruustoiminnan (ns. NewSpace), kestävän avaruustoiminnan ja avaruuden luonnonvarojen käytön teemoja. Pienen avaruusvaltion kannalta on tärkeää, että globaaleista asioista, kuten avaruuden käytöstä, keskustellaan ja päätetään kansainvälisessä monenvälisessä dialogissa, kansainvälistä oikeutta ja oikeusvaltioperiaatetta kunnioittaen. On olennaista, että ratkaisua koskien uusia haasteita, kuten avaruusliikenteen hallintaa, edistetään kansainvälisen yhteistyön kautta.
Avaruuden strateginen ja puolustuksellinen merkitys ei ole vähentynyt: esimerkiksi avaruusromun torjuntaan ja sen poistamiseen sekä avaruusliikenteen hallintaan sisältyy myös puolustus- ja aseistariisuntaan liittyviä näkökohtia. Synergioiden löytäminen avaruuden erilaisten käyttötarkoitusten kesken ja yhteisten pelisääntöjen sopiminen on entistä tärkeämpää, jotta voimme varmistaa avaruusympäristön säilymisen ja sen hyödyntämismahdollisuudet myös tuleville sukupolville. Tämä vaatii yhteistyön ja uuden avaruuskilvan tavoitteiden yhteensovittamista, jossa myös avaruusoikeudella ja avaruuden hallinnoinnilla (governance) on oma tärkeä roolinsa.
Kirjoittaja
Jenni Tapio työskentelee johtavana asiantuntijana ja avaruustiimin vetäjänä työ- ja elinkeinoministeriössä. Hän toimii avaruusasioiden neuvottelukunnan pääsihteerinä. Tapiolla on useita kansainvälisiä luottamustehtäviä, ja hän edustaa Suomea avaruustoimintaan liittyvissä kansainvälisissä järjestöissä. Jenni Tapio on koulutukseltaan juristi, ja viimeistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa kansainvälisen avaruusoikeuden alalta.
