Kestoaihe: missä on johtajuus Euroopassa?

Jotkut pelkäävät tyhjiötä Euroopan johtajuudessa Saksaa ja pitkälti koko Eurooppaa 16 vuotta luotsanneen liittokansleri Angela Merkelin siirtyessä sivuun. Muuttuvatko Euroopan unionin sisäiset voimasuhteet ja pyrkiikö Ranska yksinään keulapaikalle? Saksan vaaleissa ei tarvinnut uumoilla EU-politiikan muutoksilla, vaan jatkuvuus oli taattu. Ranskassa sitä vastoin EU-kriittiset ehdokkaat voivat ensi keväänä haastaa presidentti Emmanuel Macronin linjaa.

Ranska ja Saksa kantavat vastuuta EU:n tulevaisuudesta

Ranskan ja Saksan akseli on vienyt Euroopan integraatiota eteenpäin. Paljon on kannettu huolta Ison-Britannian poistumisesta EU-pöydistä, mutta maan suhde unioniin oli erilainen ja etäisempi kuin perustajajäsenten. Ranskalle ja Saksalle EU on eksistentiaalinen valinta ja ne kokevat vastuuta hankkeen onnistumisesta. Tämä on nähty monen kriisin kohdalla; finanssikriisin, pakolaiskriisin ja viimeksi koronan aikoina, kun johtomaat ovat erilaisista lähtökohdista kyenneet aikaansaamaan yhteisen näkemyksen unionin pitämiseksi raiteillaan. Käytännöllisten brittien panos oli monella sektorilla myönteinen vieden EU:n kehitystä oikeaan suuntaan. Eksistentiaalinen valinta unioniin liittyminen ei Lontoolle kuitenkaan ollut. EU:sta Iso-Britannia on lähtenyt, mutta ei Euroopasta ja sen vuoksi toivotaankin, että suhteessa löydettäisiin mahdollisimman pian uusi tasapaino.

Ranska ja Saksa täydentävät toisiaan. Historia on hitsannut ne yhteen. Kanssakäyminen on tiivistä läpi hallintokoneiston. Yhteistä on vahva sitoutuminen unioniin, ensimmäisenä konsultoidaan naapuria. Ranska visioi ideoita ja asettaa agendaa, kuten Macron Sorbonnen-puheessaan vuonna 2017. Saksa on ollut liikkeissään varovaisempi. Merkel on vaalinut jäsenmaiden yhtenäisyyttä ja rakentanut kompromisseja. Asetelma on ollut päinvastainenkin. 1990-luvulla Saksasta ehdotettiin merkittävää integraation syventämistä, mihin Ranskalla ei ollut valmiutta.

Aina, kun poliittinen johto vaihtuu Reinin rannoilla, pohditaan yhteistyön sujumista. Ranskan edelliset presidentit hakivat vastapainoa taloudellisesti vahvalle Saksalle joko Ison-Britannian suunnalta tai eteläisten maiden rintamasta, kääntäen kurssin varsin pian kohti Berliiniä. Macronille oli alusta lähtien selvää, että EU-politiikassa Saksalle ei ole vaihtoehtoa. Hän näki myös, että tasapuolinen asema ja Berliinin luottamus täytyi ansaita kuromalla kiinni Saksan talouden etumatkaa.

 
Presidentti Emmanuel Macron luovutti liittokanslerin tehtävät jättävälle Angela Merkelille Ranskan Kunnialegioonan korkeimman tunnustuksen, suurristin 3. marraskuuta 2021.
Kuva: Philippe Desmazes / AFP / Lehtikuva

EU:ssa toimivalta ja päätöksenteko määrääviä

Johtajuudessa kyse ei ole pelkästään henkilöistä, vaan EU:ssa nimenomaan toimivallasta. Toiminta on tehokkainta, kun jäsenvaltiot haluavat yhdistää voimansa. Paras esimerkki on EU:n vahva asema kauppapolitiikassa. Komissio neuvottelee jäsenvaltioiden puolesta yhteisesti sovitun mandaatin pohjalta. EU:lla on vain yksi ääni. Maailmassa, jossa kauppa ja teknologia määrittävät suurvaltojen suhteita, EU:lla on vaikutusvaltaa myös laajojen sisämarkkinoiden ansiosta. Mitenkään vähäpätöistä ei ole EU:n johtoasema ilmastoasioissa. Sääntelyvaltaa EU on käyttänyt digi- ja vihreän talouden edistämisessä. Olemalla uuden teknologian standardeissa edellä kilpailijoita EU vahvistaa strategista asemaansa. EU:n perinteisiä vahvuuksia on myös halu toimia yhdessä muiden kanssa, kumppanuuksia rakentaen ja niitä kehittäen. EU:n kumppaneille olisi helpompaa, jos kauppasopimukset hyväksyttäisiin unionisopimuksina ilman pitkiä kansallisia ratifiointiprosesseja, joissa uhkana voi olla jäsenmaiden siunaaman neuvottelusovun kariutuminen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU on pyrkinyt vahvistamaan toimintaansa monin tavoin; rakentein, resurssein ja rahoituksella. Unionia moititaan kuitenkin alisuorittamisesta. Syitä voi hakea päätöksenteon kankeudesta. Ulkopoliittista kannanmuodostusta pitäisi tehostaa ottamalla käyttöön perussopimuksen sallimat keinot; määräenemmistöpäätökset ja rakentava pidättäytyminen. Yhteisymmärryksen neuvotteleminen enemmistön näkemyksen pohjalta olisi ollut mahdollista jo parikymmentä vuotta. Jokunen enemmistöpäätös ehdittiinkin tehdä ennen EU:n laajentumista.

Tällä hetkellä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka törmää liian usein yksittäisen jäsenvaltion vastustukseen. Yksimielisyyden vaatimus asettaa EU:n alttiiksi ulkopuolisten maiden puuttumiselle päätöksentekoon. EU jää usein sanattomaksi kansainvälisillä areenoilla muun muassa ihmisoikeuksien puolustamisessa. Sopimusmuutoksin on yritetty vahvistaa myös ulkopoliittista näkyvyyttä. Käytännössä EU:n ulkopoliittinen korkea edustaja joutuu hakemaan kaikille jäsenmaille hyväksyttävää linjaa, ja tyytyä onnistuessaankin usein pienimmän yhteisen nimittäjän kompromisseihin.

EU:n johtorooli ja vaikuttavuus kumpuavat sisältä, omista saavutuksista, jäsenmaiden sitoutumisesta arvopohjaan ja yhteisiin tavoitteisiin. Hajanainen ja omia periaatteitaan rikkova unioni ei ole uskottava toimija maailmalla, eivätkä sen viestit avaudu selkeinä muille. Puolan ja Unkarin nähdään testaavan EU:n suuntaa oikeusvaltioperiaatteita rapauttavilla toimillaan. Ne haastavat myös EU:n toimielin- ja päätöksenteon järjestelmää. EU:n yhtenäisyyden vaaliminen ja kaikkien pitäminen mukana ei saisi johtaa yhteisön sääntöjen ja toimintatapojen vesittämiseen.

Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron tapasivat G20-maiden kokouksessa.
Kuva: Erin Schaff / AFP / Lehtikuva

Turvallisuusajattelu kaikkien asiana

Vuosikausia on puhuttu siitä, että EU:n tulee ottaa vastuuta omasta turvallisuudestaan. EU pyrkiikin kehittämään sotilaallisia voimavaroja ja lisäämään jäsenmaiden puolustusyhteistyötä. Suurempi vastuunkanto omasta turvallisuudesta ja globaalista vakaudesta lujittaisi transatlanttista suhdetta. Sotilaallisten kykyjen kehittämisen kautta koulitaan myös strategista ajattelua. Strategisen ajattelun lähtökohta on turhan usein korostetun kansallinen, eikä eurooppalainen, vaikka yhteisen turvallisuuspolitiikan lisäarvo tunnustettaisiinkin.

Paljon on puitu EU:n tavoitteena olevan strategisen autonomian käsitettä ja sisältöä. Jotkut pitävät koko pyrkimystä Yhdysvaltain tai Naton roolin heikentämisenä. Ehkä Bidenin ja Macronin tuoreisiin yhteisjulistuksiin kirjattu Yhdysvaltain tuki Euroopan puolustukselle, joka täydentää Natoa ja lujittaa transatlanttista suhdetta, hälventää epäluuloja.

Strateginen autonomia ymmärretään EU:ssa perinteistä puolustusta laajemmin. Mielenkiintoinen on Münchenin turvallisuusfoorumin johtaja Wolfgang Ischingerin ehdotus siitä, että EU:n tulisi valtavirtaistaa turvallisuusajattelu kaikille politiikkasektoreille, etenkin koskien uutta teknologiaa. Mallia pitäisi ottaa siitä, miten linjausten ja toiminnan vaikutuksia arvioidaan ilmastonmuutoksen kannalta. Huomioimalla turvallisuusnäkökohdat nykyistä laajemmin EU suojaisi arvopohjaansa ja päätäntävaltaansa kiristyvässä kilpailussa.

Ranska ja Saksa eivät yksinään voi EU:ssa päättää, mutta Berliiniin ja Pariisiin kannattaa pitää tiiviisti yhteyksiä myös kahdenvälisesti. EU on tasavertainen yhteisö, sillä pöydän ympärillä kaikki, joilla on tahtotilaa ja näkemyksiä, voivat vaikuttaa ja viedä asioita eteenpäin. Ei tarvitse odottaa isojen maiden kantoja tai instituutioiden esityksiä. Myös pienempien jäsenmaiden kuuluu tuntea ja kantaa vastuuta EU:n pärjäämisestä maailmassa, osoittaa uudistuksissa johtajuutta. Suomi vaikuttaa yksin ja yhdessä muiden kanssa siihen, että EU vastaa tuleviin haasteisiin ja mahdollisuuksiin, ja on uskottava kansainvälinen toimija.

Kirjoittaja

Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuve on ulkoministeriön Eurooppa-osaston päällikkö, aiemmin hän toiminut Suomen suurlähettiläänä Pariisissa ja pysyvänä edustaja Euroopan unionissa. Hän on suorittanut 163. maanpuolustuskurssin.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta: