Rajan Kumar, Meeta Keswani Mehra, G. Venkat Raman, Meenakshi Sundriyal (toim.):
Locating BRICS in the Global Order. Perspectives from the Global South.
Routledge 2023.
Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan ainakin toistaiseksi löyhä yhteenliittymä BRICS on kehittynyt hitain askelin neljän ensimmäisen jäsenen vuonna 2006 pitämästä ulkoministerikokouksesta lähtien. Etelä-Afrikka tuli mukaan joulukuussa 2010, ja kesällä ilmoitettiin Arabiemiraattien, Argentiinan, Egyptin, Etiopian, Iranin ja Saudi-Arabian liittymisestä ensi vuoden alussa. Uusimmat jäsenvaltiot sisältävä ns. BRICS+ on numeroiden valossa vaikuttava yhteisö: 46 % maailman väestöstä ja 32 % maapinta-alasta, 45 % öljyn- ja 69 % terästuotannosta, sekä 37 % ostovoimakorjatusta BKT:stä – sekin selvästi G7-maiden yhteistä lukua suurempi.
BRIC-lyhenteen – vielä ilman Etelä-Afrikan S:ää – otti vuonna 2001 käyttöön silloinen Goldman Sachsin pääekonomisti, lordi Jim O’Neill, Ison-Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen. Omien sanojensa mukaan hän halusi tällä kehottaa globaaleja organisaatioita ottamaan maailman suurimmat nousevat taloudet huomioon aiempaa paremmin. Viime elokuussa julkaisemassaan artikkelissa O’Neill kuitenkin korosti kyseenalaistaneensa itse organisaation tarkoituksen ulkoministerien vuoden 2006 perustamisehdotuksesta lähtien.
Ilmeisesti BRICSin kyseenalaistava näkemys jaetaan yleisesti. Se ei merkittävistä jäsenmaistaan huolimatta tunnu länsimaissa saaneen vielä kokoonsa verrattavaa huomiota yhteenliittymänä. Siksi BRICSin sisältä tulevat arviot ovatkin mielenkiintoisia: miten jäsenvaltioissa nähdään tämän toistaiseksi ilmeisen löyhän liittouman merkitys ja varsinkin tulevaisuus?
Nyt esittelyssä oleva kirja on 21 kirjoittajan ja 20 artikkelin kokoelma, joka tarkastelee BRICSiä sisältä käsin. Kirja julkaistiin muutamia kuukausia ennen kesän liittolaisjulkistusta, eivätkä uusimmat jäsenet juuri saakaan siinä huomiota. Kirjoittajista valtaosa on intialaisia, toimittajat delhiläisen Jawaharlal Nehru -yliopiston ja Indoren johtamiskorkeakoulun professoreja.
Kirjan ehkä kiinnostavimmat artikkelit koskevat jäsenmaita ja niiden intressejä BRICSissä, ja suomalaisesta näkökulmasta Venäjä ja Kiina tietysti nousevat erityisen huomion kohteiksi.
Kiinalaisen näkemyksen esittää Shanghain kansainvälisen tutkimuksen instituutin Kaakkois-Aasian ja Kiinan yksikön pääsihteeri Liu Zongyi, joka suorasukaisesti toteaa Kiinalla olevan johtava rooli BRICSissä. Liu muistuttaa Kiinan osuuden verkoston kokonais-BKT:stä kasvaneen koko ajan perustamisvuodesta 2006 lähtien (jolloin se oli jo 45 %) ja katsoo, että Kiinan vahva talous tuo vahvuutta koko verkostolle. Hän purkaa kiinalaista turhaumaa siitä, että ”kansainvälinen järjestelmä on länsimaiden, varsinkin USAn dominoima” ja ”läntinen dominanssi rajoittaa Kiinan roolia kansainvälisten instituutioiden hallitsemisessa.” Kiinan kokema dilemma ei ole linjassa sen vaikutusvallan kasvun kanssa ja rajoittaa maan kehitystä. Kiina valitseekin toisen tien ja hakeutuu yhteistyöhön muiden nousevien talouksien kanssa pyrkien luomaan uusia kansainvälisiä organisaatioita. BRICS-yhteistyö antaa mahdollisuuden lisätä sen kansainvälistä vaikutusvaltaa ja tavoitella globaalia valta-asemaa rinnakkaisinstituutioiden kautta, kilpailematta länsimaiden kanssa niiden omilla valtafoorumeilla.
Toisaalta Liu on varovainen: hän muistuttaa, että BRICSin jäsenvaltioilla on erilaiset strategiset pyrkimykset, minkä takia BRICS pysynee pitkään pelkkänä kumppanuusverkostona pystymättä kehittymään EUn, Naton tai NAFTAn kaltaiseksi organisaatioksi. BRICS ei ole uusi valtakeskittymä tai poliittinen liittouma, vaan talouteen, rahoitus- ja kehitystukeen keskittyvä mekanismi. Kumppanuus tarjoaa myös mahdollisuuden liudentaa jäsenvaltioiden kahdenvälisiä ristiriitoja. Tähän viittaavat myös intialaiset kirjoittajat. Muutamia tällaisia Liu sivuaa verraten joviaalisti: ”Etelä-Afrikka on aiemmin kuuluvasti valittanut Kiinan taloudellisesta aktiivisuudesta Afrikassa”, ”Kiinan ja Intian historialliset rajariidat saivat Intian eliitin näkemään Kiinan vihollisena”, ja totta kai ”länsimaat lietsovat innokkaasti epäsopua tällaisissa kysymyksissä”. Liu on lopulta pessimistinen: hänen loppupäätelmänsä on, että Kiinan yhä kasvava taloudellinen johtoasema ja jäsenvaltioiden ilmeiset erot poliittisten, turvallisuus- ja taloushyötyjen tavoittelussa tulevat entisestään lisäämään BRICSin jäsenten keskinäisiä ristiriitoja ja vaikuttavat yhteistyöhön epäsuotuisasti.
Venäläistä näkemystä esittelee Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutin MGIMO:n apulaisprofessori Oksana Haritonova, lukuisiin venäläisiin tutkijoihin ja poliitikkoihin viitaten. Hänen mukaansa BRICS nähdään Venäjällä 21. vuosisadan tärkeimpänä geopoliittisena rakenteena. Myös Haritonova painottaa voimakkaasti BRICSin roolia USA-vetoisen länsijohtoisen maailmanjärjestyksen haastajana. Moninapaisuus ja polysentrisyys ovat venäläisnäkemyksen keskiössä. Provokatiivisesti todetaan, että USA ei tarjoa selkeitä malleja kaupan, turvallisuuden, ympäristön ja ilmastonmuutoksen alojen kansainväliseen yhteistyöhön. Koska globaalit valtarakenteet eivät toimi kuten yhä useammat valtiot haluavat, on rakennettava uusia, joko entisten johtovaltioiden kanssa tai ilman niitä. Tässä Haritonova jakaa kiinalaisen kollegansa näkemyksen.
Venäjän asema BRICSissä on ambivalentti: historiallis-kulttuurisista syistä sen ei ole helppo identifioitua globaalin etelän yhteenliittymään, mutta yhteistyö kehittyvien maiden kanssa tarjoaa sille strategisen mahdollisuuden säilyä yhtenä maailman voimakeskuksista. Eroistaan huolimatta BRICS-valtiot jakavat halun uudistaa kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys. BRICSin taloudellista yhteistyötä on kuitenkin vahvistettava, jotta verkosto kehittyy epämuodollisesta klubista tärkeimpien kehittyvien maiden vahvaksi liittoumaksi.
Kolme Campinasin yliopiston tutkijaa käsittelee tiiviisti Brasilian ja BRICSin suhdetta, joka on merkittävästi vaihdellut presidenttien Lula (2003–2010), Rousseff (2011–2016), Temer (2016–2019) ja Bolsonaro (2019–2023) kausilla. Kahden ensin mainitun aikana Brasilia omaksui verkostossa aktiivisen roolin, mutta varsinkin Bolsonaron aikana ulkopolitiikka suuntautui vahvasti USA:han eikä BRICS missään nimessä ollut hänen prioriteettinsa. Lulan uudelleenvalinta ilmeisesti on jälleen kääntänyt suunnan.
Brasilialle BRICS näyttää olevan ensi sijassa taloudellinen yhteenliittymä. Kiinasta on tullut Brasilian ylivoimaisesti tärkein vientimaa, mutta samalla sen taloudellinen ylivoima ja siitä juontuva jäsenvaltioiden asymmetria nähdään suurena huolenaiheena. Tutkijat peräänkuuluttavat Brasiliaa osallistumaan BRICSissä myös uuden maailmanjärjestyksen rakentamiseen, johon se ei viime vuosina ole panostanut.
Kirjan toimittajat päättelevät lopuksi, että jäsenvaltioiden keskinäinen erilaisuus on saanut kriitikot arvioimaan BRICSin pelkäksi keskustelukerhoksi. Useimpia jäseniä yhdistää silti halu haastaa, jopa uudistaa nykyinen länsivetoinen maailmanjärjestys. Vuonna 2014 perustettu New Development Bank -kehityspankki mainitaan toistuvasti keskeisenä onnistumisena. Toimittajat myöntävät, että useat keskinäiset ristiriidat on jätettävä sivuun, jotta BRICS kehittyy liittoumaksi.
Pääosa kirjan artikkeleista on intialaisten kirjoittajien, ja niissä on runsaasti päällekkäisyyttä. Muutamat luvut kuitenkin avaavat BRICSiä koossa pitäviä ja sitä hajottavia ideoita mainiosti. Avoimeksi jää, onko BRICS Kiinalle ja Venäjälle kuitenkin lopulta pelkkä väline kumppaneiden kokoamiseksi poliittiseen ja taloudelliseen kisaan lännen haastamiseksi.
Kirjoittaja
FT, dosentti Kimmo Himberg on eläkkeellä Poliisiammattikorkeakoulun rehtorin virasta. Hän on suorittanut 221. maanpuolustuskurssin.