Uusia askelmerkkejä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle

Suomen ja koko Euroopan turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut dramaattisesti vain reilussa puolessa vuodessa, mikä kuului myös suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa 23.–24.8.2022. Kun viime vuoden kokouksen pääpuheenaiheeksi nousi länsimaiden kaoottinen vetäytyminen Afganistanista, hallitsivat tämän vuoden puheita odotetusti Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, voimapolitiikan paluu kansainvälisen politiikan näyttämölle ja Suomen tuleva Nato-jäsenyys.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti monen eurooppalaisen valtion ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, joka ei tavallisesti pienestä hätkähdä. Suomi ei ollut poikkeus. Vuosikymmenten ajan Suomen ulkopolitiikan keskeinen pilari oli hyvien Venäjä-suhteiden ylläpitäminen ja mahdollisuuksien mukaan Venäjän integroiminen osaksi läntisiä poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita. Venäjän vallattua Krimin vuonna 2014 kävi selväksi, että naapurinamme ei ole sellainen maa kuin olimme luulleet ja toivoneet. Kuitenkin vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan tämän vuoden helmikuussa viimeisetkin naamiot riisuttiin, kuten presidentti Niinistö tuolloin totesi. Nyt puoli vuotta hyökkäyksen alkamisen jälkeen Suomen Venäjä-suhteista ei Niinistön mukaan ole enää paljoakaan jäljellä, eikä uutta alkua luottamukseen perustuville suhteille ole nähtävissä.

Ukrainan puolustussota on kehystetty koko Euroopan turvallisuuden ja liberaalin maailmanjärjestyksen puolustustaisteluksi. Presidentti Niinistö korostikin puheenvuorossaan, että Ukraina taistelee oman vapautensa lisäksi myös Euroopan arvojen ja periaatteiden puolesta. Sodan seurauksena energian ja ruuan hinnat ovat korkeammat kuin aikoihin, mikä osaltaan lisää ”sotaväsymystä” kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa. Puheenvuorossaan puolustusministeri Kaikkonen painotti, että ”emme saa väsyä, emme saa turtua, emme saa unohtaa”. Samoilla linjoilla oli Niinistö, joka muistutti, että pahan ei saa antaa lamauttaa eikä siihen saa turtua. Siksi lännen on jaksettava seistä Ukrainan tukena mahdollisesti vielä jopa vuosien ajan. Kuten pääministeri Marin sanoi, ”sellaista maailmaa, jossa Venäjä olisi voittanut sotansa ei tule mahdollistaa eikä hyväksyä”.

Presidentti Niinistö puhuu puhujakorokkeella yleisön edessä. Taustalla näkyy suulähettiläskokouksen logo.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui suurlähettiläskokouksessa 23. elokuuta 2022.
Kuva: Matti Porre / tasavallan presidentin kanslia

Lännessä tuudittauduttiin liian pitkään ajatukseen, että kansainväliseen yhteistyöhön perustuva rauha olisi ikuista ja että kerran saavutettuna sitä ei voisi mikään horjuttaa. Viimeistään Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa todisti tämän toiveajatteluksi, mutta viitteitä nähtiin jo paljon aiemmin. Monessa maassa olisikin tarpeen pohtia, mitä olisi voitu tehdä toisin. Suurlähettiläspäivien puheissa tällaista itsereflektiota ei vielä juurikaan ollut havaittavissa. Poikkeuksen teki pääministeri Marin, jonka mukaan Suomen olisi pitänyt kuunnella tarkemmin Baltian maiden varoituksia viime vuosikymmeninä.

Viime kevään mittaan kävi selväksi, ettei Suomen kansallisen puolustuskyvyn luoma pelote ole enää riittävä Venäjän uhkaa vastaan. Puolustusministeri Kaikkosen sanoin ainoa ”looginen ja uskottava askel” tässä tilanteessa oli varmistaa Suomen turvallisuus puolustusliitto Naton jäsenenä. Kuten ulkoministeri Haavisto totesi, Nato-jäsenyyden hakeminen oli reaktio eurooppalaisen turvallisuustilanteen muutokseen ja Venäjän pyrkimyksiin luoda uusi etupiiri rajoilleen. Pelotteen kasvattamisen lisäksi Suomen Nato-hakemuksen taustalla vaikutti siis hyvin periaatteellinen syy: Suomi ei kuulu minkään valtion etupiiriin, eikä sen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sanele kukaan muu kuin Suomi itse.

Suurvaltakilpailun leimaamassa maailmassa pitää pystyä vastaamaan entistä laajempaan turvallisuusuhkien kirjoon – myös sellaisiin uhkiin, joiden toivottiin jääneen kylmän sodan aikaiseen maailmaan. Mikä sitten on Suomen paikka tässä murroksessa olevassa maailmassa? Suurlähettiläskokouksessa Suomen kansainvälisestä paikasta ja roolista ei ollut epäselvyyttä: Suomi kuuluu läntiseen arvoyhteisöön. Käytännössä kuuluminen läntiseen perheeseen tarkoittaa aktiivista roolia Euroopan unionissa, tiivistyvää yhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa ja pian myös jäsenyyttä puolustusliitto Natossa. Nato-jäsenyys on suurin muutos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa vuosikymmeniin, mutta Eurooppa-ministeri Tuppurainen korosti, että nykyhetkessä Suomen turvallisuus edellyttää liittolaisia.

Puheenvuoroissa korostettiin, että Nato-jäsenyys ei ole ristiriidassa Suomen muiden pitkäaikaisten tavoitteiden, kuten rauhanvälityksen ja ihmisoikeusperustaisuuden kanssa. Toisaalta Nato-jäsenyys ei myöskään vapauta Suomea velvollisuudesta huolehtia omasta kansallisesta puolustuksestaan. Puolustusministeri Kaikkosen mukaan moni asia pysyy ennallaan jäsenyyden myötä. Suomi ei ole luopumassa asevelvollisuudesta monen muun Nato-maan tapaan, kokonaisturvallisuuteen panostetaan jatkossakin ja korkeaa maanpuolustustahtoa vahvistetaan entisestään. Kevään ja kesän mittaan on keskusteltu siitä, millä tavalla Nato odottaa Suomen osallistuvan esimerkiksi Baltian puolustukseen. Odotettavissa on, että Suomi osallistuu tavalla tai toisella pelotteen luomiseen Baltiassa, mutta presidentti Niinistön sanoin Suomi huolehtii jatkossakin ensisijaisesti oman alueensa puolustamisesta.

Suurlähettiläskokousten puheenvuorojen kautta hahmottuu turvallisuusympäristömme muutoksen nopeus. Vielä vuosi sitten presidentti Niinistö puhui mahdollisuudesta järjestää vuoden 1975 Etyk-kokousta vastaava huippukokous Helsingissä. Yritykset nostattaa Helsingin henkeä haihtuivat kuitenkin ilmaan helmikuussa Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tänä vuonna Niinistö totesi puheessaan masentavan tilanteen: ”nyt ei ole yhteyksien rakentamisen aika”. Myöskään pääministeri Marinin esittämässä tulevaisuudenkuvassa Venäjä ei ole muuttumassa paremmaksi naapuriksi, jonka kanssa voitaisiin palata sotaa edeltävään aikaan. Puheenvuoroista kuitenkin kumpusi järkkymätön usko yhteistyöhön samanmielisten kumppanimaiden kanssa. Nyt jos koskaan on tärkeää pitää ystävät lähellä ja seistä niiden periaatteiden takana, joiden varaan yhteiskuntamme on rakennettu. Aikamme suuria haasteita ei ratkaista yksin eikä asein, kuten presidentti muistutti.

Kirjoittaja

Heljä Ossa on tutkija ja tohtorikoulutettava Maanpuolustuskorkeakoulussa sotataidon laitoksella. Ossa valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan kansainvälistä politiikkaa. Hänen tutkimuksensa keskittyy puolustusliitto Natoon, EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja transatlanttisiin suhteisiin.

Lisää artikkeleita:

Graph on the dimension of hybrid warfare and the concept of interfaces

The Hybrid Face of Warfare in the 21st Century

The assumption that in hybrid warfare the risk of military escalation and political damage could be kept within limits may at the same time increase the likelihood of its offensive use. For this reason, it is more than likely that hybrid warfare in various manifestations will shape the “face of war” in the 21st century.

Lue artikkeli »
Niin sanotut Lord Elginin marmorit British Museumissa ovat erinomainen esimerkki pitkästä ja vaikeasta kulttuuriomaisuuden palauttamiseen liittyvästä keskustelusta. Kuva: Jon Bower London/Alamy Stock Photo

Ryöstöjä, kolonialismia ja yhteiskuntakritiikkiä

Mitä museot voivat omistaa, tutkia, tulkita ja esittää ja millä perustein? Entä missä menevät sopivaisuuden rajat? Osa kysymyksistä on helppoja ja vastaukset löytyvät museoalan eettisistä ohjeista, hyvistä käytännöistä ja lainsäädännöstä. Osan kanssa joudutaan testaamaan ajattelun rajoja. Nyt puhuttavat museoiden kolonialistinen historia, kulttuuriesineiden palauttaminen sekä yhteiskunnallisesti vaikeat kysymykset.

Lue artikkeli »