Timo Miettinen: Demokratian aika.
Teos 2024.
Eurooppalaisen filosofian, politiikan ja aatehistorian tutkija Timo Miettinen on ottanut uudessa kirjassaan Demokratian aika tehtäväkseen demokratian aikakäsitysten tarkastelemisen. Miettisen ansiokkaasti kirjoittamassa teoksessa nämä kaksi elementtiä kytkeytyvät niin luonnollisesti yhteen, että lukijalle on lopulta itsestään selvää, että demokratiassa on kyse pitkälti erilaisten ajallisuuksien yhteensovittamisesta sekä menneisyyden ja tulevaisuuden hallinnasta.
Miettinen esittelee kirjassaan lukuisia tietelijöitä, kirjailijoita ja poliitikkoja, joiden ajattelu on osaltaan vaikuttanut siihen, millaisiksi käsitykset demokratiasta ja demokraattisista instituutioista ovat historian saatossa muotoutuneet. Käy selväksi, että Miettisellä on poikkeuksellisen laaja ymmärrys eri aikakausien ajattelijoiden tuotannosta. Lukijalle tarjotaan yli vuosituhansien kattava läpileikkaus siihen yhteiskunnallisen edistyksen siivittämään älylliseen kehitykseen, jonka pohjalle nykyinen käsityksemme demokratiasta on muodostunut. Miettinen nostaa kiitettävissä määrin esiin myös vähemmän tunnettuja ajattelijoita, kuten Ernst Bloch, Friedrich Schlegel ja Georges Sorel, jotka eivät ole saaneet riittävästi määrin sijaa nykykeskustelussa, mutta joiden ajatuksia meidän kannattaisi kuulla pyrkiessämme ymmärtämään paremmin omaa aikaamme.
Miettinen kuvaa kirjassaan kolme ajallemme ominaista kilpailevaa poliittista strategiaa, jotka haastavat demokratiaa. Näitä ovat liberaali ajatus historian lopusta, populistinen nostalgia sekä autoritaarisille hallinnoille ominainen tapa kuvata historiaa uhrikertomuksena. Kaikki nämä kolme strategiaa edustavat Miettisen mukaan vastakohtaa sille historiallisen satunnaisuuden idealle, joka muodostaa demokratian ytimen ja erottaa sen muista hallintomuodoista.
Laajemmassa mittakaavassa Miettinen kuvaa demokratian kehitystä, jossa erilaiset demokraattisen kehityksen ja taantumisen kaudet seuraavat toisiaan. Siihen nähden millaisessa alhossa demokratia nykyisellään vaeltaa, on jopa kummallista, kuinka vähän Miettinen käsittelee syitä viime vuosisadan alun demokratian mustalle hetkelle, jolloin totalitaariset poliittiset järjestelmät nousivat valtaan eri puolilla maailmaa.
Miettinen näkee demokratian ominaisuutena tulevaisuuden ennakoimattomuuden ja avoimuuden. Meillä on demokraattisen yhteiskunnan jäseninä mahdollisuus ylittää historian vääjäämättömyys ja valita myös toisin. Tämä voidaan nähdä sekä demokratian vahvuutena että heikkoutena, sillä mikään ei takaa, että kansalaiset valitsevat aina viisaasti ja pitkänäköisesti. Demokratiassa kansalaisilla on mahdollisuus ottaa askel taaksepäin ja nostaa valtaan myös epädemokraattisia johtajia.
Erityisesti fasistiset suuntaukset viime vuosisadan alkupuolella tarjoavat vertailukohdan nykyisten populististen ja itsevaltaisia taipumuksia omaavien johtajien toiminnalle. Sen sijaan, että voimakkaat johtajat nähtäisiin uhkana demokraattisille instituutioille, heidät voidaan nähdä kansan todellisen tahdon toteuttajina, joilla on suora yhteys kansan kuviteltuun kollektiiviseen mieleen. Tästä näkökulmasta epädemokraattistenkin johtajien valtaannousua voidaan perustella kansanvallan toteuttamisella.
Miettinen jättää kirjassaan käsittelemättä kysymyksen siitä, kuinka nykyiset oligarkkiset ja meritokratiset poliittiset suuntaukset sulautuvat demokratian kieleen – jos ollenkaan. Demokraattisten instituutioiden kautta valtaan on noussut maailmalla niin idässä kuin lännessä itsevaltaisia johtajia, joiden taustavoimissa on miljardöörejä, joilla ei ensituntumalta kuvittelisi olevan paljonkaan yhtymäkohtia heidän tukemaansa johtajaa kannattavien kansalaisten kanssa. Kenties nykyisessä hajautuneessa mediailmapiirissä, jossa misinformaatio leviää, on entistä helpompaa ohjailla kansalaisten äänestyskäyttäytymistä sellaiseksi, jota voi olla vaikeaa selittää järkisyillä.
Tai kenties itsevaltaisten johtajien nousun taustalla on jo pitkään kytenyt pettymys demokraattisten instituutioiden tehottomuutta sekä poliittisten päättäjien vieraantuneisuutta kohtaan. Nämä pettymykset ruokkivat sitä kaunan kokemusta, joka Miettisen mukaan toimii myös joidenkin poliittisten liikkeiden sytykkeenä ja polttoaineena. Viime kädessä demokraattisen poliittisen järjestelmän kannalta oleellisena kysymyksenä onkin, kuinka demokraattisia instituutioita voidaan kehittää ja vahvistaa tilanteessa, jossa entistä enemmän päätösvaltaa on siirtynyt ylikansallisille toimijoille, kuten kansainvälisille järjestöille ja monikansallisille yrityksille, joiden toimintaan kansalaisilla on vain vähän vaikutusvaltaa.
Miettinen ei tarjoa lukijalle omaa näkemystään demokratian tulevaisuudesta – eikä se olisi aatehistorialliseen tarkasteluun kuulunutkaan. On lukijan omista tulkinnoista ja johtopäätöksistä kiinni, millaisena hän näkee demokratian tulevaisuuden. Onko nykyisessä demokraattisessa taantumassa kyse hetkellisestä häiriöstä muutoin vakaassa kehityksessä vai kenties ensimmäisestä askeleesta pidemmässä syöksykierteessä, josta paluu saattaa olla vuosien tai vuosikymmenien päässä. Varmaa on, että demokratiassa meillä on myös itsellämme mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuden suuntaan.
Kirjoittaja
YTT Mikko Värttö toimii tutkijatohtorina Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Demokraattisten innovaatioiden institutionalisointi (STRONG) -hankkeessa Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.
