Haastattelu:
Ulkopoliittisen instituutin johtaja
Mika Aaltola
Haastattelu Maanpuolustus-lehteen 2.11.2021.
Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on päättymässä. Yleisesti puhutaan jo strategisen kilpailun tai suurvaltakilpailun aikakauden käynnistymisestä. Onko tämä oikea kuvaus nykyhetkestä?
Päättyikö vastakkainasettelu koskaan? Olen usein sanonut, että kylmän sodan jälkeinen järjestys perustui toiveikkaaseen ajatteluun. Meillä oli ajatus, että historialla on suuntansa ja historian iso kaari tukee tiettyjä voimia. Ajattelimme, että dialektiikka on tullut päätepisteeseen. Ajattelimme, ettei enää ole teesiä ja anti-teesiä, on vain teesi: liberaali demokratia. Ajattelimme, että demokratisoitumisen suunta on vääjäämätön. Ajattelimme myös, että markkinat avautuvat ja että Kiina integroidaan globaaliin talouteen. Venäjä toimi kapitalistisen ideologian varassa. Tähän luotettiin ja oli varmuuden tunne. Ajattelimme, että valtiot kilpailevat vain taloudellisin keinoin.
Nyt voidaan miettiä, oliko tuo ajattelu lähtökohtaisesti väärä. Perustuiko tilanne sittenkin vallan epätasapainoon ja Yhdysvaltojen hegemoniaan? Ensimmäinen Persianlahden sota oli Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman demonstraatio. ”Demokratia hetken” kanssa samaan aikaan tapahtui geostrategisesti ”Yhdysvallat hetki”.
Havaintomme maailmasta oli väärä. Kyse ei ollut paradigman muutoksesta vaan voimasuhteiden rajusta muutoksesta, jonka jälkeen Venäjä ja Kiina ryhtyivät varustautumaan. Pariteetti Yhdysvaltojen kanssa saavutettiin 2010-luvulla.
Elämme nyt murrosajassa. Vanhat 1990-luvun ajatukset ja toiveet ovat olemassa. Merkit kuitenkin ovat, että suurvaltakamppailu on tullut takaisin – eikä se oikeastaan tainnut minnekään hävitä. Käytännössähän Yhdysvallat on ollut sodassa tai toteuttanut interventiota ensimmäisestä Persianlahden sodasta alkaen. Eurooppalainen kokemus on ollut toisenlainen.
Suomessa tietynlaisesta zeitgeistista kertoo, että maamiinoista luovuttiin ja Natoon ei liitytty, koska sitä pidettiin tarpeettomana. Kaikesta huolimatta Suomessa säilyi silti tietty inhorealismi. Ei voitu olla varmoja, että suurvallat ovat normalisoituneet ja luopuneet turvallisuusvaateistaan.
Mitä käynnissä oleva murros merkitsee kansallisvaltioille, joiden loppua jo ennustettiin. Kasvaako vai supistuuko valtioiden merkitys kansainvälisessä politiikassa?
Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat ovat imperiumeja. Niiden suhtautuminen maantieteellisiin rajoihin on erilainen kuin Suomen kaltaisten pienten kansallisvaltioiden. Imperiumien taustalla oleva ajattelu on muutenkin erilaista. Niille tyypillistä on patriotismi, jossa imperiumin laitamailla tunnustetaan sydänalueen intressit. Autonomisessa Suomessakin tunnettiin samaan aikaan kansallistunnetta sekä lojaalisuutta Venäjään ja tsaariin.
Nyt näemme alueellisten suurvaltojen paluun ja niiden pitkät perinteet. Ne pyrkivät palauttamaan oman historiallisen paikkansa. Tässä ajassa valtaa valuu pienemmiltä kansallisvaltioilta suuremmille entiteeteille, kuten Euroopan unionille, sekä imperiumeille.
Yhdysvallat ei ole perinteinen imperiumi eikä se itseään sellaisena pidä. Esimerkiksi Afganistan on pisin sota, jota se on käynyt, mutta kyseessä ei ollut pyrkimys vallata Afganistania tai alueiden liittämisestä itseensä. Sama koskee myös maailmansotia, joissa Yhdysvallat puuttui asioihin ja pyrki luomaan järjestelmän, jottei sen tarvitsisi puuttua asioihin.
Viime vuosina Yhdysvallat on väsynyt puuttumaan asioihin ja kääntynyt maan sisäisten asioiden hoitoon. Venäjä ja Kiina ovat osoittaneet valmiutta täyttää syntyneen tyhjän tilan. Eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat taas huomanneet, ettei niiden resurssit riitä puuttumaan asioihin tai ottamaan globaalia roolia ilman yhteistyötä.
Yhdeksi kuvaavaksi piirteeksi strategisen kilpailun aikakaudella näyttää muodostuvan demokratioiden ja autoritääristen valtioiden vastakkainasettelu. Paluusta kylmän sotaan ei kuitenkaan haluta puhua. Miksi on tärkeää, että murrosta ei kuvata paluuna kylmän sodan aikaan?
Blokkipolitiikkaa halutaan välttää. Etenkin Suomi haluaa välttää jakolinjojen syntymisen. Jakolinjat voivat tietysti syntyä olosuhteiden pakosta, jolloin Suomikin on tarttunut hetkeen ja valinnut puolensa. Näinhän Machiavellikin opettaa toimimaan: tartu hetkeen. Pienelle valtiolle on tärkeä säilyttää kyvykkyys, jotta hetkeen voidaan tarttua.
Toisaalta jo peloponnesolaissodat opettivat, että poliittisilla järjestelmillä on vaikutusta lojaalisuussuhteisiin ja luottamukseen. Tässäkin hetkessä on helpointa samaistua samanlaisten poliittisten järjestelmien kesken. Tästä on myös kyse presidentti Bidenin demokratioiden huippukokous -aloitteessa. Demokraattisella solidaarisuudella on vahva organisoiva voima. Tämä näkyy myös Yhdysvaltojen suurstrategiassa, kun se mobilisoi resursseja pienten ja keskisuurten demokratioiden tueksi. Tähän tunteeseen Suomikin pyrki vetoamaan talvisodan syttyessä. Tällä hetkellä se näkyy Yhdysvaltojen Taiwan suhteessa.
Suomelle Venäjän naapurissa maailma pelkistyy usein kylmän sodan kaltaiseksi kahtiajakautumiseksi. Kuva on kuitenkin moniulotteisempi. Esimerkiksi Intian rooli on mielenkiintoinen. Se on maailman suurin demokratia ja siitä on tullut Yhdysvaltojen puoliliittolainen. Tämä vaikuttaa geopolitiikkaan Aasiassa.
Yhdysvallat, Eurooppa, Venäjä ja Kiina; kenen suhteellinen asema tulee vahvistumaan ja kenen asema tulee heikkenemään?
Venäjällä on mittavat resurssit, luonnonvaroja ja kulttuurista pääomaa. Ei kannata ajatella, että Venäjä hajoaa tai häviää. Venäjä on vahva valtioalusta. Kysymys on pikemminkin, millainen Venäjän tulevaisuus suurvaltana on.
Yhdysvallat on sopeutuva valtio ja sen sijainti kahden valtameren suojaamana on ihanteellinen. Se on maailman kolmanneksi väkirikkain valtio. Yhdysvaltalaiset yliopistot ovat jokaisella maailmanlistauksella kärkisijoilla. Yhdysvaltojen talous on tarmokas ja innovatiivinen. Maailman finanssivirrat menevät Yhdysvaltojen kautta. Tämä antaa Yhdysvalloille sanktiovallan.
Yhdysvaltojen geostrateginen visio on sopiva tähän maailmanaikaan. Haetaan liittolaisia globaalisti ja ajatellaan merellisesti. Venäjällä on visio territoriaalisesta laajentumisesta ja jäätyneistä konflikteista sen lähialueilla. Tällä on kova hinta eikä se sovi datasentriseen maailmaan, johon olemme siirtymässä.
Kiina on keskitetty järjestelmä, joka yhdistää digitaalisia keinoja ja sosiaalisen luoton järjestelmän. Autokratioista Kiina on edelläkävijä ja se pystyy kohtaamaan Yhdysvallat myös sotilaallisesti. Kiina on poistanut omia rajoitteitaan ja aiheuttaa siten eniten päänvaivaa Yhdysvalloille vertaisvastustajana.
Suuri häviäjä on ollut Eurooppa ja perinteiset eurooppalaiset suurvallat sekä heidän kykynsä ylläpitää globaalia roolia.
Maailmanjärjestyksen murros on synnyttänyt tyhjää tilaa kansainvälisen politiikan kentälle. Mitkä ovat Euroopan edellytykset vahvistaa omaa asemaansa ja ääntään kansainvälisessä politiikassa?
Kyllä eurooppalaisetkin perinteet ovat sitkeitä ja Euroopasta löytyy monta entistä suurvaltaa: Saksa, Ranska, Espanja ja Italia. Karu tosiasia kuitenkin on, että Eurooppa oli maailmanpolitiikan ajuri 1900-luvulle asti. Sen jälkeen Eurooppa hävitti itseään kahden maailmansodan ajan. Eurosentrinen maailmanaika, joka alkoi löytöretkistä, on päättymässä. Sen vuoksi kompassia etsitään juuri Euroopassa.
Yhteismielisyyden löytäminen eurooppalaisten kesken siitä, mikä Euroopan roolin tulisi olla, on vaikeaa. Tästä esimerkki on brexit. Iso-Britannia ei halunnut samaa roolia kuin moni muu eurooppalainen valtio.
Taloudellisessa kantokyvyssä Eurooppa on jäänyt jälkeen Yhdysvalloista ja Kiinasta. Haaste Euroopalle on etenkin se, kuinka taloudellinen kantokyky kyetään ottamaan käyttöön yhteistoimijamaisesti ja kuinka toimintaa projisoidaan.
Euroopan unioni luotiin ratkaisemaan vallantasapaino-ongelmia Euroopassa ja transatlanttisen suhteen ylläpitämiseksi. Kuinka Euroopan unionin toiminta suunnataan ulospäin, on vaikea kysymys. Euroopalla on paljon tehtävää, että se kykenee pitämään oman talonsa pystyssä. Voiman projisointi on paljon vaadittu.
Historiallisesti suurvalloissa elää ajattelumalli siitä, että muut ovat heitä nöyryyttäneet. Tämän näkee etenkin Kiinassa ja Venäjällä. Ehkä Eurooppa voi löytää jonkun nöyryytyksen, joka saa Euroopan löytämään kompassin. Afganistan, Syyria tai Ukraina eivät ole heräämistä aiheuttanut. Myös suuret puheet voivat olla hyvä ajuri. Euroopan armeija voi olla retorinen väline, jonka avulla saadaan luotua eurooppalaisia suorituskykyjä. Se voisi olla Suomenkin kannalta hyödyllistä. Mielestäni asteittainen rakentaminen on kuitenkin parempi etenemismalli kuin suuret puheet, jotka johtavat vain krapulaan.
Miten näette johtajuuden Euroopassa tällä hetkellä? Voiko tänä päivänä enää nousta Jacques Delorsin, Helmut Kohlin tai François Mitterrandin kaltaista johtajaa?
Poliittinen keskusta uudelleenrakensi Euroopan toisen maailmansodan jälkeen, piti yllä eurooppalaista projektia ja syvensi integraatiota. Nyt tuo keskusta on hapertunut ympäri Eurooppaa. Löytyykö Euroopasta vielä keskustaa, joka korjaa rikkirepivän identiteettipolitiikan kielen?
Liittokansleri Merkeliä pidettiin tällaisena poliitikkona. Nyt kahden suuren puolueen aikakausi on Saksassa ohitse. Ranskassa nousi presidentinvaaleissa tyhjästä uusi puolue. Samoja piirteitä on nähtävissä ympäri Eurooppaa.
Toisaalta voidaan puhua instituutioiden merkityksestä. Ne levittäytyvät hiljalleen ja niillä on stabilisoiva vaikutus. Se ei kuitenkaan ole sama kuin eteenpäin vievä voima.
Keskustelu Euroopan strategisesta autonomiasta jakaa eurooppalaisia valtioita. Tuleeko Euroopan mielestänne pyrkiä vahvistamaan omaa rooliaan vai nojata jatkossakin Yhdysvaltojen roolin Euroopan turvallisuuden takaajana?
Euroopan valta perustuu ennen kaikkea sen regulatiiviseen valtaan. Eurooppa on maailman suurin yhtenäinen markkina-alue. Mitä Euroopassa päätetään, siihen tulee sopeutua myös yhdysvaltalaisen ja kiinalaisen tuottajan.
Jatkossa tulee puhua yhä enemmän datasta ja jalostetusta datasta. Kun katsoo karttaa siitä, miten IP-osoitteet ja datakaapelit sekä niissä kulkeva tieto sijoittuvat maailmassa, niin huomaa, että vanhat valtasuhteet ovat replikoituneet. Data sijaitsee yhdysvaltalaisissa tai kiinalaisissa pilvipalvelussa, jonne solmukohdat syntyvät. Missä Eurooppa on, kun katsotaan tätä karttaa? Euroopassa korostetaan yksityisyyden suojaa: dataa suojellaan ja jäädytetään. Regulaattori on askeleen jäljessä. Kiina lähestyy asiaa toisella tavalla. Kiina kerää dataa – omista kansalaisista ja muiden järjestelmistä – ja jalostaa sitä. Siitä on kyse datan alkemiassa.
Tilanne on haaste Euroopalle. Käykö niin, että tulevaisuudessa eurooppalainen regulatiivinen valta on pehmeää valtaa kuten normatiivinen valta? Kuinka paljon ajattelullamme on relevanssia maailmassa, joka on yhä vähemmän eurosentrinen?
Kuva: Andrew Parsons / No10 Downing St / Eyevine / Lehtikuva.
Kylmän sodan päättyminen oli suuri murros kansainväliselle järjestykselle ja Suomi kuuluu tuon murroskauden voittajiin. Kuinka vahvistamme Suomen asemaa käynnissä olevassa murroksessa?
Suomen ikuinen geopoliittinen ahdinko on kanavoitunut tekemiseen. Suomi pyrkii pelastautumaan ahdingostaan maailmankatolle olemalla ensiluokkainen, yhteensopiva ja hitsaamalla itsensä kiinni esimerkiksi pohjoismaiseen hyvinvointimalliin.
Olemme olleet kykeneviä mobilisoitumaan: kaikkia tarvitaan. Se on suomalaisen tasa-arvoajattelun ydin ja lohduton juuri. Tämä näkyy suomalaisessa sopimusperäisessä yhteiskunnassa ja suhteellisen hyvänä nousuna esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen. Olemme kyenneet ottamaan käyttöön uusia teknologioita paperisektorista Nokiaan. Suomen tavoin myös Taiwan ja Israel ovat innovaatioyhteiskuntia. Geopoliittinen ansa pakottaa toimimaan.
Suomessa pyritään myös varmistamaan, ettei itse lietsota prosesseja, jotka pahentavat ahdinkoa. Pyrimme pikemminkin fasilitoimaan yhteistyötä ja ruokkimaan dialogia. Haluamme olla ongelmien ratkaisija.
Geopoliittinen ahdinko näkyy myös haluna huolehtia puolustuksesta. Havahtuminen turvallisuusympäristön muutokseen ei Suomessa ollut yhtä raju kuin vaikka Ruotsissa. Suomessa ei luovuttu koskaan ajatuksesta, että sota voi palata Eurooppaan.
Suomalainen doktriini on kombinaatio ongelmien ratkaisua, itsenäisiä kyvykkyyksiä ja läntisiä sidoksia. Eri aikoina näitä elementtejä kombinoidaan eri tavoin. Tämä voi selittää myös sitä, miksei Suomi liittynyt Natoon silloin kun se olisi ollut mahdollista. Sen sijaan halutaan puhua mahdollisuudesta hakea Naton jäsenyyttä.
Konsensuksen vaalimista on pidetty Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvuutena. Voiko kansallisen konsensuksen vaaliminen vaikeuttaa meitä näkemään ympärillä tapahtuvaa murrosta?
Ulkopuolisessa paineessa Suomesta luotiin konsensusyhteiskunta, etenkin ulkopolitiikan osalta. Neuvostoliitosta ei saapunut puhua pahaa. Se oli jopa osittain kriminalisoitu.
Konsensuksen voi myös nähdä yhteismielisyytenä, jolla on pidemmät juuret kuin kylmä sota. Presidentti Kekkosen aika on tietynlainen perversio tässä jatkumossa. Kylmän sodan konsensus esti näkemästä muutoksia. Kekkonenkin uskoi lännen häviävän ideologisen kamppailun. Emme nähneet miten savisilla jaloilla Neuvostoliitto seisoi.
1990-luvun alku oli hitaan havahtumisen aika. Meillä ei ollut prosessia, jossa olisi pengottu historiaa. Peräpeiliin tuijottaminen on koettu tarpeettomana ja jokainen aikakausi halutaan nähdä omassa kontekstissaan.
Yhteismielisyys saattaa aiheuttaa ryhmäajattelua. Suomalaiset ovat lähtökohtaisesti eri mieltä toistensa kanssa vain sosiaalisessa mediassa. Yhteismielisyyttä halutaan varjella mutta se voi aiheuttaa väärintulkintoja. Lisäisikö havainnointikykyämme se, että sietäisimme paremmin hävyttömiä erimielisyyksiä? Voi ajatella, että perustuslakimme kirjaukset EU-politiikan ja ulkopolitiikan johtajuudesta synnyttävät eriytyvää keskustelua.
Ulkopolitiikasta peräänkuulutetaan usein julkista keskustelua. Samaan aikaan näyttää sille, että kansalaiset haluavat delegoida päätöksenteon valitsemilleen johtajille. On luottamuskysymys, kuka valitaan ulkopolitiikkaa johtamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaan ei sisälly intohimoja.
Ulkopoliittinen keskustelu on hyvin vaikeaa ylipäätään. Ei sillä voiteta vaaleja myöskään Yhdysvalloissa tai Saksassa. Yhdysvalloissakin ulkopoliittinen eliitti on hyvin pieni.
Tarvitseeko Suomi uuden suurstrategian strategisen kilpailun aikakaudelle?
Harvalla maalla on suurstrategiaa. Yhdysvalloilla on globaali rooli ja heillä on suurstrategia. Siitä vallitsee myös kansallinen konsensus ja presidentti Trumpinkin toiminta mahtuu tähän jatkumoon. Erimielisyys vallitsee siitä missä suhteessa vaalitan kotimaisia etuja ja globaalia roolia.
Kiinalla on keskustavaltakuntana geostrateginen visio siitä, mikä on Kiinan paikka ja rooli maailmassa sekä miten roolin tulee vahvistua.
Myös Venäjältä, Isolta-Britannialta ja Ranskalta löytyy suurstrategiat. Saksalla sellaista ei enää ole.
Ruotsilla on suurvaltahistoria ja ehkä sen solidaarisuusjulistukset voi nähdä osana laveakatseisuutta, joka kuuluu suurvaltaperinteitä omaavalla valtiolle.
Suomelta suurvaltahistoria puuttuu, mutta meidänkin tulee olla perille suurvaltasuhteiden kehittymisestä. Suomalainen strateginen kulttuuri on seurausta muiden geostrategiasta. Historiallinen opetus on, että pienimpien kohtalo on karmivin, kun suuret lähtevät liikkeelle. Pienet ovat usein toiminnan kohde, kun suuret kamppailevat. Suomen pitää olla kärryillä ja ymmärtää voimasuhteiden muutoksia, vakauttaa epäsuotuisia kehityksiä sekä tarttua hetkeen, kun hetki koittaa.
Joskus on sanottu, että pienellä maalla tulee olla monta kombinaatiovaihtoehtoa. Presidentti Niinistön ajatus siitä, että ”kyvykkäälle löytyy ystäviä” sisältää siis viisauden. Suurvallat etenevät usein höyrylaivan tavoin valitulla linjalla. Ne selviävät, koska ovat niin isoja olivat haasteet kuinka suuria tahansa.
Haastateltava
Mika Aaltola on Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja. Hän on myös Tampereen yliopiston dosentti ja Tallinnan yliopiston professori. Aaltola on väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Tampereen yliopistossa ja suorittanut Bachelor of Art -tutkinnon Yhdysvalloissa Columbian yliopistossa. Aaltola on suorittanut 205. maanpuolustuskurssin.
