Länsimaiseen eetokseen kuuluu erottamattomana ajatus, jonka mukaan ihmisellä ja ihmisyydellä on erityistä moraalista arvoa. Tätä arvoa ei löydy muista tuntemistamme elollisista olennoista, vaikka monet niistä voivat olla eri tavoin moraalisesti merkityksellisiä. Puhumme ihmisarvosta, kaikille ihmisyksilöille yhtäläisestä arvokkuuden ilmentymästä, joka on luovuttamaton ja jota tulee varauksetta kunnioittaa.
Ihmisarvonsa nojalla ihmisyksilöt omaavat vahvemman sisäisen arvon ja moraalis-oikeudellisen suojan kuin muut eliölajit. Käytämme jalostamiamme tuotantoeläimiä oman hyvinvointimme välineinä, mutta emme saa – emmekä eettisinä toimijoina myöskään halua – käyttää kanssaihmisiämme pelkkänä välineenä omiin tarkoitusperiimme. Näin on riippumatta siitä, mitä kansallisuutta, uskontoa, sukupuolta, rotua tai seksuaalista suuntautuneisuutta ihminen edustaa tai ilmentää. Ihmisarvo luo perustan vapauden, koskemattomuuden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisille humanitaarisille periaatteille ja oikeuksille ja toimii syrjinnän kiellon viime kätisenä valtuuttajana.
Ihmisarvon käsitteen keskeinen asema länsimaisessa ajatteluperinteessä näkyy humanitaarisissa julistuksissa ja sopimuksissa sekä useiden läntisten valtioiden, kuten vaikkapa Suomen, Ruotsin ja Saksan, perustuslaeissa. YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948) ensimmäinen artikla toteaa: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” YK:n Peruskirjan (1945) johdannossa luvataan:
Me Yhdistyneiden Kansakuntien kansat, vakaana tahtonamme pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä, uudelleen vakuuttaa uskovamme ihmisen perusoikeuksiin, ihmisyksilön arvoon ja merkitykseen, miesten ja naisten sekä kansakuntien, suurten ja pienten, yhtäläisiin oikeuksiin (…), olemme päättäneet yhdistää ponnistuksemme näiden päämäärien toteuttamiseksi.
On kiinnostavaa, että YK:n Peruskirjassa mainitaan tulevat sukupolvet, vaikka niitä ei ole erikseen nimetty ihmisarvon tai ihmisoikeuksien kantajiksi. Onko mielekästä ajatella, kuten monien Euroopan maiden perustuslakeihin tehdyt kirjaukset näyttäisivät implikoivan, että myös tulevilla sukupolvilla on ihmisarvoon perustuvia moraalisia ja inhimillisiä oikeuksia?
Ihmisarvo on käsitteenä kiinnostava erityisesti siksi, että ajatus ihmisen ”erityisestä” arvosta on intuitiivisesti puhutteleva mutta kuitenkin sisällöltään ja merkitykseltään vaikeasti hahmotettava. Voimmekin kysyä, mihin ihmisarvo itsessään perustuu, mitä se tarkkaan ottaen merkitsee ja mitä siitä seuraa. Oman tulkintani mukaan ihmisarvon perustana on ihmisen omintakeisuus järjellisenä, moraalisena ja sosiaalisena olentona. Tämä kyky on idullaan pienissä lapsissa ja toteutuu tulevilla sukupolvilla samalla tavoin täysimittaisena kuin oman aikamme sukupolvilla. Ihmisarvon kunnioittamisen tärkeimpänä poliittisena seurauksena voidaan pitää yleismaailmallista velvoitetta kunnioittaa ja edistää ihmisoikeuksia. Avoimeksi kysymykseksi jää, mitä ihmisarvon kunnioittaminen kohteluna tai toimintana merkitsee. Miten kunnioitamme ihmisyyttä itsessämme ja muissa (myös tulevissa) ihmisyksilöissä?
Kuva: Ernesto Carrico / EFE / Lehtikuva
Mikä käytännöllinen moraalinen vaatimus ilmentää parhaiten yleismaailmallisen ihmisarvon kunnioittamista? Teoreettisesti vakuuttavin vastaus löytyy saksalaiselta valistusfilosofilta, Immanuel Kantilta (1724–1804). Kant kirjoittaa: Toimi siten, että käytät ihmisyyttä niin omassa kuin kaikkien muidenkin persoonassa aina samanaikaisesti päämääränä, ei koskaan pelkkänä välineenä. Ihmisarvon kunnioittaminen merkitsee Kantin mukaan käytännössä sitä, ettemme pidä muita ihmisiä – enempää nykyisiä kuin tuleviakaan – pelkkinä välineinä tai esineinä omiin tarkoitusperiimme, ovatpa ne sitten henkilökohtaisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia tai terveydellisiä.
Yksinkertaisin tapa kohdella toista henkilöä ihmisarvon vaatimuksen mukaisesti (arvona ja päämääränä sinänsä) on varmistua siitä, että tämä on antanut suostumuksensa siihen, miten häntä kohtaan toimimme. Rokotetutkimuksissa tutkitaan paraikaa elävillä ihmisillä koronavirusrokotteiden tehoa ja turvallisuutta ilman varmuutta siitä, että tutkittavat lääkeaineet ovat vaikuttavia, saati turvallisia. Tutkijat eivät kuitenkaan kohtele koehenkilöitä pelkkinä välineinä tai ”koekaniineina”, koska tutkittavat ovat antaneet vapaaehtoisen ja tietoon perustuvan suostumuksensa – heitä ei ole huijattu, lahjottu tai pakotettu.
Tulevien sukupolvien moraalis-oikeudellisen aseman kannalta on olennaista kysyä, kuinka voimme varmistua siitä, että tulevat sukupolvet hyväksyvät heidän elinoloihinsa vaikuttavat päätöksemme ja valintamme, joita tällä hetkellä aktiivisesti tai passiivisesti teemme. Onko tulevien sukupolvien suostumuksesta puhuminen mielekästä, kun haluamme pyrkiä turvaamaan tulevien sukupolvien oikeudet? ”Sukupolvien välisellä yhdenvertaisuudella” viitataan periaatteeseen, jonka mukaan tulevat sukupolvet ovat nykyisten sukupolvien kanssa samanarvoisia ja niille tulee taata samat – tai jopa vahvemmat – moraaliset ja poliittiset perusoikeudet kuin nykyisille sukupolville. Emme voi kohdella tulevia ihmisyksilöitä ikään kuin heitä ei tulisi olemaan olemassa ja ikään kuin heillä ei tulisi olemaan samoja inhimillisiä ja moraalisia perustarpeita kuin itsellämme. Kantin opin mukaisesti meillä ei ole lupa kohdella tulevia sukupolvia pelkkänä välineenä, vaan heitä on kohdeltava arvona ja päämääränä sinänsä. Yksilöiden ja yhteiskuntien haluttomuus löytää ratkaisuja humanitaarisiin kriiseihin ja ympäristöongelmiin merkitsee näiden ongelmien sysäämistä tuleville sukupolville – ikään kuin ne olisivat nykyisten sukupolvien moraalinen kaatopaikka. Sellaiseen ei yksikään tulevien sukupolven edustaja antaisi suostumustaan.
Ihmisarvon kunnioittamisen vaatimuksen asettaminen ihmisoikeuksien ja tulevien sukupolvien oikeuksien perustaksi tekee mahdolliseksi sen, että moraaliin perustuvat ihmisoikeusnormit kykenevät säilyttämään ihmisarvon vaatimuksen ydinmerkityksessään erilaisissa ja alati muuttuvissa sosiaalisissa ja poliittis-oikeudellisissa olosuhteissa. Samalla tavoin mahdollistuu se, että sitoudumme ihmisarvon kunnioittamisen rohkaisemana turvaamaan niidenkin ihmisyksilöiden oikeudet, jotka eivät ole vielä saapuneet tähän maailmaan.
Kirjoittaja
Veikko Launis on filosofian tohtori ja lääketieteellisen etiikan professori Turun yliopistossa. Launis on etiikan ja yhteiskuntafilosofian dosentti ja on väitellyt etiikasta vuonna 2001. Hän on julkaissut useita tieteellisiä artikkeleita, monografioita ja oppikirjoja etiikan alalta ja toiminut puheenjohtajana ja jäsenenä monissa eettisissä neuvottelukunnissa ja toimielimissä. Hänen uusin teoksensa Ihmisarvo ilmestyi Vastapainon kustantamana 2018.
