Suomi torjuu kansalliseen turvallisuuteen liittyviä uhkia sekä itsenäisesti että yhteistyössä.
Kansallisen turvallisuuden käsite määrittyy muuttuvan uhkaympäristön ja valtion keskeisten suojattavien intressien ja toimintojen kautta. Kansallista turvallisuutta on kaikki se, mihin kohdistuvan vahingon korvaaminen jälkikäteen on kestämätöntä suhteessa valtion olemassaoloon, itsemääräämisoikeuteen tai valtion kykyyn tuottaa turvallisuutta väestölle.
Strategia-asiakirjoissa kansallinen turvallisuus ja sen suojaaminen on esitelty sekä vuoden 2020 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa että vuoden 2021 sisäisen turvallisuuden selonteossa. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sisältää linjauksen, jonka mukaan Suomi ylläpitää kykyään toimia sekä itsenäisesti että tarvittaessa muiden kanssa kansallisten turvallisuusuhkien torjumiseksi. Sisäisen turvallisuuden selonteko sisältää kokonaisen kappaleen toimista, joilla tunnistetaan ja torjutaan kansallisen turvallisuuden uhkia. Selontekokirjauksista piirtyy selkeä kuva, että Suomi pyrkii säilyttämään päätöksentekovapautensa mahdollisimman laajana kaikissa turvallisuustilanteissa.
Kansallista turvallisuutta ja sen suojaamista kuvaavien selontekokirjausten taustalta löytyy vuoden 2019 voimaan tulleet tiedustelulait ja niiden säätämisen mahdollistanut täydennys Suomen perustuslakiin. Tiedustelulainsäädäntö perustuu siihen havaintoon, että viranomaisilla pitää olla riittävät tiedustelutoimivaltuudet suurvaltakilpailun maailmassa, jossa erityisesti autoritaariset valtiot käyttävät koko keinovalikoimaansa omien intressiensä ajamiseen. Samaan aikaan myös ihmisten toiminta on yhä keskeisemmin informaatioteknologian ja siihen liittyvien data- ja informaatiovirtojen mahdollistamaa.
Tiedonkeruu sotilaallisesta toiminnasta on aluevalvonnan ja valtiosuvereniteetin kautta varsin ymmärrettävää toimintaa, mutta mitä ovat nämä uudet kansallista turvallisuutta uhkaavat toimet, joista tiedusteluviranomaisten on uuden lainsäädännön nojalla mahdollista kerätä tietoa? Perustuslakivaliokunnan perustuslain 10 §:n muuttamista koskevassa mietinnössä (PeVM 4/2018 vp) todetaan, että ne kohdistuvat kansanvaltaiseen valtio- ja yhteiskuntajärjestykseen, yhteiskunnan perustoimintoihin tai suuren ihmismäärän henkeen ja terveyteen. Myös kansainvälistä rauhaa ja muuta turvallisuutta uhkaava toiminta on perusteluissa mainittu. Olennaista on, että uhkaavalla toiminnalla on jokin kytkentä Suomeen, vaikka toiminta tapahtuisikin maantieteellisesti Suomen rajojen ulkopuolella.
Suomen rajojen ulkopuolella tapahtuva toiminta voi liittyä esimerkiksi haavoittuvuuksien selvittämiseen globaaleissa infrastruktuuripalveluissa, joita ei ylläpidetä Suomesta tai suomalaisten toimijoiden taholta. Siitä huolimatta Suomen yhteiskunnan toimintakyky on näistä palveluista riippuvainen ja kansallisena intressinämme on omalta osaltamme tukea näiden palvelujen jatkuvuutta ja kriisinkestävyyttä ja myös varmistaa, että palvelut eivät vaaranna kansallista turvallisuutta.
On huomattava, että varsinkin informaatioteknologian palvelut ovat yhä useammin suurvaltojen kilvoittelun keskiössä. Informaatioteknologioiden kehitys näyttää polarisoituvan erityisesti Yhdysvallat ja Kiina-vetoiseksi toiminnaksi. Näiden kahden suurvallan välinen kilpailu heijastuu jokaisen valtion arkeen siinä mielessä, että valtiot joutuvat valintatilanteeseen teknologialeirien välillä.
Globaali teknologiakilpailu tuo myös uuden dynaamisen lisän usein varsin perinteikkääseen keskusteluun turvallisuudesta. Valtioiden päätöksenteko- ja toimintavapauden säilyttäminen tilanteessa, jossa nämä vapaudet ovat riippuvaisia nopeasti kehittyvästä teknologiasta, on vaikeaa valtionhallinnolle, joka kykenee reagoimaan muutoksiin melko hitaasti. Kun valtion tosiasiallinen kyky hallita uusia teknologian mahdollistamia ihmisten toimintoja ei pysy muutoksen tahdissa, se antaa valtaa niille toimijoille, jotka näitä globaaleja teknologioita kehittävät. Yhä useammin nämä ovat Yhdysvallat- tai Kiina-lähtöisiä.
Kuva: Htm / Wikimedia Commons
Kansallinen turvallisuus on koko valtioneuvoston asia
Kansallisesta turvallisuuden uhkilta suojautuminen on julkisessa keskustelussa usein rajattu koskemaan vain turvallisuusministeriöitä. Kuitenkin on niin, että esimerkiksi hybridi- ja kyberuhkilta suojautuminen on horisontaalista ja koskettaa kaikkia ministeriöitä laaja-alaisesti. Tiedustelun tehtävänä on tuottaa tietoa uhista laaja-alaisesti valtion ylimmälle johdolle, ministeriöille sekä viranomaisten kansalliseen turvallisuuteen liittyviä tehtäviä varten. Paremman tilannetietoisuuden lisäksi tarvitsemme ennakoivaa ja paremmin kansallisen turvallisuuden intressit tunnistavaa lainsäädäntöä.
Valtioneuvostossa ei mikään yksittäinen ministeriö voi yksin suojata kansallista turvallisuutta tai vastata keskitetysti esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkiin varautumisesta. On tiedostettava, että näennäisesti kovaan turvallisuuteen liittymättömällä hankkeella tai politiikkalinjauksellakin voi olla vaikutuksia kansalliseen turvallisuuteen. Kansallisen turvallisuuden uhkien tunnistamiseksi ja niiden torjumiseksi on muodostettava koko valtionhallinnon kattava ymmärrys kansallisen turvallisuuden rajapinnoista sekä varmistaa tiedonkulku ministeriöiden ja virastojen kesken, yksityistä sektoria unohtamatta.
Lisäksi on luotava yhteinen ymmärrys keinovalikoimasta, joilla kansallisen turvallisuuden uhkia torjutaan. Tämä pitää sisällään vaateen luoda yhteinen ymmärrys siitä, mitkä ovat yhteisesti sovitut strategiset päämäärät. Vasta kun ne ovat selvillä, voidaan tehokkaasti arvioida niitä työkaluja, jotka nämä päämäärät mahdollistavat. Tämä on erityisen tärkeää ja haastavaa teknologian roolin kasvaessa myös kaikessa viranomaistoiminnassa. Esimerkiksi: kuten aiemmin totesimme, teknologinen kehitys on polarisoitumassa USA- tai Kiina-vetoiseksi. Näin ollen teknologinen suurvaltakilpailu on otettava huomioon myös omissa teknologiavalinnoissamme, vaikka haluaisimmekin nähdä teknologian neutraalina, suurvaltapolitiikasta erillisenä alueena.
Varautumisen yhteensovittamiseen keskittyvä yhteiskunnan turvallisuusstrategia (YTS) sivuaa vain osittain kansallisen turvallisuuden suojaamiseen liittyviä kysymyksiä. Heikentynyt Euroopan turvallisuustilanne antaakin aihetta pohtia, tulisiko valtioneuvoston laatia kansallisen turvallisuuden strategia, joka määrittäisi kansallisen turvallisuuden osa-alueet ja sisältäisi sekä arviot niitä uhkaavista toimista että toimet näiden osa-alueiden turvallisuuden vahvistamiseksi? Uusi strategia osaltaan jäsentäisi kansallisen turvallisuuden suojaamisesta käytävää julkista keskustelua, joka on viime aikojen tapahtumien myötä ollut aktiivista.
Kuva: Euroopan parlamentti
Kansallisen turvallisuuden kansainvälinen ulottuvuus
Kriiseillä on toisinaan täysin yllätyksellisiä piirteitä. Kriisin tullessa ei enää ole aikaa luoda yhteistyökäytäntöjä tai toimintatapamalleja, vaan puitteet yhteisille toiminta- ja tiedonjakomalleille pitää olla valmiina.
Globalisoituneiden tietovirtojen hallinta, avaruuteen sijoitettujen palveluiden yhteiskäyttö ja niiden suojaaminen, datan omistajuus, kansainvälisen oikeuskäytäntöjen ja YK-rakenteiden muokkaus autoritaaristen toimijoiden itsemääräämisoikeutta tukeviksi ovat kaikkia länsimaita yhdistäviä turvallisuuskysymyksiä, joihin on tehokkainta vaikuttaa yhteisen arvopohjan jakavien maiden välisellä tiiviillä yhteistyöllä.
Natossa ja EU:ssa uudistetaan turvallisuuspolitiikan ohjausasiakirjoja. Tänä vuonna julkaistaan uusi Naton strateginen konsepti ja EU:n strateginen kompassi. Todennäköistä on, että molemmat organisaatiot haluavat avartaa turvallisuusyhteistyötään ja kumppanuusjärjestelyjä Pohjois-Atlantin ja Euroopan maantieteellisen alueen ulkopuolelle.
Kasvava riippuvuus globaaleista infrastruktuuripalveluista edellyttää myös yhteistyömalleja isojen teknologiayritysten kanssa. Näitä yhteistyömalleja vasta harjoitellaan, puolin ja toisin. Yhteisten intressien tunnistaminen ja pelisääntökeskustelu on tarpeen, koska toiminta aika ajoin muistuttaa kissan ja hiiren leikkiä, jossa yksityinen sektori aktiivisesti kehittää ja julkinen sektori yrittää ennakoida ja sääntelytoimilla hallita mahdollisia teknologisen kehityksen mukanaan tuomia haittoja.
Yhteisymmärrykseen perustuvaa toimintaa kaivattaisiin enemmän. Euroopan unionin markkina-alue on iso, mutta riittääkö yhteisen regulaation tai taloudellisten kannusteiden voima ohjaamaan globaalien teknologiajättien toimintaa – varsinkin kun teknologinen valta näyttää keskittyvän yhä enemmän Euroopan ulkopuolelle.
Uusia yhteistoimintamalleja hakiessa myös liittoutumisen käsite on muutoksen kourissa. Teknologian kehitys on luonut kansainvälisen politiikan pelikentälle yhä enemmän yhä merkittävimpiä toimijoita, erityisesti yksityiseltä sektorilta. Kun aiemmin liittoumat solmittiin fanfaarein kirjallisesti, alati muuttuvassa maailmassa ystävyys- ja liittoumasuhteet voivat olla spontaanimpia, kansainvälisempiä ja tilannesidonnaisempia. Liitolaisuuden ja ystävyyden nopeampi määrittyminen vaatii myös osaltaan yhteistä ymmärrystä strategisista päämääristä.
Tulevaisuus on niin monimutkainen ja yllätyksellinen, ettei kukaan voi kuvitella hallitsevansa sitä yksin. Niin myös kansallista turvallisuutta tuotetaan ja ylläpidetään yhä enemmän kansallisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä.
Kirjoittajat
Eero Kytömaa työskentelee kansallisen turvallisuuden yksikössä, joka perustettiin sisäministeriöön tiedustelulakiuudistuksen yhteydessä. Kytömaan vastuulla on mm. kriittisen infrastruktuurin valvontaan, siviilitiedustelun ohjaukseen ja hybridiuhkien torjuntaan liittyviä asioita, mukaan lukien kansainvälinen yhteistyö. Virkatöidensä ohella Kytömaa on tehnyt useita hybridiuhkien torjuntaan liittyviä neuvonantomissioita Euroopan lähialueen maihin. Aiemmin hän on mm. työskennellyt valtioneuvoston kansliassa ja kansallisena asiantuntijana Naton sihteeristön puolustuspolitiikan osastolla.
Valtteri Vuorisalo on kansallisen turvallisuuden ja turvallisuuspolitiikan työelämäprofessori Tampereen Yliopistossa. Lisäksi hän on King’s College Londonin sotatieteen laitoksella vanhempi vieraileva tutkija ja Maapuolustuksen tieteellisen neuvottelukunnan (MATINE) jäsen. Vuorisalon tutkimuksen keskiössä on erityisesti suorituskykyjen siirtyminen datakeskeisyyteen ja miten tämä synnyttää uusia toteutus-, yhteistyö-, ja varautumismalleja.
