Puolustusvoimien viestintä pelotteesta

Kun kyseessä on Suomen sotilaallisen pelotteen rakentaminen, on selvää sen oleva suomalaisten yhteinen projekti. Maanpuolustustahdolla, toiminnan jatkuvuudella, puolustusjärjestelmän rahoittamisella, lainsäädäntötyöllä, viranomaisten yhteistyöllä ja vapaaehtoisuudella on kaikilla tärkeä roolinsa. Se miten tästä pelotteesta viestitään, on myös tärkeää. Yksinkertaisesti siksi, että pelote on loppujen lopuksi mielikuva, joka muilla on päässään. Ellei pelotteesta tiedetä mitään, ei sitä käytännössä ole. Sotilasorganisaatiot harjoittavat tietenkin tiedustelua, mutta pelotteen viestimisen suhteen siihen ei voi luottaa. Syitä on monia, potentiaalisen vastustajan tiedustelu voi olla havaitsematta tiettyjä asioita, datan analyysissä voi olla rakenteellisia vinoumia, eikä tiedusteluanalyysi välttämättä saavuta poliittisia päättäjiä sen alkuperäisessä muodossa.

Ilman viestintää jäisivät myös kumppanimaat ja omat kansalaiset pimentoon. Kumppanimaista on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut maanpuolustuksen kannalta entistä tärkeämpiä. Kansalaisilla ja reserviläisillä pitää olla tunne, että Suomi on hankkinut aseistusta ja eri suorituskykyjä, jotka mahdollistavat taistelun ja siitä selviämisen. Kansalaisten ymmärrys omasta puolustuksen peruskyvystä on kriittinen osa maanpuolustustahtoa ja reserviläisten psykologista toimintakykyä. Rajojen ulkopuolelle viestiminen, sekä kumppaneille että mahdollisille vastustajille, on kuitenkin pidäkkeen luomisen suhteen tärkeintä.

Ilmavoimat suoritti ensimmäiset pitkän kantaman ilmasta maahan JASSM-rynnäkköohjuksen koeammuntaa F/A-18C Hornet -monitoimihävittäjästä Yhdysvalloissa 5. ja 9. maaliskuuta 2018.
Kuva: Puolustusvoimat

Puolustusvoimilla on tietenkin myös keskeinen rooli siinä, miten tästä pelotteesta ja etenkin sen sotilaallisen suorituskyvyn komponentista viestitään. Perinteisesti Puolustusvoimat on pyrkinyt verhoamaan suurimman osan suorituskyvystä salamyhkäisyyden verhon taakse. Samalla on pyritty viestimään sisä- ja ulkopoliittisesti harmittomista ja neutraaleista asioista, jotka omalla tavallaan viestivät pelotteesta – toki pehmeämmin kuin moni länsimaa. Esimerkkejä tästä ovat maanpuolustustahto (jonka puutteen merkitys näkyi konkreettisesti Afganistanissa) ja reservin suuri koko. Juhlapuheissa tähän lisätään hyvin koulutettu reservi. Siviilikoulutuksen suhteen tämä eittämättä pitää paikkansa, vaikka sitä ei oikeasti kyetä Puolustusvoimien muutosvastarinnan takia täysimääräisesti hyödyntämään. Sotilaallisen koulutuksen suhteen on helppo todeta – ja moni ulkomaalainen sotilasasiamies on asian sanonut suoraan – että reservimme ei kokonaisuudessa ole hyvin koulutettu. Etenkin modernin sodankäynnin lainalaisuuksien ymmärtäminen ja kouluttaminen sen ympärillä on laahannut vaatimusten perässä.

Koska pelote on muiden mielissä, Suomi voi toimia – tai olla toimimatta – rakentaakseen pelotetta. Viestintä ei ala toiminnan jälkeen, vaan on integroitu osa kokonaisuutta; viestintä on itsessään toimintaa ja toiminta viestii aina. Se miten viestit vastaanotetaan, on pelotteen rakentamisessa tärkeä tieto – mitä muun muassa tiedustelu voi tietyllä viiveellä selvittää.

Potentiaalisten kriisin ja sodan sotilaallisen tuen tarjoajien (liturgian kielellä ’kumppanien’) suuntaan Suomelle on tärkeätä tehdä enemmän kuin selväksi, mitkä Suomen turvallisuuspoliittiset perusperiaatteet ovat. Myös sotilaallisen suorituskyvyn jatkuva määrätietoinen kasvattaminen ja luotettavuus ovat tärkeitä viestejä kumppaneille. Näitä viestejä lähetetään niin henkilökohtaisten tapaamisten kuin yhteisten harjoitusten kautta. Suomi myös viestii kumppanien kanssa tehdystä yhteistyöstä neutraalimmin kuin moni muu maa.

Vuosien varrella esimerkiksi yhteisistä harjoituksista on pääviesti yleisimmin ollut, että kykyä toimia yhdessä on vahvistettu. Myös vierailevia joukkoja, kuten korkea-arvoisia vieraitakin esimerkiksi Yhdysvalloista, on pyydetty tai ohjeistettu viestimään yhteistyöstä itsessään, ja jättämään pois kaikki viittaukset siitä, mihin tarkoitukseen sotilaallista yhteistoimintakykyä rakennetaan tai ketä vastaan pelotetta ollaan yhteistyötä syventämällä vahvistamassa.

Potentiaalisten vastustajien suhteen Suomen kannalta kyse on pääosin pelotteen alalajista niin kutsutusta ”deterrence by denial” -lähestymistavasta. Tässä pyritään saamaan potentiaalinen hyökkääjä ymmärtämään, että hän ei tule saavuttamaan niitä etuja, hyötyjä tai tavoitteita, joiden takia hän harkitsisi asevoima käyttöä Suomea vastaan.

Tämän takia voidaan sanoa, että pelotteeseen liittyvän viestinnän kohde on traditionaalisesti ollut Neuvostoliitto ja Venäjä. Kylmän sodan aikana retoriikassa oli myös tarpeen osoittaa puolueettomuutta ja valmiutta torjua hyökkäyksiä joka suunnalta, samalla kun ei-julkisesti pyrittiin tekemään Yhdysvalloille, Natolle ja muille länsimaille selväksi millä puolella Suomi suursodassa olisi.

Miten Puolustusvoimat on konkreettisesti viestinyt omille kansalaisille, kumppaneille ja mahdollisille vastustajille? Kanavia on monia, jonka lisäksi osa viestinnästä tapahtuu julkisuudelta piilossa, osa hyödyntäen toimituksellista ja sosiaalista mediaa.

Julkisuudelta piilossa tapahtuvaan viestintään voidaan hyödyntää traditionaalisia poliittis-diplomaattis-sotilaallisia verkostoja ja maiden välisiä yhteyksiä. Puolustusasiamiehet ja eri delegaatioiden vierailut ovat yksi esimerkki tästä. Puolustusvoimat voi myös signaloida samanaikaisesti julkisesti ja ei-julkisesti, kuten se teki vuonna 2015, kun Venäjän ilma-alukset olivat viikon sisällä kolmasti lentäneet Suomen ilmatilaan. Parin Hornetin siirtäminen Helsinki-Vantaan lentokentälle oli selvä julkinen viesti, josta myös mediat raportoivat. Puolustusvoimat käänsivät myös eräiden sensorien kytkimiä asentoon, mikä kertoi jokaiselle ympäröivälle valtiolle, että suomalaiset olivat nyt sitä mieltä että peli saisi loppua – ja niin kävikin. Tämä monitasoinen viestintä, jossa sekoitetaan julkisia ja ei-julkisia – selviä ja ”asiantuntijoiden tulkkausta” vaativia viestejä – niin, että viesti on lähetetty ilman että se uhkaa spesifisti ketään (lue Venäjää) on haasteellista. Puolustusvoimat on kuitenkin parantanut menoa juoksussa, tästä esimerkiksi katsaus sen sosiaalisen median kanaviin tarjoaa havainnollistavia esimerkkejä eri harjoitusten videoista tai kuvista. Kaksi esimerkkiä yllä mainittujen ”viestintätyyppien” suhteen avaavat asiaa.

Kun Suomi hankki nykyiset Hornet-hävittäjät ei ilmasta–maahan-toiminnalle nähty tarvetta. Jo vuosituhannen taitteessa Puolustusvoimien analyysi oli muuttanut näkemystä, ja suorituskyvyn kehittäminen paalutettiin vuoden 2004 selonteossa. Nyt puolitoista vuosikymmentä myöhemmin koko suorituskyky on täysipainoisesti käytettävissä. Etenkin JASSM-ohjusten kyky iskeä tarkasti satojen kilometrien päähän on nähty pienenä pelotekynnystä nostavana tekijänä. Alkujaan Puolustusvoimat viesti, että ohjuksilla saatettiin muuttaa puolustuksen painopistettä maamme rajojen sisällä, mutta pikkuhiljaa viestintä on muuttunut totuudenmukaisemmaksi.

Ehkä paras esimerkki viestinnän muuttumisesta ja Puolustusvoimien tyypilliseltä ”Tee. Älä puhu tai viesti” -lähestymistavasta nähtiin vuonna 2018, kun Ilmavoimat ilmoitti nettisivuillaan, että koeammunnat ohjuksella olivat onnistuneet ja liitti mukaan pari kuvaa. Kohteista ei sanottu mitään, mutta kun niitä vertasi mahdollisiin oikeisiin kohteisiin, ei voinut olla huomioimatta, miten paljon ne mitoiltaan muistuttivat Venäjän S-300/400- ja Iskander-järjestelmiä. Tämän viimeisen huomion tekemisen Puolustusvoimat jätti ulkopuolisille asiantuntijoille, jolloin viesti ei kohdistunut kehenkään, mutta oli varsin selvä – sekä kotimaassa että kaikille ulkomaisille seuraajille. Se, että esimerkiksi ilmasta–maahan-järjestelmien käyttöä on harjoiteltu muiden maiden kanssa Suomessa pidetyissä harjoituksissa, ja siitä viestitty julkisesti, vahvistaa entisestään juuri tämän pidäkkeen osan uskottavuutta.

Suorituskyvystä viestiminen on pelotteen kannalta tärkeää, mutta niin on myös poliittisen päätöksentekokoneiston ja Puolustusvoimien välisestä yhteistyökyvystä viestiminen. Historiallinen päätös lähettää aseistettuja sotilaita kansainväliseen operaatioon ilman kansainvälisen organisaation mandaattia osoittaa sekä yhteistyökykyä että poliittista päätöksentekokykyä. Puolustushallinnon rakentamien yhteistyöverkostojen vahvuus ja ratkaisukeskeisyys näkyi julkisuudessa oikeastaan vain niin, että homma toimi. Tämä viestii kyvystä tehdä yhteistyötä kriisioperaatiossa, missä ei ole selkeää mandaattia tai johtamisjärjestelyjä ja osallistuvien maiden joukko muuttuu – kaikki tärkeitä, vaikka Suomea kohtaavan kansainvälisen kriisin puhjetessa.

Puolustusvoimat kehittää siis kykyään ja haluaan viestiä myös pelotteen rakentamisesta, vaikka se on vain yksi toimija Suomen yhteiskunnallisen pelotteen rakentamisessa ja siitä viestimisessä. Operaatio Kabulissa tarjosi mahdollisuuden harjoitella strategisen viestinnän ja viestien yhteensovittamista – sekä sen merkityksestä. Tässä kaikilla maanpuolustuksen ystävillä, kokonaismaanpuolustuksen toteuttajilla ja puolustushallinnolla on vielä työsarkaa, mutta yhdessä yhden kokemuksen rikkaampana asian kehittämiselle on kaikki edellytykset.

Kirjoittaja

Charly Salonius-Pasternak on johtava tutkija Ulkopolittisessa instituutissa, reservin yliluutnantti ja 200. maanpuolustuskurssin isäntä.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta: