Jäätyneeksi konfliktiksikin vuosien varrella määritelty Vuoristo-Karabah leimahti liekkeihin syyskuussa 2020 muuttaen Etelä-Kaukasian tilanteen pitkälle tulevaisuuteen. Kuudessa viikossa Azerbaidžan valloitti vauhdilla takaisin Armenian miltei kolme vuosikymmentä hallinnoimat alueet. Sota sai aikaan hämmennystä ja epäuskoa, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Ennusmerkit olivat jääneet joko ymmärtämättä tai tahallisesti huomioimatta. Mistä on kyse?
Armenialaisten ja heidän ”turkkilaisiksi” nimittämiensä azerien vihanpito on jatkunut erilaisissa muodoissaan vuosisatoja. Sitä on ylläpitänyt historian saatossa ensisijaisesti etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset, mutta myös taloudelliset ja poliittiset kysymykset kuorrutettuna Kaukasiassa vallitsevaan kostomentaliteettiin. Neuvostoaikana tämä tukahdutettiin kovalla kurilla ja järjestyksenpidolla. Etnistä kauhuntasapainoa yritettiin ylläpitää ripottelemalla vähemmistöjä valtaväestön keskuuteen eriasteisin autonomisin oikeuksin ja rajoja mielivaltaisesti vetämällä. Puhutaan niin kutsutuista Stalinin rajoista ja etnisestä pelilaudasta erityisesti Kaukasiassa. Vuoristo-Karabah oli erityisen herkkä alueella sijaitsevien armenialaisten ja azerien pyhien kohteiden vuoksi. Alueen monimuotoinen historia strategisessa solmukohdassa Venäjän ja Ottomaanien imperiumien sekä Persian perillisenä näkyy jo Vuoristo-Karabahin – Nagorno-Karabahin nimessä. Nagornyj on venäjää, ja Karabahin alkuosa turkkia ja jälkimmäinen persiaa tarkoittaen suomennettuna ”vuoristoista mustaa puutarhaa”. Paikka on nimensä veroinen.
Kuva: Karen Minasyan / AFP / Lehtikuva
Neuvostoliiton hajoaminen alkoi tunnetusti sen laidoilta, kun 1980-luvun loppupuolella Baltian maiden rinnalla Etelä-Kaukasiassa itsenäisyyshaaveet voimistuivat. Karabahin armenialaiset vaativat äänekkäästi alueen siirtämistä Armenian yhteyteen. Kansanousua seurasi satoja ihmishenkiä vaatineita paikallisia verilöylyjä puolin ja toisin. Moskova oli neuvoton epäonnistuen useista yrityksistä huolimatta tukahduttamaan mellakat. Sodaksi eskaloitunut konflikti päättyi toukokuussa 1994 Moskovan kätilöimään tulitaukoon. Sitä ennen Armenia oli ehtinyt valloittaa kuusi aluetta varsinaisen Karabahin lisäksi eräänlaiseksi turvavyöhykkeeksi, joka vuosien mittaan muuttui käytännössä osaksi Armeniaa.
Neuvostoliiton hajoaminen kansainvälisti konfliktin, kun se tuotiin muiden alueen ongelmien kanssa ETYKin pöytään Helsingissä 1992. Seurantakokouksessa perustettiin myös Minskin prosessi rauhaa välittämään. Rauha kuviteltiin saavutettavan nopeastikin ja samalla ryhdyttiin suunnittelemaan ETYKin (myöhemmin ETYJin) rauhanturvan mahdollista käyttämistä Karabahissa. Suurten odotusten vastaisesti ratkaisua ei kuitenkaan saatu aikaan ETYKin periaatteiden mukaisesti. Tasapainon hakeminen kahden periaatteen – yhtäältä alueellisen koskemattomuuden ja toisaalta kansojen itsemääräämisoikeuden välillä ei ollutkaan helppo yhtälö. YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli myös tuoreeltaan asiaa tuomiten Armenian hyökkäykset, mutta delegoi koko rauhanprosessin nopeasti ETYKiin muiden alueen konfliktien joukkoon. Suomi toimi Venäjän kanssa Minskin prosessin yhteispuheenjohtajana vuosina 1995–1996, jolloin taistelut olivat vielä tuoreessa muistissa. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut jonkin verran vuosien varrella, kunnes sen merkitys hiipui lähes olemattomiin. Alusta asti mukana ollut Turkki on jo pitkään kritisoinut tehottomaksi kokemansa rauhanprosessin toimintaa. Yhteispuheenjohtajiksi 1997 alussa nousseen troikan Venäjä, Yhdysvallat ja Ranska myötä konfliktin odotettiin saavan ratkaisunsa nopeasti. Toisin kuitenkin kävi. Viimeiseen kymmeneen vuoteen kunnon neuvotteluprosessista ei ole voitu puhua. Aika ja maailmanpoliittinen kehitys ajoivat neuvotteluhalukkuuden ohi. Rauhanprosessi jumittui ja jäätyi paikalleen kaukasialaiseen tulitaukoon, joka mahdollisti pienet kärhämät vuosien varrella. Tämä sopi erityisesti Armenialle, joka mielestään oli jo käytännössä ratkaissut ongelman. Moskovan tukeen poliittisesti ja osin myös olosuhteiden pakosta luottanut Jerevan koki omaavansa turvatakuut, joihin se saattoi luottaa – olihan Armenia tiiviiden kahdenvälisten suhteidensa lisäksi myös IVY-alueen turvallisuusjärjestön jäsen. Venäjällä on neuvostoaikojen peruja Gjumrissa pysyvä tukikohta, josta myös venäläiset rajavartijat operoivat kattaen koko Armenian ulkorajan. Lisäksi Armenialla on lähes ehtymättömät rahavirrat diasporasta, joka rahoittaa pyhäksi koettua maata Karabahissa. Karabahin pääkaupunki Stepanakertiin rakennettiin omat valtiolliset instituutiot vahvistamaan mielikuvaa hallinnollisesta itsenäisyydestä. Karabahin itsenäinen asema heikkeni kuitenkin nopeasti sen eliitin siirtyessä vuorilta Jerevaniin – sekä presidentit Kotsharian että Sarkissian olivat Karabahin sodan johtohahmoja. Käytännössä Karabah oli osa Armeniaa.
Azerbaidžan puolestaan löysi 1990-luvun puolivälissä Kaspian öljy- ja kaasuesiintymät ja rikastui huimasti. Lasisten pilvenpiirtäjien lisäksi Bakussa rakennettiin hitaasti mutta varmasti uusia sotavoimia ostamalla kalustoa ja kouluttamalla armeijaa pääasiassa läheisen liittolaisen ja veljeskansa Turkin tuen ja oppien avulla. Karabahin palauttaminen on ollut näkyvästi maan johdon tavoitteena – presidentti Ilham Aliev jatkoi siitä mihin isänsä Heidar Aliev jäi. Vuosien mittaan yhä autoritäärisemmäksi muodostunut järjestelmä haki kumppaneita myös muualta kuin lännestä. Vuosien kuluessa vaikeaa suhdetta Moskovaan – kuten myös eteläiseen naapuriin Iraniin – rakennettiin pieteetillä. Omaa rooliaan hakeneessa Euroopassa sotaan ei kuitenkaan haluttu uskoa. Lähes mantraksi muodostui yhteinen poliittinen viesti, ettei aseellista ratkaisua Karabahin konfliktiin ole. Tätä asennetta ei muuttanut edes sota Georgiassa 2008.
Turkki on ollut Azerbaidžanin liittolainen alusta alkaen. Alueen merkittävänä toimijana Turkki on puolustanut sekä Azerbaidžanin että Georgian integroitumista energia- ja liikennekäytävien avulla Eurooppaan. Kaukasian pelilauta muuttui jo Georgian sodan jälkeen, kun Venäjän sotilaallinen läsnäolo lisääntyi. Azerbaidžan jäi osin mottiin Georgian läpi kulkevien putkilinjojensa vuoksi. Armeniassa vuoden 2018 Samettivallankumous toi johtoon demokraattisemman hallituksen pääministeri Nikol Pashinianin johdolla Moskovaan läheisissä suhteissa olevan Karabahin klaanin kokiessa melkoisen tappion. Tämä ei tunnetusti miellyttänyt Moskovaa, joka on jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan jalansijaansa koko alueella. Rauhanprosessi alkoi ontua aiempaa enemmän. Uutena tulokkaana Pashinian pyrki pelaamaan aikaa, jota Alievilla ei sisäpoliittisista syistä ollut.
Historioitsijat tulevat aikanaan analysoimaan, miten mikin tekijä vaikutti kokonaiskehitykseen – ja hukkasiko joku rauhan mahdollisuuden? Joka tapauksessa suunnitelma ja ajoitus oli hyvin mietitty: Azerbaidžanin vuosia varustettu ja koulutettu armeija iski Turkin avustuksella modernin teknologian ja osin hybridivaikuttamisen turvin Armenian heikkoa, vanhakantaista ja huonosti ylläpidettyä asevoimaa vastaan. Kuolleita on tuhansia puolin ja toisin. Moskovan tukea ei pyynnöistä huolimatta tullut – presidentti Putinin mukaan Karabah ei kuulunut turvatakuiden piiriin. Muille kansainvälisen yhteisön toimijoille jäi sivustakatsojan rooli, kun Armenia työnnettiin valtaamiltaan alueilta. Uutta marraskuista tulitaukolinjaa ja Karabahiin palaavien armenialaisten turvallisuutta vahtivat nyt venäläiset rauhanturvaajat vuosia eteenpäin. Venäjä on muutenkin muista konflikteista nähtyyn tapaan esiintynyt sovittelijan ja välittäjän roolissa. Päinvastaisistakin arvioista huolimatta myös Turkin askelmerkit tuntuvat sopivan hyvin kokonaiskuvaan – ikään kuin asioita olisi ainakin jossain määrin koordinoitu ja sovittu etukäteen.
Kuva: Mikhail Klimentyev / AP / Lehtikuva
Miten tästä eteenpäin? Sodan voi voittaa ratkaisematta itse ongelmaa, kuten Karabahissa on toistamiseen nähty. Azerbaidžan on nyt näkemyksensä mukaan ratkaissut tilanteen palauttamalla kansainvälisen oikeuden mukaiset omat rajansa ja puhkaisemalla maayhteyden Turkkiin. Miinanraivauksen jälkeen alkaa jälleenrakennus ja evakkojen paluu kotiin. Presidentti Aliev vahvisti luonnollisesti omaa rooliaan monella tapaa. Ongelmissa rämpivä Armenia ja rahavirtojensa käyttöä yhä enemmän kyseenalaistava diaspora ovat edelleen shokissa. Syyllistä etsitään Jerevanissa – on epäselvää kestääkö hallitus kasvavan paineen vanhojen voimien pyrkiessä takaisin valtaan. Aika näyttää myös, miten elinkelpoiseksi pohjoinen Karabah muodostuu huomattavasti pienentyneelle palaamaan halukkaalle armenialaisväestölle. Minkäänlaisesta statuksesta ei tulla neuvottelemaan ainakaan vuosiin – tämän on ilmoittanut sekä Baku, Moskova että Ankara.
Tuleva kevät näyttää millainen rooli lopulta kansainväliselle yhteisölle jää. Venäjä ja Turkki ovat jakaneet alueen kortit ja kartat uudelleen. Ovi on avattu humanitaarisille järjestöille, kuten UNHCR ja Punainen Risti, mutta ETYJin ja Minskin prosessin tulevaisuuden rooli on edelleen avoin. Pölyn laskeuduttua luottamusta tulee kuitenkin pyrkiä rakentamaan pienin askelin ja siinä myös ETYJin toimintaan voidaan haluttaessa tukeutua.
Mainetappion alueella kärsinyt EU joutuu määrittelemään toimintansa uudelleen paitsi kahdenvälisesti myös naapuruuspolitiikan itäisen kumppanuuden puitteissa. Samoin Washingtonissa joudutaan miettimään uuden hallinnon panostus alueeseen kokonaisuutena huomioiden Georgian aktiviinen rooli euroatlanttisessa yhteistyössä. Tässä asetelmassa Georgian merkitys Etelä-Kaukasian sillanrakentajana lisääntyy entisestään. Sen varaan laskee myös alueella jo pitkään toiminut Kiina.
Kaukasian suuri peli on tullut uuteen vaiheeseen.
Kirjoittaja
Terhi Hakala on hybridiuhkien torjuntaan keskittyvä suurlähettiläs ulkoministeriössä. Hänellä on pitkä kokemus Etelä-Kaukasiasta eri tehtävissä vuodesta 1991 alkaen. Karabahin konfliktiin liittyen Hakala oli osa Minskin prosessin Suomen puheenjohtajuustiimiä ja myöhemmin hän toimi kiertävänä suurlähettiläänä Armeniassa, Azerbaidžanissa ja Georgiassa sekä ETYJ-mission päällikkönä Georgiassa. Hän on toiminut suurlähettiläänä myös Intiassa ja Genevessä sekä ulkoministeriössä muun muassa itäosaston osastopäällikkönä. Hakala on suorittanut 167. maanpuolustuskurssin.
