Tapio Bergholm: Kiihkeä Koivisto. Nuoruus, sota, onni 1923–1959.
Otava 2020. 464 s.
Kun Mauno Koivisto päätti presidenttikautensa, hän halusi rauhalliset tilat Suomen Pankin yhteyteen. Presidentinkanslia maksoi vuokran. Koivisto laittoi arkistonsa kuntoon ja alkoi siellä kirjoittaa heti muistelmiaan. Vuosi oli 1994. Syntyi poikkeuksellisen hieno kirjasarja, joka ulottuu nuoruus- ja sotavuosista presidenttikausiin. Tapio Bergholmin uusi teos käsittelee Mauno Koiviston elämää aina Helsinkiin muuttoon saakka.
Mitä uutta historiantutkija voi tuoda aikaan, jonka presidentti Koivisto oli jo itse käsitellyt. Soitin varmuuden vuoksi vielä Tellervo Koivistolle ja kysyin, tiesikö hän kaikki. ”En ollenkaan, oli paljon uutta”, oli vastaus. Hän sanoi, ettei tuntenut Bergholmin kirjassa käsiteltyjä nuoruuden päiväkirjoja. Ne ovat aivan oleellinen lähde Bergholmin piirtäessä nuoren Mauno Koiviston kuvaa.
Tapio Bergholmin Kiihkeä Koivisto on sujuvasti ja rennosti kirjoitettu ja tempaa lukijan mukaansa. Mutta se on samalla painavaa historiatutkimusta. Tekijä on käynyt läpi valtavan lähdeaineiston. Lähdeviittauksia on kirjan lopussa yli 900 ja luettelo vie 70 sivua. Perusteellinen lukija voi tarkistaa arvioiden perustan.
Sotavuosien osalta Koiviston runsas kirjeenvaihto on tärkeä lähde. Nuori Koivisto käy läpi kokemuksiaan. Näistä ensimmäisiä oli 300 venäläisen sotavangin kuljettaminen 40 kilometrin matkan metsän läpi. Hän palasi siihen usein. Kirjeet ensin heijastivat optimismia, että sota olisi pian ohi. Mutta sitten Saksan sotaonni kääntyi. Juho-isä alkoi lomareissulla pelätä pojan menettävän turhaan henkensä ja kehotti tätä ryhtymään sotilaskarkuriksi. Poika torjui sen jyrkästi. Nuori Mauno Koivisto antoi kirjeessä perusteeksi: ”Ensinnä Julian tähden ettei hänen tulevaisuudessa olisi mitään iivanoita. Saman Isän ja Joelin tähden.”
Mauno Koivisto kantoi jatkuvasti huolta isästään ja sisaristaan. Isä oli kirjoittanut vuonna 1942, että ei kyennyt poikiaan auttamaan ja tytärkin oli pelkkä rasitus. 19-vuotias Mauno Koivisto yritti Hyrylästä rohkaista synkkämielistä isää ja opasti kirjeillä myös siskoaan. Koivisto oli huolissaan myös veljestään: ”Joel on iästään huolimatta melko kevytmielinen”. Hän otti vastuuta perheestä ja lähetti kotiin osan päivärahoistaan.
Sotavuodet vaikuttivat koko elämän. Mauno Koivisto sanoi 90-vuotispäivänään, että ”kuuluin siihen sukupolveen, joka taisteli itsenäisyyden puolesta. Kuuluin myös siihen sukupolveen, joka toimi integraation puolesta, että saisimme lisää vaikutusvaltaa. Pessimistit olivat väärässä.”
Kysyin Koivistolta viimeisellä joululounaalla Suomen Pankissa, mitä perintöä elämälle uskonnollinen isä jätti. Koivisto vastasi isän aina puhuneen siitä, miten Jumala loi maan ja taivaan, mutta kaikki päättyy hirveään maailmanloppuun. Koivisto oli miettinyt, milloin se pelko oli lakannut häntä vaivaamasta. ”Vasta sitten, kun Tellervon tapasin”, lopetti hän.
Paluu siviiliin, työelämään ja samalla opintojen käynnistäminen kuvataan elävästi. Hän sai 23-vuotiaana keskikoulun päästötodistuksen, jonka keskiarvo oli 8,98. Samalla hän oli monessa harrastustoiminnassa. NMKY:n mieskuoron kanssa pääsi jopa ulkomaille, Tanskaan. Harrastuksia taisi olla liikaakin, koska Koivisto kirjoitti päiväkirjaan: ”Ei voi tehdä yhtä aikaa töitä, urheilla, opiskella, laulaa ja pitää huolta itsestään.”
Kiihkeän toiminnan vuodet kuitenkin seurasivat. Hän syksyllä meni 1948 konepuusepän tehtäviin, ”koska rakennustyöt olivat taivasalla ja talvisin ikäviä”. Siellä häntä tuli vastaan sotakaveri Ensio Koskelainen, jonka kanssa he menivät Turun lääninvankilaan tapaamaan komppanianpäällikköään Lauri Törniä.
Samalla alkoivat lukio-opinnot ja hän tempautui mukaan sosialidemokraattien toimintaan. Koivisto oli pian näkyvä toimija puolueessa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Turussa käytiin suurta taistelua kommunisteja vastaan. Koivisto otti kamppailussa paikkansa. Hänestä kehkeytyi terävä kirjoittaja sosialidemokraattisessa lehdessä nimimerkillä Puumies. ”Me pistämme kovan kovaa vastaan, meidän suutamme ei enää tukita terroilla”. Turun Päivälehden päätoimittaja oli Rafael Paasio, josta tuli myöhemmin SDP:n puheenjohtaja. Kumppanuus kesti vuosikymmenet. Koivistosta tuli Paasion hallituksen valtiovarainministeri.
Yksi konepuusepän, poliittisen aktiivin ja iltaopiskelijan elämän käännekohtia oli kesä 1950, jolloin Koivisto pääsi työleirille Britanniaan. Hän ei mennyt sinne epävarmana, vaan piti maahantulohaastattelussa virkailijalle esitelmän sosialidemokratian ideologiasta. SDP harjoitti yleensä samaa politiikkaa, kuin brittien silloinen hallitus, korosti Koivisto. Hän joutui jatkuvasti todistamaan, että Suomi ei ollut jäänyt rautaesiripun taakse. Matka oli yksi selitys Koiviston erinomaiseen englannin kielen taitoon.
Miten satamajätkästä tuli tohtori? Mikä on tarunhohtoisen tarinan ydin? Taustalla on peräänantamatonta työtä ja myös hyvää onnea. Professori Esko Aaltonen oli aloittanut Turun yliopistossa samana vuonna, kun Koivisto astui sinne. Heille tuli läheinen suhde. Aaltonen kuului antikommunistiseen älymystöön, joka lähestyi maltillisia sosialidemokraatteja. Aaltosen innostumisen Koivistosta ei ollut ihme.
Koiviston opinnot etenivät ripeästi ja professori kannusti häntä tarttumaan mahdollisimman nopeasti väitöskirjatyöhön. Se ei mennytkään kuin tanssi, vaan Koivisto laitettiin lujille. Jopa Tellervo Koivisto meinasi hermostua, kun Esko Aaltonen löysi väitöskirjasta aina uusia virheitä. Lopulta väitöstilaisuus järjestettiin vuonna 1956. Sielläkin Aaltonen esitti kiperiä kysymyksiä. Mutta väitöskirja hyväksyttiin.
Satamajätkästä tohtoriksi oli tarina, joka sai paljon huomiota. Suomen Kuvalehti nosti Koiviston viikon kuuden kasvon joukkoon. Heistä kolme oli Nobel-palkinnon saajia, neljäs Puolan johtajaksi palannut Gomulka. Jussi Jalas oli toinen suomalainen. Jutun luki myös Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Joonas Laherma. Siitä avautui polku, joka vei Helsinkiin.
Tapio Bergholmin kirja on tärkeä tutkimustyö, mutta sivuilta kuuluu Mauno Koiviston ääni. Monet lainaukset kirjeistä ja kirjoituksista tuovat Koiviston lähelle. Bergholmin teos antaa samalla kuvan Suomen suurista muutoksista. Sota ja Turku ovat keskellä, muutokset vyöryivät kaikkialla. Merkittävä teos, jossa on uutta jokaiselle lukijalle.
Kirjoittaja
Erkki Liikanen on valtiotieteen maisteri ja toiminut mm. Suomen Pankin pääjohtajana, komissaarina ja ministerinä. Liikanen on suorittanut 94. maanpuolustuskurssin.
