Henry Kissinger:
Leadership – Six Studies in World Strategy.
Penguin Press 2022. 336 sivua.
99-vuotias Henry Kissinger ei lepää laakereillaan. Hänen uusin kirjansa paneutuu johtajuuteen. Suuret johtajat eivät Kissingerin mukaan hoe ” ajalleen tyypillistä puhdasoppisuutta” vaan kokeilevat mahdollisuuksien rajoja. Onnistuessaan he määrittävät historian kulkua.
Kissinger arvioi kuutta johtajaa, jotka muuttivat maailmaa. Ensimmäinen, Konrad Adenauer, toimi Länsi-Saksan liittokanslerina vuosina 1949–1963. Hänen monumentaalinen haasteensa oli, miten nostaa maa jaloilleen Natsi-Saksan kauheuksien jälkeen. Hän valitsi ”nöyryyden strategian”. Sen avulla hän pikkuhiljaa palautti länsimaiden uskon Saksaan. Tärkeä virstanpylväs oli Länsi-Saksan hyväksyminen Naton jäseneksi vuonna 1955.
Nöyryys oli mahdollisimman kaukana Charles de Gaullesta. Ranska oli hävinnyt sodan, mutta sitä ei presidentti de Gaullen käytöksestä voinut päätellä. Hänen strategiansa oli Kissingerin mukaan tahdon strategia (”strategy of will”). Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tehnyt Vichyn hallitus oli vain ”virheellinen välivaihe loistavan menneisyyden ja kirkkaan tulevaisuuden välillä”.
Kirkas tulevaisuus edellytti de Gaullen mukaan oman, itsenäisen ydinaseen hankkimista. Yhdysvallat ei ajatuksesta innostunut. Niinpä Ranska erosi Naton yhteisestä komentojärjestelmästä vuonna 1966. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Ranska oli napit vastakkain Yhdysvaltain kanssa. Silti Kissinger antaa de Gaullelle korkeat arvosanat. Kaikissa Ranskan kannalta tärkeissä kysymyksissä hänen ratkaisunsa olivat Kissingerin mukaan oikeita.
Ainoa amerikkalainen johtajien listalla on Richard Nixon, jonka ulkopolitiikkaa Kissinger kutsuu tasapainon strategiaksi. Vuonna 1971 Nixon ilmoitti matkustavansa Kiinaan. Siitä alkoi prosessi, joka johti Helsingin ETY-kokoukseen vuonna 1974. Moskova säikähti Kiinan ja Yhdysvaltojen lähentymistä ja kutsui siksi Nixonin Moskovaan. Siitä alkoi yhteistyö, johon kuului aseriisuntaa, tapaamisia, luottamusta lisääviä toimia ja lopulta ETYK:in päätösasiakirja. Sitä Nixon ei ollut allekirjoittamassa. Hän oli joutunut eroamaan Watergate-skandaalin takia vuonna 1973.
Toisin kuin moni muu, Kissinger ei uskonut, että avain Lähi-idän rauhaan olisi laaja-alainen ratkaisu, jossa kaikki osapuolet olisivat mukana. Sellainen ei ollut realistista. Hänen mielestään rauhaa tuli rakentaa siihen valmiiden osapuolten kanssa. Tämä lienee syy siihen, että Egyptin presidentti (1970–1980) Anwar Sadat on mukana Kissingerin listalla. Vuonna 1973 Egypti teki yllätyshyökkäyksen Israeliin. Ensin Egypti menestyi, mutta pian sotaonni kääntyi. Mitä tehdä? Sadatin strategia oli kiistojen yläpuolelle nouseminen, ”strategy of transcendence”. Egypti oli näyttänyt sotataitonsa. Oli aika rakentaa rauhaa. Tuloksena oli historiallinen sopu kahden verivihollisen välillä.
Singaporen perustaja Lee Kuan Yew edustaa Kissingerille ”erinomaisuuden strategiaa.” Hänen johdollaan köyhästä kaupunkivaltiosta kehittyi teknologinen, taloudellinen ja poliittinen menestystarina. Erinomaisuuden tavoittelu näkyi koulutuksessa, virkamiesten rekrytoinnissa, infrastruktuurin kehittämisessä, korruption kitkemisessä, meritokratian vaalimisessa ja tiukasti määritellyissä kansallisissa prioriteeteissa. Demokratian rooli kaupunkivaltion kehityksessä oli rajallinen. Tämä ei Kissingerin silmissä heikennä Leen sädekehää. Hän arvioi jokaista johtajaa ainoastaan sen mukaan, miten he pystyivät omaa kansaansa palvelemaan.
Margaret Thatcher oli Kissingerin läheinen ystävä. Hänen aikanaan Britannia nousi taloudellisesta ja poliittisesta alennustilasta Euroopan finanssikeskukseksi ja Yhdysvaltain tärkeimmäksi sotilaalliseksi ja poliittiseksi kumppaniksi. Nousun takana oli ”vakaumuksen strategia”, jota pääministeri Thatcher harjoitti pääministerinä. Rautarouva ei horjunut.
Suomi ei Kissingerin kirjassa esiinny. Silti voi pohtia, miten kirjassa kuvatut kuusi strategiaa ovat ilmenneet Suomen historiassa. Talvisodassa Suomella oli tahdon strategia. Sama strategia siivittää Ukrainaa sodassa Venäjää vastaan. Vuoden 1944 jälkeen meillä oli nöyryyden strategia. Sitä tarvittiin, kun sopeuduttiin yya-sopimuksen määrittelemään uuteen todellisuuteen. Riitojen yläpuolelle nouseminen oli osa Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston ulkopolitiikkaa. Ilman tasapainoilua siinä ei olisi onnistuttu. 1990-luvulla Suomella oli erinomaisuuden strategia, jonka näkyviä symboleja olivat Nokia ja suomalainen koulu.
Mikä on Suomen seuraava strategia? Onko se mallioppilaan strategia, kuten se oli EU-ajan alussa? Vai tasapainoilijan tarkka ja eleetön strategia, kuten se oli kylmän sodan aikana? Itse näen Suomen rakentajan roolissa. Meidän on rakennettava uusi ulkopolitiikka, uusi kauppapolitiikka ja uusi Pohjola. Näin voimme vaikuttaa koko Euroopan ja transatlanttisen suhteen tulevaisuuteen. Tästä se alkaa: rakentajan strategia!
Kirjoittaja
FT Risto E. J. Penttilä on Nordic West Officen toimitusjohtaja. Hän on 124. maanpuolustuskurssin isäntä.
