Petri Tuomi-Nikula: Erilaista Diplomatiaa.
Teos 2024.
Emeritus-suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikulan muistelmia lukiessa nousee ensimmäisenä mieleen se ajatus, että kirja on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.
Tarinointi on mukaansatempaavaa ja polveilee sujuvasti sivupoluillekin, mutta kirjoittaja pitää juonen, kronologian ja vielä ajatuksensakin erinomaisesti näpeissä.
Toinen huomiota herättävä piirre on se, että Tuomi-Nikula ei nosta ketään vuosikymmenten varrella tapaamaansa ihmistä tikun nokkaan kielteisessä valossa.
Kirjoittaja kertaa kohtaamisiaan vailla kielteistä arvolatausta. Hänellä ole minkäänlaista tarvetta loukata ketään eikä hän ole katkera tai kanna kaunaa.
Pieni piruilukin kohdistuu vain valtakunnan ylimpään johtoon. Presidentti Mauno Koivisto saa ansaitut pyyhkeet siitä, että tämä esitti Tuomi-Nikulalle kohtuuttomia vaatimuksia tämän toimiessa presidentin saksan kielen tulkkina.
Myös presidentti Tarja Halosen laajasti tunnetun pahantuulisuuden Tuomi-Nikula nostaa esiin.
***
Kun saa tehdä pitkän työuran, siihen mahtuu hengästyttävän paljon asioita: puoli vuosisataa tasavallan ulkopolitiikkaa.
Kirjan kantava teema on se, että kylmän sodan ja sitä seuranneiden vuosikymmenten jälkeen itsenäinen Suomi on siirtynyt historian oikealle puolelle EU:n ja puolustusliitto Naton jäseneksi.
Kylmän sodan aikana oli tapana sanoa, että Suomen kohtalonkolmion muodostivat Moskova, Tukholma ja Berliini. Viime mainittu, eli Saksa on isossa roolissa Tuomi-Nikulan kirjassa.
Erityisen mielenkiintoinen on hänen kuvauksensa Länsi-Saksasta 1970–1980-lukujen vaihteessa. Suomea vaivasi vahva suomettumisen leima. Eikä vaivannut pelkästään leima, vaan ehta suomettuminen. Paikallinen lehdistö Länsi-Saksassa ei ostanut suomalaisten koottuja selityksiä.
Tuomi-Nikulalle vuoden 1979 niin kutsuttu ”juhannuspommi” oli traumaattinen kokemus. Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen antoi Suomen Kuvalehdelle haastattelun, jossa hän totesi, ettei kokoomusta voida vaalivoitosta huolimatta ottaa hallitukseen ”yleisten syiden” eli Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi.
Suomettumispuheiden oikominen Saksassa kävi tämän jälkeen Tuomi-Nikulan mielestä niin raskaaksi, että hän päätti tutkia mahdollisuuksia elättää itsensä virkakunnan ulkopuolella ja siirtyi sittemmin MTV:n uutisiin.
Tuomi-Nikula on sisäistänyt sen tärkeän seikan, että liike sivuttaissuunnassa yksityisen sektorin ja virkauran välissä tekee kenelle tahansa hyvää.
”Työskentelyä yksityisen yrityksen palveluksessa voi suositella virkamiehille ja poliitikoille ja erityisesti ministerin tehtäviin pyrkiville. Sillä, joka yhteistä rahaa jakaa, tulee olla käsitys siitä, mistä se tulee!”, Tuomi-Nikula kirjoittaa.
Tätä oppiaan hän harjoitti myös uransa myöhemmässä vaiheessa, kunnes siirtyi vuonna 2003 kolmannen kerran ulkoministeriön palvelukseen Erkki Tuomiojan houkuttelemana.
***
Kolmas tärkeä piirre Tuomi-Nikulan kirjassa on se, miten tärkeä rooli monipuolisella kulttuurilla on diplomatiassa ja ylipäätään sivistyneessä elämässä.
Tuomi-Nikula kertaa kokemuksiaan oopperajuhlien järjestelyissä ja kohtaamisiaan eri taiteilijoiden kanssa Jörn Donnerista kuningasbasso Matti Salmiseen.
Sekin on taito, että osaa kertoa seikkailuistaan kulttuuripersoonien maailmassa ilman itsetehostusta, kuten Tuomi-Nikula tekee.
Kirjassa on kulttuurin lisäksi paljon tunnetta. Kohtaamisestaan Juice Leskisen kanssa Tuomi-Nikula kirjoittaa: ”Siinä sitä istuttiin liikennevaloissa eduskuntatalon edessä hetken aikaa ja itkeä pillitettiin, aikamiehet”.
Kun itsetunto on kohdallaan, Tuomi-Nikulankin ikäpolven suomalainen mies kehtaa kirjoittaa tunteistaan. Pysäyttävä hetki kirjoittajan uralla oli autolautta Estonian onnettomuus syksyllä 1994. Sen Tuomi-Nikula mainitsee ”ahdistavimmaksi viestintäoperaatioksi”, jossa hän on ollut mukana.
***
Suomen ulkopolitiikan johtamisen työnjaosta Tuomi-Nikula kirjaa mielenkiintoisen näkemyksen.
Kokeneen diplomaatin mukaan on tärkeää, että tasavallan presidentti Suomessa ei ole pelkästään edustuksellinen tehtävä, vaan presidentin arvovaltaa pitää voida hyödyntää paikoissa, joissa pääministerin kortit on jo pelattu.
Kysymys on Tuomi-Nikulan mukaan ulkopolitiikan johtohahmojen yhteistyöstä.
”Kun molempien on koordinoitava toimensa keskenään, ja saatava niille tuki eduskunnasta, parlamentaarinen kate pikemminkin kasvaa”, Tuomi-Nikula kirjoittaa.
Hän perustelee Suomen ulkopolitiikan kaksipäistä johtojärjestelmää nimenomaan parlamentarismin näkökulmasta.
”Nato-jäsenyys pakottaa vetämään uutta rajaa instituutioiden välillä. (…) Pienellä maalla ei kuitenkaan ole varaa poistaa työkalupakistaan presidentin kykyä ulkopoliittisiin manöövereihin. Tietysti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.”
Tässä näkemyksessä on vinha perä.
Vain yhden pienen asiavirheen Tuomi-Nikulan kirjasta voi löytää. Hän mainitsee, että Kokkolan suurmies, pohjoismaisen taloustieteen isä Anders Chydenius sai kuvansa 500 markan seteliin.
Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa, vaan Chydenius painettiin vuonna 1986 tuhannen markan seteliin. Lieneekö freudilainen lipsahdus, että Tuomi-Nikula unohti sen, että viisisatasessa komeili vuosina 1975–1986 itse Urho Kekkonen.
Kirjoittaja
Arno Ahosniemi on Finanssiala ry:n toimitusjohtaja. Hän on suorittanut 196. maanpuolustuskurssin.
