Politiikka palaa turvallisuuspolitiikkaan

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun perinne Suomessa on kauniisti sanottuna ohut. Kylmän sodan aikainen vaihtoehdottomuus muuntui pienen kuohuntavaiheen jälkeen EU-ajan pysyvältä vaikuttavaksi vakaudeksi. Vuonna 2014 kalmanhaju tuli takaisin. Tilanteen muuttumisen myötä välillä vähiin käynyt kovan ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaaminen on taas hyvin tarpeen.

Yhdeksän kuukautta Krimin valtauksen jälkeen presidentti Sauli Niinistö lanseerasi Suomen linjaksi aktiivisen vakauspolitiikan. Siinä neljällä säätyvällä pilarilla pyritään pitämään Suomen asemaa vakaana. Vähän tämän jälkeen saivat puolueiden puheenjohtajat kutsun Mäntyniemeen, jossa presidentti ajoi sisään tämän linjan. Pakettiin kuului pilarien ohella se, että Nato-jäsenyyden ei pidä kenenkään mielestä olla ajankohtainen asia.

Julkista poliittista keskustelua ei tästä uudesta linjasta oikeastaan käyty. Liekö asiaan palattu seuraavana keväänä, kun eroavalle pääministeri Alexander Stubbin hallitukselle puhunut presidentti päätti puheensa sanoihin: “Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla voi toimia tehokkaasti vain, jos tilannekuva on kaikilla sama.” Virallisesti linja tuli kirjatuksi, kun se päätyi Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmaan.

 

Linja muuttui, konsensus säilyi

Jälkeenpäin on selvinnyt, että Krimin valtauksen jälkeisissä tilanteissa presidentin ja kokoomuslaisten pääministerien välille syntyi erimielisyyksiä ja jännitteitä. Nämä liittyivät nimenomaan EU:n huippukokouksissa tehtyihin päätöksiin. Tästä huolimatta Suomi on ollut horjumatta EU:n linjausten ja sen asettamien pakotteiden takana. Samaan aikaan Niinistö on kuitenkin, ainakin alkuvaiheessa EU-päätösten hengen vastaisesti, itsepäisesti pitänyt yhteyden auki Moskovaan. Tämä riskejäkin sisältävä toimintalinja on tähän asti kannattanut.

Sipilän hallituksen yhteistyö presidentin kanssa sen sijaan toimi hyvin mutkattomasti. Pääministerille ei ulko- ja turvallisuuspolitiikka ollut mikään keskeinen kiinnostuksen kohde ja ulkoministerinä Timo Soini toimi muutamaa arvokonservatiivista tempausta lukuun ottamatta hyvin ammattimaisesti.

Vaikka Krimin valtauksen jälkeen media täyttyi jutuista, joissa mietittiin, mitä Venäjä oikein aikoo ja mihin se on valmis, niin keskustelua Suomen linjasta ei juuri käyty. Näin Suomi sopeutui Krimin valtauksen jälkeiseen uuteen maailmaan hyvin pienen piirin vetämien linjojen kautta. Konsensuksen vahva perinne on kestänyt tässäkin asetelmassa niin Suomen puolustuksen kansainvälistämisen kuin uudet tiedustelulait. Näkyvät muutokset Suomen asemassa ovat tapahtuneet pitkälti nimenomaan puolustuspolitiikan alueella.

Niinistön toinen kausi on nyt hieman yli puolessa välissä ja presidenttipeli on jo käynnissä. Tällä kertaa presidentinvaalit ovat ennen kaikkea ulkopoliittiset linjavaalit. Ehdokkailta edellytetään kokemusta ja näkemystä. Niinistö valittiin aikanaan arvopresidentiksi, kansakunnan unilukkariksi. Olosuhteet muuttuivat rajusti ja hän kasvoi maailmanluokan ulkopoliitikoksi, vahvistaen ajatusta suomalaisten hyvästä herraonnesta kriisiaikoina.

Nyt on kuitenkin edessä siirtyminen Niinistön jälkeiseen aikaan ja se tarkoittaa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun aukeamista. Tähän avautumiseen myötä vaikuttaa moni muukin seikka.

Tasavallan presidentti on vuodesta 2013 alkaen kutsunut koolle ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvät Kultaranta-keskustelut. Vuonna 2021 tilaisuus toteutettiin Kultarannan kesäasunnon sijaan verkossa yhteistyössä Lapin yliopiston, LUT-yliopiston ja Aalto-yliopiston kanssa. Kuvan LUT-yliopiston tilaisuuden aiheena oli "Ilmastonmuutoksen torjunta kuuluu ihmisvelvollisuuksiin”.
Kuva: Teemu Leinonen / LUT.

Arvojen vahvistuva asema

Suomea johtavat tänä päivänä pääasiassa EU-Suomeen kasvaneet ihmiset. Muutosta kuvaa hyvin keskustan puheenjohtajan Anneli Saarikon kuvaus hänen puheessaan Paasikivi-seurassa: “Minun sukupolveni kasvoi EU-Suomeen – ei minulla ole Suomea ilman tätä jäsenyyttä.“ Osana unionia Suomi ei enää vain sinnittele oman olemassaolonsa ja turvallisuutensa takaamiseksi, vaan on osa arvoyhteisöä.

EU:n asemaa korostaa vielä se, että monet Suomea koskevat uhat ovat nimenomaan sellaisia, joihin unionilla on kykyä vastata. Ulkoministeri Pekka Haavisto kertoi maaliskuussa 2021, miten Naton huippukokouksen ”puheenvuoroissa korostettiin sen sijaan erityisesti EU:n ja Naton yhteistyön tärkeyttä, koska monet uhat kuten kyber- ja hybridiuhat ja valeuutisten käyttö vaativat perinteisen puolustuspolitiikan sijaan siviilien mukanaoloa.” Vaikka EU:n sotilaallinen ulottuvuus on ohut, on se näin ajateltuna hyvin voimakas toimija turvallisuusuhkien torjunnassa.

Marinin hallituksen hallitusohjelman ulkopoliittisessa osuudessa ovat vahvasti läsnä erilaiset arvopohjaiset ulottuvuudet. Samasta arvopohjaisuudesta ovat kertoneet myös pääministerin kovasanaiset ulostulot Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusloukkausten suhteen. Ylipäätään sosiaalisen median yhä vahvempi asema osana julkista keskustelua suorastaan edellyttää nopeita ja selkeitä kantoja asioihin. Haluttiin tai ei, twiplomatia (Twitter + diplomatia) on osa nykyistä toimintaympäristöä.

Menneinä vuosikymmeninä on Suomessa kauhisteltu Ruotsin arvopohjaisia ulostuloja ulkopolitiikassa, mutta nyt EU-Suomi kykenee myös sellaisiin. Edelleen kielenkäyttö varsinkin Venäjästä on naapurimaitamme loivempaa, mutta enää ei myöskään vaieta. Toisaalta emme ole olleet samantapaisten kovasanaisuuksien kohteena Venäjän tai Kiinan taholta kuin nämä naapurimme.

Myös varoituksen sanoja on lausuttu. Alkuvuodesta veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen ja kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala käyttivät kumpikin puheenvuoron, jossa varoiteltiin suorempaan sanomisesta ulkopolitiikassa. Kumpikin ilmaisi huolensa siitä, että tällaisella sanomisella on myös seurauksensa.

 

Tästä uudenlaisesta

Ulkopoliittisten kantojen suorasanaistumista voisi kuvata myös sanomalla, että politiikka on tullut mukaan turvallisuuspolitiikkaan. Kun Suomen valtiojohto ottaa yhtenäisesti ja selväsanaisesti kantaa suuren naapurimaan ihmisoikeustilanteeseen, on tultu pitkälle presidentti Mauno Koiviston inhorealistisesta ajatuksesta selviytymisestä Suomen perusideana.

Tämä luopuminen pelkkään pragmaattisuuteen pohjautuvasta ulkopolitiikasta tarkoittaa myös sitä, että puolueiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset ohjelmat nousevat arvoonsa. Ohjelmaryhmien pimennossa puurtamilla ohjelmilla on paremmat mahdollisuudet muuttua linjanvedoiksi vuosien ja hallitusohjelmien myötä.

Poliittisten linjanvetojen ja ohjelmien merkitys korostuu myös siksi, että ilmassa on merkkejä ulkopoliittisen opposition synnystä. Perussuomalaisten keskuudessa EU-vastaisuus on vahva voima, vaikka jäsenyys unionissa on Suomen nykyisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskivi. Puolueen virallisesta linjasta asiassa ei ole puheenjohtaja Jussi Halla-ahon EU-eroa toppuuttelevia lausuntoja kummempia lähteitä, sillä perussuomalaisilla ei ole vahvistettua ulko- ja turvallisuuspoliittista ohjelmaa.

Ulkoministeri Pekka Haavisto eduskunnan istuntosalin puhujapöntössä puhemiehistön ja muiden ministerien istuessa hänen takanaan.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon lähetekeskustelu käytiin eduskunnassa 11. marraskuuta 2020.
Kuva: Hanne Salonen / eduskunta

Perustuslain heikkouksia

Euroopan unionin keskeisyys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhdistettynä nykyisen perustuslain työnjakoon on aiheuttanut kitkaa valtiojohdossa. Työnjako, jossa presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, mutta pääministeri EU-politiikkaa, on kriisiaikoina riskialtis rakenne.

Päätöksenteko toki toimii juohevasti, jos yhteistyö valtiojohdon sisällä pelaa. Polarisaation myötä pitää kuitenkin ajatella, että presidentti ja pääministeri saattavat olla täysin eri linjoilla. Kuohuvien aikojen maailmassa päätöksiä voi joutua tekemään nopeasti ja silloin erilinjaisuuden aiheuttama jähmeys voi olla kohtalokasta.

Miten ikinä tämä perustuslain ulkopoliittiseen valta-asetelmaan liittyvä kysymys ratkaistaankin, on se käsiteltävä julkisesti ja demokraattisen päätöksenteon keinoin. Luvassa ei myöskään ole perinteistä konsensusta, sillä eri puolueilla lienee erilaisia näkemyksiä valtasuhteiden järjestämisestä. Tätä keskustelua olisi hyvä käydä nyt, kun siihen ei ole vielä vaikuttamassa seuraavan presidenttimme henkilö ja puolue.

Meidän suomalaisten on opeteltava demokraattisempaa tapaa hahmottaa ulkopoliittisia linjauksia. Näkyvissä oleva tulevaisuus sisältää hyvin suuria epävarmuustekijöitä, jotka altistavat myös Suomen tilanteille, joissa on toimittava nopeasti. Silloin, presidentin sanoin, tilannekuvan yhteisyys on tehokkuuden edellytys. Tilannekuva taas syntyy siitä, että asioista keskustellaan ja niihin otetaan kantaa myös erimielisinä. Sen jälkeen toimitaan yhdessä, kuten on demokraattisesti päätetty.

Kirjoittaja

Janne “Rysky” Riiheläinen on joensuulainen viestintäasiantuntija, joka osallistuu ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun riippumattomana toimijana muun muassa kolumnoimalla Ylellä ja Karjalaisessa sekä Twitterissä.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta:

Yhdysvaltain kongressiin sisälle päässeitä mellakoitsijoita, joista keskimmäisellä on QAnon-aiheinen paita.

Demokratia ja salaliittoteoriat

Luomalla ja vahvistamalla epäluottamusta rakenteita ja yhteiskunnan eri toimijoita kohtaan – samoja viestejä toistamalla – salaliittoteorioilla voi ajan myötä olla hyvinkin merkittäviä kielteisiä vaikutuksia. Kun yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin ei enää luoteta, niin mitä jää jäljelle?

Lue artikkeli »
Mielenosoittaja pitää käsissään kylttiä, jossa on puolalaisen tuomarin Tuleyan kuva ja vaatimus hänen vapauttamisestaan. Hänen ympärillään seisoo poliiseja.

Demokratia ja oikeusvaltio

Nyt olisi tilaisuus kiihkottomasti selvittää oikeusjärjestyksemme niitä rakenteita, jotka ovat alttiita tuomioistuinten riippumattomuutta vaarantaville, yksinkertaisella eduskuntaenemmistöllä toteutettavissa oleville muutoksille.

Lue artikkeli »

Eurooppalaisen demokratian haasteet

Eurooppalaisen demokratian todelliset haasteet eivät kuitenkaan ole viime vuosina olleet niinkään institutionaalisia vaan pikemminkin poliittisia – koko liberaalin demokratiamme perusteita haastava poliittisen populismin nousu.

Lue artikkeli »