Kiinasta tammikuussa alkunsa saanut uuden koronaviruksen aiheuttanut pandemia on koetellut terveysjärjestelmiä, asiantuntijoita, päättäjiä, yhteiskuntia ja jokaista kansalaista modernina aikana ennennäkemättömällä tavalla. Ei aids, ei ebola, ei H1N1 influenssa A (sikainfluenssa) eikä edes mikrobilääkeresistenssi ole saanut maailmaa polvilleen kuten covid-19. Tauti on tähän mennessä aiheuttanut lähes 50 miljoonaa tilastoitua tapausta ja noin 1,25 miljoona kuollutta (WHO, 9.11.2020). Pandemian välillisiä vaikutuksia talouteen ja terveyteen ei tiedä vielä kukaan, mutta ne tulevat olemaan ennennäkemättömän korkeat.
Lähde: European Centre for Disease Prevention and Control.
Kartta: Riikka Haahti
Koronapandemia ja sen aiheuttama yhteiskunnallinen kriisi panivat vanhat toimintamallit ja pitkään selviönä pidetyt strategiat kerralla romukoppaan. Maailmanyhteisö oli WHO:n johdolla sopimusteitse sitoutunut vuodesta 2005 alkaen siihen, että tuli sitten minkälainen pandemiakriisi tahansa, niin ainakaan ihmisten tai tavaroiden liikkumista ei pidä pysäyttää. Suomikin on kyseisen IHR-sopimuksen (Kansainvälinen terveyssäännöstö) 196 muun valtion lailla ratifioinut vuonna 2007. Sopimuksessa yhdessä sovitut ja näyttöön perustuvat säännöt määrittelevät valtioiden toimintatavat ja miten rajat ylittäviin terveyskriiseihin tulee varautua ja niiden aikana toimia. Rajojen sulkeminen haittaa sekä avun antamista että välttämättömien hyödykkeiden kulkua ja pidemmällä aikavälillä talouden sukeltaminen tuskin edistää terveyttä tai hyvinvointia. Sellaista ei siis pahassakaan kriisissä oikeastaan kannattaisi tehdä. Näin siis on lähes poikkeuksetta aikaisemmin ajateltu. Vuoden 2019–2020 vaihteessa ei voinut kuvitellakaan, että muutaman kuukauden sisällä olemme tehneet jotakin sellaista, jota ei ole edes harkittu keskiajan jälkeen.
Suomeen epidemia saapui voimallisena maaliskuussa johtaen poikkeustilaan ja valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottoon sekä monien yhteiskunnan normaalia toimintaa raskaasti rajoittavien toimien käyttöönottamiseen. Näin toimittiin – ensimmäistä kertaa historiassamme tautiepidemian takia – koska covid-19-tauti näytti aiheuttavan muun muassa Italiassa vakavan terveyskriisin, jossa terveydenhuolto ylikuormittui ja kuolleisuus näytti nousevan huiman korkealle. Käyttöön otetuilla toimilla oli huomattavia haittoja, mutta koska vaihtoehtoja ei juuri ollut, eikä taudin käyttäytymisestä tai vaikutuksista ollut riittävää tietoa, niiden käyttäminen oli varmasti perusteltua. Perustuslakimme asettaa ihmisten hengen ja terveyden suojelun erittäin korkeaan asemaan valtion velvollisuuksien joukossa. Olimme sikäli onnekkaita, että skenaario vakavan infektiotaudin aiheuttamasta pandemiasta oli muutamaa vuotta aiemmin lisätty valmiuslakiin poikkeusolojen yhtenä laukaisevan ilmiönä. Lisäksi onnenamme oli kohtuullisen hyvä suojavälinevarautumisvarastojen tilanne verrattuna moneen muuhun EU-maahan.
Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva
Toimet olivatkin tehokkaita – kesäkuun puoliväliin mennessä epidemian ensimmäinen aalto oli ohitse ja heinäkuussakin tilanne oli hyvin rauhallinen, vaikka tapauksia yhä jonkin verran esiintyi. Näin ollen poikkeustila päättyi ja valmiuslain suomien toimivaltuuksien voimassaolo samoin. Lähes kaikista rajoitustoimistakin luovuttiin ja elämä palasi pääosin normaaleihin uomiinsa Suomessa. Lähes kaikissa EU-maissa nähtiin myös kesäkuukausien aikana huomattava epidemian rauhoittuminen. Tämä suotuisa epidemiatilanne ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi ja jälkikäteen arvioiden kesän vaikutus tapausten vähentymiselle oli todennäköisesti huomattava.
Syksyllä ja talvella hengitysinfektiot leviävät – se on ilmiö, jota on vaikea vastustaa ja joka toistuu vuosi vuodelta hieman eri voimakkuudella ja ajankohtana. Herkempi leviäminen liittynee ympäristöolosuhteisiin, kuten kylmempään ja kuivempaan ilmaan sekä auringonvalon vähäisyyteen, mutta myös siihen että talvella ollaan enemmän sisätiloissa sekä asutuskeskuksissa, ja työpaikoilla on enemmän ruuhkaa kuin kesällä.
Pitkäaikaiset tilastot, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tartuntatautirekisteri näyttävät kuinka virusten aiheuttamat hengitystieinfektiot Suomessa (ja yleisesti pohjoisella pallonpuoliskolla) syksyn ja talven aikana ottavat vauhtia ja kiertävät väestössä nuhakuumetta eli arkikielessä ”flunssaa” aiheuttaen. Kesällä näitä tauteja esiintyy hyvin vähäisin määrin.
THL seuraa erityisen tarkasti influenssa A:n ja B:n jokavuotista taivalta Suomessa. Tavallisia ”flunssan” syksyisiä ja talvisia aiheuttajia ovat muun muassa rinovirukset, RS-virus, parainfluenssavirus, adenovirukset, enterovirukset ja tavalliset koronavirukset. Jokaisesta edellä mainitusta on monia versioita ja esimerkiksi rinoviruksista tunnetaan satoja erilaisia muunnoksia.
Uusi, globaalin covid-19-pandemian aiheuttanut SARS-CoV-2-koronavirus on perusbiologialtaan samanlainen hengitystieinfektioita aiheuttava virus kuin edellä mainitut ”flunssavirukset”, eikä ole syytä uskoa sen käyttäytyvän eri tavalla. Jo kevään epidemian aikana voitiin melko suurella varmuudella ennustaa, että kesällä tilanne todennäköisesti jonkin verran rauhoittuu mutta syksyllä epidemia todennäköisesti taas nostaa päätään. Tämä todettiin esimerkiksi niin sanotussa Hetemäen 1. raportissa. Näin onkin Euroopan laajuisesti käynyt ja syys-lokakuun aikana tapausmäärät ovat myös Suomessa selkeästi lisääntyneet (ECDC ja THL tilastot ja raportit). Useassa maassa terveydenhuollon kapasiteetti uhkaa taas ylittyä tai ainakin lähestyä rajaansa.
Jos epidemia Suomessakin kiihtyy hallitsemattomaksi riskiryhmien, erityisesti toimintakyvyltään heikentyneiden ikäihmisten suojaaminen käy vaikeammaksi. Suuret tapausmäärät tuovat esiin myös nuorempien ihmisten harvinaisempia, mutta kuitenkin vakavia sairastumistapauksia, jotka lyhyelle ajalle kerääntyneinä voivat aiheuttamansa kärsimyksen lisäksi ylikuormittaa terveydenhuoltoa. Emme myöskään vielä varmuudella tiedä aiheutuuko osalle sairastuneille pitkäaikaisia terveyshaittoja vaikka he parantuvatkin akuutista taudista. On tärkeää yrittää estää tällaisen tilanteen syntyminen. Mutta pitääkö – tai voidaanko – se tehdä aivan millä hinnalla hyvänsä?
Kuva: Natalia Kolesnikova / AFP / Lehtikuvat
Asiaan liittyy monia eettisiä haasteita, erityisesti tilanteen pitkittyessä. Ennusteet viittaavat siihen, että epidemia saattaa hyvinkin kestää ensi vuoden maaliskuun puolelle tai pahimmillaan pidempään, eli yhä lähes puoli vuotta. Onko se, mikä keväällä tehtiin nykytilanteessa hyväksyttävää? Yhteiskunnan yhtä tiukka sulkeminen kuin keväällä johtaisi aivan varmasti pitkäaikaisiin tai pysyviin haittoihin paitsi taloudelle myös terveydelle ja hyvinvoinnille. Rokotteenkaan saapuminen ei palauta yhteiskuntaa nopeasti entiselleen. Olisi vastuutonta ajatella, että rokote tuo ainoana keinona ratkaisun pandemian aiheuttamaan ongelmaan, vaikka varmasti tuo siihen suurta apua, mikäli sekä teho ja turvallisuus ovat kohdallaan.
Voidaanko esimerkiksi ikäihmisiltä vaatia omaiskontaktista luopumista taas kuukausiksi elämänsä loppuvaiheessa? Voidaanko nuorilta vaatia opiskelun ja sosiaalisen elämän asettamista lähes kokonaan jäähylle puoleksi vuodeksi? Voidaanko samoilta nuorilta (joiden riski sairastua vakavasti on huomattavan pieni) edellyttää koronapandemian laskun maksamista tulevaisuudessa paitsi aivan konkreettisesti, myös lisääntyneen työttömyyden tai syrjäytymisen riskin kautta? Voidaanko joidenkin alojen työntekijöiden kuten matkailun ja ravintola-alan sekä esiintyvien taiteilijoiden koko tulevaisuus asettaa vaakalaudalle? Voidaanko terveydenhuollon niin sanottuja ei-kiireellisiä hoitoja siirtää edelleenkin tulevaisuuteen? Voidaanko eri maissa olevia läheisiä yhä pitää erillään?
Edellä mainitut asiat palaavat siihen perimmäiseen kysymykseen, ovatko tämä tauti ja sen vaikutukset yhä niin hirveitä, ja kykymme ennaltaehkäisyyn ja hoitoon terveydenhuollossa niin heikko, että sen leviäminen on täysin estettävä, hinnalla millä hyvänsä? Vaikka tauti yhä on kieltämättä osalle sairastuneista vakava, sen väestötason vaikutus ei ole samanlainen kuin keväällä pelättiin.
Kevättalvella olimme uuden, yllättävän ja pitkälti tuntemattoman edessä, jolloin varovaisuusperiaatteen noudattaminen ehdottomasti oli paikallaan ja valmiuslain käyttöönotto varmasti oli paikallaan. Nyt tilanne on kuitenkin toinen: olemme oppineet sekä taudista että sen hoidosta ja torjunnasta paljon uutta. Väestötason sairastavuus- ja kuolleisuusarviot ovat keväästä laskeneet huomattavasti, vaikkeivät missään nimessä mitättömiä olekaan. Emme voi myöskään väittää, että syksyn tulo ja sen vaikutus hengitystieinfektioihin olisivat yllätys. Yhteiskunnan täyssulku ei siksi voine olla ainoa ratkaisumme epidemian hoitamiseen vaan jotenkin sen kanssa on voitava elää, toki yhä tautia jatkuvasti voimakkaasti estäen toimivaltaisten viranomaisten ja jokaisen oman toiminnan avulla. Toistaiseksi alueellinen vaste on tässä onnistunut varsin hyvin. Valmiuslakiin turvautuminen lienee aivan viimeinen keino, johon ei helposti tartuta.
Syksyn ja talven aikana on siksi käytettävä kaikkia niitä uusia keinoja, joita työkalupakkiin on kerääntynyt, mutta samalla muistaa vanhat ja hyvät. Tämä on myös kansallisen hybridistrategian tavoite. Viruksen leviämisen estämiseen voi jokainen osallistua panoksellaan: ei oireisena liikenteeseen, työhön tai harrastuksiin vaan nopeasti koronatestiin, pysytään karanteenissa jos on altistuttu, huolehditaan käsihygieniasta ja pidetään turvavälit. Vältetään tungostilanteita, kun se on mahdollista ja noudatetaan maskisuosituksia parhaamme mukaan. Otetaan Koronavilkku-sovellus käyttöön, jos se vain itselle on mahdollista.
Myös yksityis- ja perhetilaisuuksissa samaan aikaan kokoontuvien joukkoa olisi hyvä rajoittaa esimerkiksi porrastamalla vieraiden tulo- ja lähtöaikoja ja kutsumalla vaikkapa isovanhemmat tai muut ikäihmiset eri aikaan kuin nuorempi väki.
Jos ihmisten kanssakäymistä on viranomaistoimin kuitenkin tarpeen rajoittaa, paikalliset viranomaiset ja heidän nopea reagointinsa on avainasemassa sen suhteen, että alkavat epidemiat saadaan pysähtymään ja väestöleviäminen estettyä. Jokaisessa sairaanhoitopiirissä ja monessa isommassa kuntakeskuksessa onkin koottu alueellinen koronakoordinaatioryhmä, joka aluehallintoviranomaisten kanssa seuraa oman alueensa tilannetta ja on valmis reagoimaan silloin, kun reagoida pitää. Tarvittaessa THL tukee paikallisviranomaisia. Tästä on jo onnistuneita esimerkkejä usealta paikkakunnalta Suomessa. Parhaassa tapauksessa saamme työkalupakkiin myös rokotteen joskus ensi vuoden aikana. Sinne on kuitenkin aikaa eikä onnistumisesta vieläkään ole täyttä varmuutta tai takeita, vaikka toistaiseksi näyttää hyvältä. (Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen rokoteaihioiden suojatehosta saatiin erittäin hyviä uutisia, mutta paljon lisää tietoa silti kaivataan.)
Kuva: Emmi Korhonen / Lehtikuva
Syksyn ja talven aikana on varmasti edessä monia tilanteita, missä epidemian paheneminen on mahdollista. Me voimme kuitenkin jokainen olla itse mukana vaikuttamassa siihen, että näin ei kävisi toimimalla vastuullisesti ja viranomaisten suosituksia parhaamme mukaan noudattaen. Elää pitää silti voida ja koronaepidemiasta tullaan varmasti selviämään, vaikka välillä voi olla vaikeampiakin hetkiä.
Kansainvälisellä tasolla pandemian jälkeinen aika on käytettävä viisaasti ja uudistettava instituutiot, seuranta- ja valvontajärjestelmät sekä koko globaalistrategia vakaviin hengitystieinfektioihin varautumiseen, sillä tämä ei välttämättä ole viimeinen kokemus vastaavasta. Onko Maailman terveysjärjestö riittävän vahva hoitamaan pandemian kaltaista kriisiä? Vai pitäisikö asia nostaa koko YK:n tasolle?
Toista kertaa emme voi sulkea maailmaa. OECD- ja EU-maissa, joissa pitäisi kaiken järjen mukaan olla kehittyneimmät terveysjärjestelmät, on myös syytä pohtia, miten estetään sellainen järjestelmän ylikuormitus, johon nyt ei selvästi ollut osattu varautua. Tämä voi vaatia melko perusteellista ajattelun muutosta terveydenhuollon varautumiseen suhtautumisessa ja siihen käytettyjen resurssien käytössä. Varautumista ei saisi nähdä pelkästään kuluna vaan investointina ja vakuutuksena tulevaisuuden kriisien varalla. Siksi niitä hävittäjiäkin hankitaan, ei sen takia, että niiden kaikkia kyvykkyyksiä joka päivä käytettäisiin.
Kirjoittaja
Professori Mika Salminen on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen terveysturvallisuusosaston johtaja ja virologian dosentti. Salminen on suorittanut 227. maanpuolustuskurssin.
