Keväällä monesta tuntui, että maailma lähes pysähtyi. Isot ja pienet maat käpertyivät sisään päin ja rajoja alettiin sulkea pandemian leviämisen estämiseksi ympäri maailmaa. Kansalaiset odottivat apua, ohjeita ja turvaa siltä toimijalta, johon he eniten luottavat, ja se oli tiukan paikan tullen oma valtio. Kansa on tietysti oikeassa. Myös juridisesti terveydenhuolto on kansallisvaltioiden heiniä, jopa sellaisessa hyvin pitkälle integroituneessa kokonaisuudessa kuin Euroopan unioni.
Pandemia ei suinkaan täysin yllättänyt valmiusorganisaatioita ja kansainvälistä yhteisöä. Se oli yksi – mutta vain yksi – niistä monista uhkakuvista, joita varten suunnitelmia oli tehty. Ongelma oli, että koronaviruksen käyttäytymisestä ei tiedetty juuri muuta, kuin ettei se käyttäydy hyvin.
Ulkoministeriössä ne, jotka nostivat pystyyn tällaista tilannetta varten kehitetyn valmiusorganisaation, tiesivät heti, että kansalliset toimet eivät yksin riitä. Tarvitaan yhteistyötä ja monikansallisia toimia. Rajojen sulkeminen ei riittänyt jo siksi, että kaikki autettavat eivät olleet Suomessa. Mittavassa operaatiossa saatiin ulkoministeriön koordinoimilla lennoilla pari tuhatta suomalaista kotiin yhä pahenevista oloista ympäri maailmaa. Siinä sivussa yli tuhat eurooppalaista pääsi Suomen kautta koteihinsa, ja suomalaisia kotiutui pohjoismaiden ja eurooppalaisten kumppanien lennoilla. Harjoiteltu ja inspiroitu yhteistyö toimi.
Kuva: Riikka Hietajärvi / tasavallan presidentin kanslia
Kansainvälinen diplomatia notkahti keväällä. Ei vain siksi, että hallituksilla oli kädet täynnä kansallisia toimia, vaan siksi, että ei tiedetty, kuinka jatkaa. YK:n toiminta hyytyi, kun ei voitu pitää kokouksia. Sama asetelma oli Brysselissä. Maailmanjärjestö ja pienemmät kansainväliset toimijat ottivat kuitenkin vauhdilla käyttöön erilaiset digitaalialustat aivan samaan tapaan kuin Suomessa yritykset ja organisaatiot siirtyivät etäkokoustamiseen. Kauan puhuttu digiloikka ei pakotettuna tapahtunut helposti, mutta eteenpäin liikuttiin, vaikka sitten hallitusti kaatumalla. Tyylipisteitä ei tavoitella, vaan sitä, että ahkio liikkuu. On kuitenkin ollut vähän vaikea hyväksyä, ettei ainakaan valtionhallintomme ole kansainvälisessä virtuaalikokouskehityksessä keulilla, saati kärjessä, kuten Suomen kuuluisi. Jos suomalaiset virkamiehet ovat ainoat, jotka eivät voi käyttää sitä ohjelmaa, jolla pohjoismainen tai EU-kokous järjestetään, jotain on pielessä. Hoidetaan se kuntoon.
Diplomatia ei ole tietenkään pelkkää kokoustamista. Siihen kuuluu olennaisena osana neuvotteleminen, joka on aivan muuta kuin puheiden pitämistä. Kansainvälisesti on opittu, että neuvotteluprosessin on oltava luottamuksellinen. ”Mitään ei ole sovittu, ennen kuin kaikesta on sovittu!” Kuinka hoitaa luottamukselliset neuvottelut videolinkin yli? Tähän odotellaan yhä pitäviä ratkaisuja. Diplomatian perusolemukseen kuuluu kuitenkin poikkeusoloihin varautuminen ja poikkeusolojen hoitaminen yhteisin toimin. Vaikka esimerkiksi YK:n pääsihteerin vetoomus pandemiatulitauosta kaikui pitkälti kuuroille korville, ei ole merkkiäkään siitä, että diplomatia olisi menettämässä merkitystään – etenkään monenkeskinen diplomatia. Pandemiasta ei päästä ilman maailmanlaajuista yhteistyötä ja koordinaatiota, eikä kenenkään talous keskinäisriippuvassa maailmassa nouse omillaan. WHO:n syyttely ei ole ratkaisu pandemioihin, vaan tehokkaampi WHO ja parempi tiedonkulu valtioiden välillä.
Pandemian pitkittyessä korostuu myös henkilösuhteiden merkitys. Tutussa kokoonpanossa oli suhteellisen helppoa siirtää keskustelut digitaaliselle alustalle, mutta entäpä, kun ei ollakaan tuttujen kanssa tekemisissä? Iso joukko ulkoministeriön virkamiehiä muutti jälleen elokuussa ulkomaille tai ulkomailla maasta toiseen, ja osa taas palasi kotimaahan, vaihtelevien karanteenien ja testien kautta, perheineen kaikkineen. He muuttivat potentiaalisesti vaarallisempiin oloihin, mutta myös täysin uudenlaiseen työympäristöön, jossa työtä ei aloitetakaan käymällä esittäytymässä uuden asemamaan virkamiehille, Suomi-toimijoille ja sille Ruotsin kollegalle ja EU-delegaation kaverille, joiden kanssa töitä pitäisi tehdä ja luottamusta rakentaa. Kekseliäs verkottuminen on päivän sana.
Kuva: ulkoministeriö
Kannattaako sitten lähettää väkeä ulkomaille kesken kriisin? Laajan edustustoverkon merkitys on vain korostunut pandemian keskellä. Suomalaisten kotiinpaluun järjestämisessä tehtiin edustustoissakin pitkää päivää keväällä. Palaajia riittää yhä, kun erot vasteen onnistumisessa tulevat näkyviin ja tilanne pitkittyy. Edustustoilla on ollut kaksi muutakin tärkeää pandemiatehtävää. Ne tuottavat ensiarvoista tietoa kaikkialta maailmalta siitä, mitä virallinen tiedotus tai media ei kerro. Ne myös ennakoivat kehityskulkuja. Miten hyvin hallitusten ohjeita yleensä kuunnellaan maassa X? Jos hallitusta ei kuunnella, ketkä ovat keskeiset mielipidevaikuttajat? Kuinka YK-järjestöjen ponnistelut oikeasti purevat kehitysmaissa? Ovatko kansalliset tartuntatilastot silmänlumetta? Lähetystöjen pitkäaikainen läsnäolo ja siitä kumpuava osaaminen näkyi laadukkaana tietovirtana. Lisäksi lähetystöt – erityisesti Kiinassa – ovat auttaneet Suomen huoltovarmuusorganisaatiota kriittisissä hankinnoissa.
Lisättäköön sekin, että eihän se maailma pysähtynyt. Lähi-idässä, Afrikassa ja Euroopassa soditaan, vaaleja järjestetään tai lykätään, ja kirjavat rikollis- ja terroristijärjestöt etsivät keinoja hyödyntää pandemiakaaosta. Normaali työ vaikkapa nälän poistamiseksi jatkuu: Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin koronavuonna YK:n maailman ruokaohjelmalle WFP:lle.
Ulkoasiainhallinnon katse on jo kriisin seuraavassa vaiheessa. Kun pandemia alkaa helpottaa, tarvitaan reippaita otteita viennin ja yritysten kansainvälistymisen tueksi. Team Finland on meille normaalia leipätyötä, mutta taloudelliselle nousulle ei vähään aikaan ole ollut yhtä huutavaa tilausta. Samaan aikaan katsotaan jo myös sitä, kuinka osana kansainvälistä yhteisöä tuetaan parhaiten niitä maita, joilla ei ole omia resursseja selvitä kriisistä. Esimerkiksi Afrikan maat ovat huomisen kauppakumppaneita. Siksi niitä yhteyksiä ollaan taas luomassa, vaikka sitten skype-palavereilla.
Kirjoittaja
FT Jaakko Lehtovirta on lähetystöneuvos ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä ja toimii ulkoministeriön pääopettajana maanpuolustuskursseilla. Aiempiin tehtäviin ovat kuuluneet mm. palvelu Suomen Tokion-suurlähettilään sijaisena sekä ulkoministeriön Venäjä-yksikön päällikkönä. Lehtovirta on suorittanut 230. maanpuolustuskurssin.
