Kova Koivisto

Tapio Bergholm:
Kova Koivisto. Pankista pääministeriksi 1960-1970.
Otava 2023.

Kirjan kannessa kuva Mauno Koivistosta ja teksti Kova Koivisto. Taustalla kellertävän oranssilla värillä Valtioneuvoston linna ja toisella puolella Koiviston päätä nostokurki ja rakentuva kerrostalo.

Tapio Bergholmin Mauno Koivisto -elämäkerran toinen osa Kova Koivisto on äärimmäisen mielenkiintoinen kirja. Kirja on kiinnostava matkakertomus siitä, kuinka ”omintakeinen mutta erilaisissa äänestyksissä korkeintaan keskinkertaisesti menestyvä kiivas yhteiskunta- ja tiedekeskustelija Mauno Koivisto muuttui ihailluksi poliitikoksi”, kuten Bergholm keskeistä tutkimusongelmaansa kuvaa.

Kirja kuvaa mielenkiintoisella tavalla ”railakkaasti SDP:n aatekeskusteluun Turussa” 1950-luvulla osallistuneen Koiviston siirtymistä lähemmäksi aatekeskustelun keskikenttää ja tämän irtaantumista SDP:n johdon linjalta suhteessa Neuvostoliittoon, Urho Kekkoseen ja maalaisliittoon.

Tuolta ajalta – ”pienen ohjelmakysymyksistä innostuneen järjestöaktiivien joukon” keskustelun tuloksena – Koiviston kokoamana ilmestyi Laajempaan kansanvaltaan ‑kirjanen. Koiviston oma arvio oli, että ”Kirjasella tuskin oli mitään vaikutusta politiikkaan. Sen painos oli pieni, sitä jaettiin lähinnä oman puolueosastoni ja puolueen kasvatustoimikunnan piirissä. Mutta selvitin sen avulla omia ajatuksiani. ”Tuo pieni kirjanen näyttäytyy elämäkerran valossa Koiviston arvioimaa tärkeämmäksi. Kirja – ja myös Koivisto omassa työssään –palaa sen sisältöön eri vaiheissa.

Jo Laajempaa kansanvaltaa -kirjasen sisällöstä on pääteltävissä, että monet Koivistoa askarruttaneet kysymykset kumpusivat Koiviston oman elämän kokemuksista. Bergholmin teos kuvaa hienosti Koiviston kiinnostusta asuntopolitiikkaan. Asuntopula, ahdas ja alkeellinen asuminen sekä tuotannollisen rakenteen muutoksen vauhdittaminen maaseutuelinkeinoista teolliseen ja korkeampaa jalostusarvoa omaavaan tuotantoon olivat Koivistoa näissä kysymyksissä eteenpäin ajava voima. Hän osasi taitavasti muiden rinnalla käyttää asuntopolitiikassa pankkijärjestelmän muutoksia vipuvartena. Bergholmin kirja kuvaa asuntopolitiikkaan, kaupungistumiseen ja autoistumiseen liittyen mielenkiintoisen episodin Suojakäytävä Oy:n liittyen. Se on yksittäisenä asiakokonaisuutena suhteellisen pieni, mutta osoittaa jännällä tavalla, miten skandaalinkäry ei tarttunut Mauno Koivistoon, eikä sellaisella ollut vaikutusta hänen myöhempään vahvaan karismaansa.

Kirjassa kuvataan Mauno Koiviston aikaa Helsingin Työväen Säästöpankin (HTS) johtajana ja sittemmin toimitusjohtajana. Asuntopolitiikan rinnalla Koivisto varmisti, – siihen tehtävään erityisesti asetettuna – ettei valta HTS:ssä luisuisi vieraisiin käsiin. Siis kommunisteille, kuten oli käynyt TUL:ssa ja SAK:ssa. Tämän tavoitteen saavuttamisessa Koivisto oli valmis käyttämään poikkeuksellisia, kovia keinoja. Koivistolle tyypillisesti hän ei rehvastellut saavutuksellaan vaan pyrki kätkemään oman osuutensa. Tämän toimintamallin takana oli tavoite synnyttää edellytyksiä vasemmistoyhteistyölle valtakunnan politiikassa.

Bergholm kuvaa mielenkiintoisella ja syvään luotaavalla tavalla, miten Koivisto – sosiologian tohtori – askel askeleelta luo itselleen vahvan, erittäin vahvan aseman SDP:n keskeisimpänä talouspolitiikan vaikuttajana. Tämän kovan työn seurauksena hänelle avautuu valtiovarainministerin paikka. Kova Koivisto ajaa vaihtotaseen tasapainoa kansalaisten ostovoimaa heikentämällä ja valtion tulojen lisäämistä verotusta merkittävästi kiristämällä. Koiviston ajatuksissa tämä johtaisi talouden vahvaan kasvuun ja parantuvaan kansalaisten hyvinvointiin. Tämä politiikkaa ajoi karille, ja johti Rafael Paasion pääministeritien katkeamiseen. Tilalle nousi Bergholmin kuvaamien vaiheiden jälkeen Mauno Koivisto. Paasion ja Kekkosen tuella. Bergholm kuvaa hienolla tavalla Paasion ja Koiviston suhteen kehittymistä ja vahvistumista. Koivisto oli Paasion lähetti erilaisten tilanteiden ristiriitaisissa oloissa. Keskinäinen luottamus oli suurta.

Erityisen mielenkiitoinen kuvaus kirjassa on Koiviston ja Kekkosen suhteesta. Kekkonen ajoi Koivistoa pääministeriksi ja Suomen Pankin johtoon. Heidän välillään vallitsi vuosina 1967–1968 luja yhteisymmärrys ja luottamus, varsinainen kuherruskuukausi. On mielenkiintoista, että tässä suhteessa aiempi historiatutkimus suureksi osaksi vaikenee. 1970-luvun alussa tilanne Koiviston ja Kekkosen suhteessa muuttui dramaattisesti. Siitä ehkä enemmän elämäkerran kolmannessa osiossa.

Bergholm kuvaa kirjassa ansiokkaasti Koiviston roolia SDP:n sisällä ja ammattiyhdistysliikkeen osalta sovun rakentajana. Tilanne oli vaikea ja tehtävä osoittautui tuossa ajankohdassa mahdottomaksi.

Mielenkiintoinen on myös kirjan tulopolitiikkaa käsittelevä kokonaisuus. Epäilevästi uuden mallin vaikuttavuuteen suhtautunut Koivisto ajoi päämäärätietoisesti ja itsepäisesti Keijo Liinamaan tukena Suomea irti devalvaatioiden tieltä kohti vakaampia ja ennustettavampia työmarkkinoita.

Koivisto, Kekkonen ja Neuvostoliitto. Nordek ja länsi-integraatio. Ne ovat luoneet mielenkiintoisen kokonaisuuden Bergholmin kirjassa. Koiviston epäonnistunut analyysi Neuvostoliiton johdon ajatuksista Nordek-kokonaisuuden hyväksynnästä osoittaa ainakin sen, ettei suurvaltadiktatuuri ole mikään selvästi ennustettavissa oleva monoliitti vaan itse asiassa hyvinkin sekavia, keskenään ristiriitaisia näkemyksiä sisällään pitävä ”sekamelska”.

Bergholm kuvaa Koivistoa uskottavan oman puolustuksen vahvaksi takuuihmiseksi. Sodan käynyt, rintamalta merkittävät kunnianosoitukset ansainneelle ihmiselle naapuruuden ja naapurin ymmärtämisen rinnalla oli tärkeää huolehtia siitä, että kynnys kenellekään hyökätä rajojemme olisi ainakin vakavan harkinnan paikka.

Omintakeinen, itsepäinen, määrätietoinen, asioihin perehtyvä ja asioihin valmistautuva Koivisto (näiden edellä lyhyesti kuvattujen ja kirjassa esitettyjen muiden kokonaisuuksien kautta) oli – kuten Bergholmin kuvaus voidaan kiteyttää – omilla ansioillaan, mutta myös onnellisten sattumien myötä oikeaan aikaan oikeassa positiossa. Oma aktiivisuus, ehkä ainakin osittain perusteettomaksi osoittautuva pyrkimättömyys ja vahva karisma vahvistuvan sähköisen median aikana avasivat kansalaisille persoonan. Ihmisen, joka koettiin suorapuheisuudessaan luotettavana, ilkikurisuudessaan ja poikamaisuudessaan helposti samaistuttavaksi ja kiinnostavaksi. Siinä minun tulkintani kirjan kirjoittajan itselleen asettamasta tutkimusongelmasta.

Kirjoittaja

Antti Rinne toimii 1.10. alkaen Sosiaalidemokraattisten puolueiden ja ammattiliittojen keskusjärjestöjen pohjoismaisen yhteistyökomitea SAMAK:n pääsihteerinä. Ammattiyhdistysuralla pitkään toiminut Rinne valittiin SDP:n puheenjohtajaksi 2014 ja toimi ensin valtiovarainministerinä ja myöhemmin pääministerinä. Rinne on suorittanut 173. maanpuolustuskurssin.

Lisää artikkeleita: