Kriisinhallintaoperaation perustaminen ja hallinta vaativat hyvin erityyppisten intressien yhteen sovittamista. Risteävien tavoitteiden välinen kompromissi on poliittisen kamppailun tulos, jossa realistinen tilannekuva ja operaation perimmäinen tarkoitus saattavat hukkua. Suuret toimijat sanelevat operaation tavoitteet ja pienemmät pyrkivät tätä taustaa vasten huolehtimaan omista intresseistään.
Suomi ei ole tässä intressikamppailussa poikkeus, vaan reilun 65 vuoden aikana rauhanturvaamis- ja kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen on tuonut Suomelle ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittisia hyötyjä. Kriisinhallinnan suhde maanpuolustukseen on ollut kuitenkin samaan aikaan varsin erikoinen – operaatioihin osallistumisen on nähty sekä tukevan että heikentävän oman maan puolustamista ja monesti koko asiasta on vain vaiettu. Tämän suhteen kehitys ja muutokset auttavat ymmärtämään myös nykyistä toimintaa ja keskustelua kriisinhallinnasta.
Puolustusvoimien asennemuutos kylmän sodan aikana
Puolustusvoimien suhtautuminen rauhanturvaamiseen oli vielä 1960-luvulla hyvin varautunutta. Vuosikymmenen alkupuolta hallitsi usko suursodan vääjäämättömyyteen. Rauhanturvaaminen näytti ylimääräiseltä tehtävältä, joka vei resursseja ja oli näin ollen pois maanpuolustukselta. Lähinnä ulkoministeriön ajamana ja pohjoismaisen esimerkin kannustamana Suomi ryhtyi kuitenkin panostamaan yhä enemmän rauhanturvaamistoimintaan 1960-luvun mittaan.
Pessimistisistä asenteista huolimatta Puolustusvoimien johdossa nähtiin rauhanturvaamisessa myös joitain mahdollisuuksia. Sotilaallinen yhteistyö lännen kanssa oli muuten tarkasti säänneltyä, mutta rauhanturvaamisesta löytyi luonnollinen väylä suhteiden kehittämiselle ja keino varautua Neuvostoliiton uhkaa yhdessä Pohjoismaiden kanssa. Puolustuspoliittinen yhteistyö Natoon kuuluvien Norjan ja Tanskan kanssa arvelutti erityisesti Urho Kekkosta, sillä eihän sitä haluttu tehdä myöskään Varsovan liiton valtioiden kanssa. 1970-luvulla Pohjoismaat järjestivät kuitenkin jo yhteisiä koulutuksia YK-tehtäviin meneville sekä laativat tarkat pohjoismaiset suunnitelmat joukkojen lähettämiseksi konfliktialueelle. Aiemmin epäilyjä aiheuttanut yhteistyö oli vuosikymmenessä muuttunut normaaliksi asiantilaksi.
Puolustusvoimissa asennemuutos rauhanturvaamista kohtaan oli hidas, mutta vääjäämätön. Nuoret eri tehtävissä palvelleet upseerit alkoivat ymmärtämään kansainvälisten tehtävien hyödyt omalle ammattitaidolle ja samalla eri operaatioista muodostui varsin tehokas kertausharjoitus sekä miehistölle että päällystölle. Suuri merkitys asenteiden kääntymisessä oli myös kylmän sodan intensiteetin muutoksella Euroopassa, jossa liennytys alkoi todella tuntua 1960-luvun loppuun mennessä.
Kylmän sodan loppupuolella nimenomaan Puolustusvoimat oli valmiina lähettämään sotilaita yhä haastavimpiin ja samalla vaarallisimpiin tehtäviin, vaikka asenteissa oli varmasti myös hajontaa organisaation sisällä. Kansainväliset tehtävät olivat kuitenkin sotilaiden ammattitaidon kannalta tärkeitä ja käsitys sodankäynnin muutoksiin pysyi käsin kosketeltavana. Suomalaisia oli aitiopaikoilla seuraamassa Lähi-idässä syttyneitä kylmän sodan kuumia kriisejä, joihin myös suurvallat olivat kietoutuneet. Tätä kautta saatuja tietoja myös sotilastiedustelu käytti hyväkseen tiedustelutiedon vaihdossa muiden maiden palvelujen kanssa.
Puolustuspolitiikalle koituvasta hyödystä puhuttiin kylmän sodan Suomessa kuitenkin lähinnä kulissien takana. Niiden sijaan kuva suomalaisesta rauhanturvaamisesta muodostui lähes pasifistiseksi. Kongon rauhanturvaoperaatiossa (1960–1964) muun muassa ruotsalaiset joutuivat sodan osapuoliksi ja oli heillä omat kokemuksensa myös Korean sodasta, jota käytiin YK:n lipun alla. Sen sijaan suomalainen käsitys rauhanturvaamisesta muodostui operaatioissa, joissa joukkojen suurin vahvuus oli YK:n arvovalta. Legendaariseksi muodostunut tarina suomalaisten ja määrällisesti ylivoimaisten israelilaisten joukkojen kohtaamisesta Siinaille 1973, alkoi kuvaavasti sillä, että suomalaiset laskivat aseensa ja laittoivat painiksi. Eihän kukaan sentään aseetonta YK-sotilasta ampuisi!
Kuva: Pasqual Gorriz/UN
Rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan
Kylmän sodan aikana valtioiden suvereniteetti hallitsi kansainvälispoliittista ajattelua, mutta kylmän sodan jälkeen keskustelu ihmisoikeuksista ja suojeluvastuusta otti yhä suuremman roolin rauhan rakentamisessa. Usko ideologisten ja poliittisten järjestelmien välisten ristiriitojen päättymisestä käänsi katseen yksilöiden turvallisuuteen. Samalla Ruandan sisällissodan ja Jugoslavian hajoamissotien kaltaiset inhimilliset katastrofit peräänkuuluttivat uutta lähestymistapaa kriisien hallintaan. Muutos ei sujunut ilman vaikeuksia, joita lisäsivät YK:n epäonnistumiset 1990-luvun kansanmurhien estämisessä ja lopulta YK:n omien rauhanturvaajien määrän romahtaminen. Tilalle tuli erityisesti Naton toteuttamia sotilaallisesti haastavia operaatioita, jotka saivat Suomessa myös aiempaa ristiriitaisemman vastaanoton.
Kylmän sodan vuosina tarkoituksenmukainen ja siloteltu kuva suomalaisesta rauhanturvaamisesta törmäsi kylmän sodan päättymisen jälkeisiin realiteetteihin. Tuloksena oli idealistisen ja rakennetun itseymmärryksen vertautuminen yhtäkkiä sotaisana ja vaarallisena näyttäytyneeseen kriisinhallintaa. Tämä näkyi erityisesti kansalaisten mielikuvissa, josta hyvänä esimerkkinä on maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan mielipidemittaus vuodelta 2001. Siinä 95 prosenttia vastaajista hyväksyi yleisesti rauhanturvaamistehtäviin osallistumisen, mutta vain 39 prosenttia osallistumisen Naton tai EU:n johtamiin operaatioihin. Perinteisen rauhanturvaamisen kaipaaminen kertoo sekä idealistisen menneisyyden kaipuusta että uusien entistä vaikeammin hallittavien konfliktien ongelmista. Rauhanturvaamisen suurvallaksi itsensä nimittäneessä Suomessa sekä asenteet että lainsäädäntö polkivat pitkään jälkijunassa.
Muissa Pohjoismaissa sopeutuminen kriisinhallinnan muutokseen oli nopeampaa kuin Suomessa. Ruotsissa kansainvälinen kriisinhallinta priorisoitiin jopa maanpuolustuksen edelle ja yleinen asepalveluskin oli jonkun aikaa katkolla. Suomessa tilanne tarjosi kuitenkin myös maanpuolustukselle uusia mahdollisuuksia. Nato ryhtyi rauhankumppanuuksien kautta laajentamaan omaa kriisinhallintayhteistyötään, joka useammalle Itä-Euroopan valtioille oli myös lopulta tie täysjäsenyyteen. Suomessa Nato-jäsenyys ei ole kerännyt riittävää poliittista tai kansallista kannatusta, mutta kriisinhallintayhteistyö on tarjonnut mahdollisuuksia Bosniassa, Kosovossa, Irakissa ja Afganistanissa integroida Suomea jälleen tiiviimmin osaksi läntistä puolustusyhteistyötä.
Maanpuolustus osana kriisinhallinnan päätöksentekoa
Suomen turvallisuuspolitiikan yhtenä perustana oleva kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö nojaa pitkään perinteeseen, joka on kehittynyt hiljalleen rauhanturvaamisen ja sotilaallisen kriisinhallinnan kulisseissa. Tämä osa rauhanrakennusta tuskin menettää merkitystään tulevaisuudessa, sillä kriiseillä ja konflikteilla on tapana horjuttaa myös suurvaltojen ja alueellisten voimakeskusten intressejä. Tällöin rauhantekijät ovat arvossa ja houkutus tarttua lähes mahdottomaltakin tuntuviin operaatioihin on olemassa.
Osallistumisesta päätettäessä olisikin tärkeää muodostaa suunnilleen yhtenäinen käsitys osallistumisen mahdollisuuksista ja sudenkuopista, joita voisi avoimesti arvioida. Maanpuolustukselle eri tavoin koituva hyöty (tai haitta) on yksi osa-alue, jota tarkastella, mutta myös operaation todellisuus luo omat reunaehtonsa. Suurvaltojen tavoitteiden, poliittisten kompromissien ja kohdealueen todellisuuden välinen hankala kohtalonyhteys on lyönyt leimansa jokaiseen operaatioon 1950-luvulta lähtien. Suomi ei ole koskaan kyennyt edes yhteistyössä muiden rauhanturvamaiden kanssa juurikaan vaikuttamaan suurten operaatioiden strategisiin valintoihin ja esimerkiksi Afganistanissa selvää käsitystä operaation lopullisesta tarkoituksesta tai kestävistä keinoista ei näytä missään vaiheessa edes syntyneen.
Tehtävän vaikeus ei itsessään ole kestävä syy kieltäytyä tai vetäytyä, mutta selkeiden strategisten tavoitteiden puuttuessa jäävät myös hyödyt yksittäisiksi onnistumisiksi sekä kohdealueen että Suomen kannalta. Hyötyjen sijaan osallistumisesta voi tulla painolasti, jonka välttäminen edellyttää aiempaa suurempaa rehellisyyttä oman toiminnan suhteen ja hyvää ymmärrystä kriisinhallintaoperaatioiden luonteesta.
Kirjoittaja
Valtiotieteen tohtoi Jukka Pesu toimii Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa yliopisto-opettajana ja postdoc-tutkijana. Pesu on tutkinut rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa väitöskirjassaan ”Suomi, rauhanturvaaminen ja kylmä sota 1956–1990” ja on parhaillaan aloittamassa uutta projektia ”Suojeluvastuu, suvereniteetti ja Suomi: Konfliktien hallinnan ja suomalaisen rauhanrakennuksen murrokset kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä”.
