Susanna Hast ja Noora Kotilainen (toim.):
Sodan pauloissa. Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa.
Gaudeamus 2024.
Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittama kokoelmateos on ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka esittelee kriittistä militarismitutkimusta. Pidän sitä erittäin tervetulleena yhteiskunnallisena ja akateemisena keskustelunavauksena aiheesta, joka on ylisukupolvisia sotatraumoja kantaville suomalaisille vaikea. Kuten Hast ja Kotilainen johdannossaan tuovat esiin, tämä muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo vakiintunut tutkimusala on Suomessa vielä lapsenkengissä.
Sota ja turvallisuuspolitiikka ovat puhuttaneet suomalaisia erityisesti siitä saakka, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Tilausta suomalaisen yhteiskunnan militarismia käsittelevälle keskustelunavaukselle on siis selvästi enemmän kuin pitkään aikaan. Toisaalta Suomen ja koko Euroopan varautuessa sotaan yhteiskunnassa ei välttämättä ole halua tai kykyä tarkastella sotilaallista valtaa kriittisesti – kuten Hast ja Kotilainen kertovatkin teoksen johdannossa. Toisaalta juuri aiheen haasteellisuus tekee militarismikeskustelusta entistä välttämättömämpää. Kuten Ilmari Käihkön ja Jan Willem Honigin siteeraama vanha sanonta kuuluu: ”Sota on liian tärkeä jätettäväksi vain sotilaiden käsiin.” Sota ja sotilaallinen valta koskettaa koko yhteiskuntaa ja se on siis koko yhteiskunnan asia.
Hast ja Kotilainen korostavat, että eivät viittaa militarismilla ”sotahulluuteen vaan sotilaallisten arvojen ja vallan moninaisiin ilmentymiin”. Militarismi on siis heille ”sotilaallisen vallan erityistä ja suojeltua asemaa yhteiskunnassa, aseellisen puolustuksen kyseenalaistamatonta asemaa ratkaisuna turvattomuuteen ja sitä, kuinka sotilaallinen puhe ja käytännöt usein vaivihkaa läpäisevät yhteiskunnan ja näkyvät arjessa koululiikunnasta itsenäisyyden juhlintaan.” Militarisaation he puolestaan määrittelevät vähitellen eteneväksi prosessiksi, jossa sotilaallinen valta vahvistuu: ”sotilaalliset arvot, asenteet ja käytännöt normalisoituvat ja saavat valtaa yhteiskunnan eri sektoreilla.”
Teos jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen osa ”militarismi ja militarisaatio” avaa lukijalle militarismin keskeisiä käsitteitä, tarkastelee suomalaisen nyky-yhteiskunnan militarisaatiota ja veteraanikäsityksiä sekä käsittelee sodasta kerrottuja tarinoita. Toinen osa ”asevoimien normit ja sotilaallinen toiminta” tuo tarkastelun keskiöön sotilaalliset instituutiot, vallan ja normit. Kolmas osa ”posthumaani sota ja arjen militarisaatio” käsittelevät puolestaan siviilitilan militarisoitumista.
Kokoelmateoksen kirjoittajajoukko on monipuolinen ja heitä on niin kansainvälisen politiikan, poliittisen historian ja sosiaalihistorian kuin sosiologian, eläintekniikan, rauhantutkimuksen, muuttoliiketutkimuksen ja oikeustieteen aloilta. Tämä onkin teoksen suuri vahvuus, sillä nämä eri alojen tutkijoiden kirjoitukset osoittavat konkreettisesti, miten militarismi kytkeytyy yhteiskunnan eri kerroksiin.
Kirjan kirjoittajat uskaltavat haastaa vallitsevia ja vakiintuneita näkemyksiä sodasta ja sotilaallisesta vallasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi he kysyvät vaikeita kysymyksiä ja purkavat rohkeasti kansallista militarismiamme erilaisten teemojen kuten sukupuolen, seksuaalisuuden, valkoisuuden ja maskuliinisuuden kautta.
Itselleni mielenkiintoisimmaksi näistä teemoista nousi demokratian ja sotilaallisen vallan suhde, jota sotatieteilijät Ilmari Käihkö ja Jan Willem Honig käsittelevät Suomen Afganistan-operaation kontekstissa. He analysoivat, miksi operaatiosta on käyty niin vähän julkista keskustelua, vaikka operaatioon osallistuminen oli Suomelle poikkeuksellinen käännekohta: Afganistanissa Suomi osallistui sotaan ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen, epäonnistui siellä rauhan säilyttämisessä ja lopulta myös hävisi sodan. Lisäksi he pohtivat, miten tuo vähäinen julkinen keskustelu puolestaan vaikuttaa demokraattiseen päätöksentekoon ja sotilaallisen voimankäytön valvontaan. Kirjoittajien mielestä on selvää, että parlamentaarinen valvonta ei käytännössä toteutunut Afganistanissa: poliitikot näkivät, että heidän vastuullaan oli vain joukkojen lähettäminen, kun taas Puolustusvoimat oli vastuussa itse operaation käytännön toteutuksesta. He painottavat, että ”yksi tärkeimmistä Afganistanin sodan opeista Suomelle näyttääkin olevan, että suomalaiset poliitikot ottivat demokraattisen valvonnan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa se ei koskaan toteutunut Afganistanissa eikä todennäköisesti muissakaan kriisinhallintaoperaatioissa.” Kirjoittajat nostavatkin esiin perustavanlaatuisen kysymyksen: voiko demokratiassa sallia tilannetta, jossa kansalaiset tai edes vaaleilla valitut poliitikot eivät tiedä, mitä valtion rahoittamissa operaatioissa tapahtuu? On tärkeää, että aihetta käsitellään, sillä Afganistanin sota (2001–2021) on pisin ja varmasti myös haasteellisin aseellinen konflikti, jossa Suomi on ollut osapuolena. Virheistä on voitava oppia.
Teos osoittaa, että sota ja militaristiset käytännöt elävät suomalaisessa yhteiskunnassa monin eri tavoin, muun muassa ylisukupolvisina traumoina ja sodan muistoa ylläpitävinä rituaaleina. Hyvistä esimerkeistä käyvät itsenäisyyspäivän sotilasparaati ja Tuntematon sotilas -elokuvan toistuva esittäminen televisiossa. Ukrainan sodan syttyminen on myös syventänyt tätä militarismia Suomessa, sillä se on herättänyt tai aktivoinut vanhat traumamme ja viholliskuvamme. Ennen kaikkea teos onnistuu osoittamaan, että militarismi on lähes kaikkialla läsnä oleva yhteiskunnallinen ilmiö, jolla on monia ulottuvuuksia, eikä kukaan ole sille immuuni. Hast ja Kotilainen korostavatkin ympärillämme vaikuttavan militarisaation tunnistamisen tärkeyttä niin yhteiskunnassa kuin itsessämmekin. Sitä on tarkasteltava mieli avoimena ja tabuja rikkoen, ilman vastakkainasettelua ja myös omaa itseään reflektoiden.
Sodan pauloissa on tärkeä keskustelunavaus. Se haastaa lukijan pohtimaan militarismia paitsi Suomessa myös itsessämme. Itselleni tärkeäksi viestiksi nousee myös moniäänisen keskustelun tarve: tarvitsemme erilaisia näkökulmia ja vivahteikasta kritiikkiä muodostaessamme Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Parhaimmillaan kriittinen militarismitutkimus voi luoda turvallisempaa yhteiskuntaa, sillä kuten Hast ja Kotilainen toteavat: yhteiskunnan militarisoitumisen ei pitäisi olla kenenkään intressi. Siksi sen riskit on ymmärrettävä – ja niitä on ehkäistävä.
Kirjoittaja
Johanna Kelhu toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikan poliittisena asiantuntijana Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä. Hän on suorittanut 246. maanpuolustuskurssin.
