Erkki Tuomioja: Tulevaisuuden varjossa. Selviääkö ihmiskunta?
Tammi 2021. 276 s.
Omat poliittiset vuoteni olivat silti yhteisiä hänen kanssaan.
Minulla on kokemuksia Erkki Tuomiojasta kollegana eduskunnassa ja ministerinä Paavo Lipposen hallituksissa. Olen lukenut useita hänen kirjoittamiaan kirjoja. Elämääni kuuluu myös varhainen havainto hänestä älykköpiirien arvostamana apulaiskaupunginjohtajana, jonka esitelmää kuuntelin yhdessä 1980-luvun puolivälissä kokoontuneessa keskustelukerhossa.
Siksi tartuin Tuomiojan uuteenkin kirjaan kiinnostuneena.
Tuomiojan kirjassa on paljon teemoja. Ne ulottuvat ilmastonmuutoksesta tulo- ja varallisuuseroihin ja salaliittoteorioihin, ja historiasta tekoälyyn ja nationalismiin. Kirjassa sivutaan myös kansainvälistä oikeutta, Suomen 2000-luvun turvallisuuspolitiikkaa, Euroopan unionia, pohjoismaista mallia ja parlamentarismia sekä kysytään lopuksi, onko maailma pelastettavissa.
Tuomiojalla on mittava ura parlamentaarikkona ja pitkäaikaisena ulkoministerinä. Hänellä on myös suomalaiseksi parlamentaarikoksi poikkeuksellisen laaja lukuharrastus sekä kyky ja halu seurata maailman asioita useammallakin eri kielellä. Siksi etsin kirjasta myös Tuomiojan omien havaintojen ja kokemusten puntarointia, ja ehkä jopa hänen oman ajattelunsa kehityksen kuvausta ja sen paikoin kriittistäkin arviointia.
Siltä osin jouduin kuitenkin pettymään.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on paljon suorastaan kultavaa’alla punnittuja lauseita. Mukana on myös monia julkisuudestakin tuttuja äänenpainoja. Tuomiojan punninta on kuitenkin paikoin niin huolellista, että en hevin hahmota kirjan kirjoittamisen tarkoitusta.
Tarkemmin ajateltuna teoksessa onkin ehkä eniten testamentin tai ainakin jonkinlaisen tilinpäätöksen makua.
Jotkut irvileuat väittävät, että Tuomioja ei ole koskaan muuttanut ajatteluaan eikä myöntänyt virheitään, ja että itsereflektiota on siksi turha odottaa. Itse en näe Ekiä niin.
Tuomiojan ajattelun hienoiset muutokset ja hänen omien arvioidensa ajoittaiset pettämiset erottuivat mielestäni hänen pitkissä ja tiheissä poliittisissa päiväkirjoissaan vuosilta 1991–2000 (yhteensä kolme paksua nidettä). Siksi ajattelin, että jotain samaa löytyisi tästäkin teoksesta. Ja hämmennyin huomatessani, että kirjan voi lukea ilman montaakaan havaintoa ajatusten ja aikakausien vaihtumisesta.
Silloinkin, kun ajan kulu häivähtää hetken mukana, tekstiin ei ilmesty tarkempaa analyysiä siitä, miksi jokin yksittäinen asia – esimerkiksi pian loppusuoralle kaartava hävittäjäkaupan valmistelu, Suomen Nato-jäsenyyden hyötyjen ja haittojen tarkempi pohdiskelu tai voimapolitiikan paluu – voisi ehkä sittenkin antaa aihetta ajattelun muutokseen tai samana pysyvän tarkoitusperän uudella tavalla tapahtuvaan edistämiseen.
Myös sosialidemokratian muutos 2000- ja 2010-luvun Suomessa ja Euroopassa jää kirjassa kokonaan ruotimatta.
Henkilökohtaisuus on muutoinkin ohutta. Avoin itsereflektio vilahtaa vain ohimennen siellä täällä. Kertomatta jää myös se, miten Tuomioja on omiin kantoihinsa päätynyt. Ja samalla tietenkin se, minkä verran hänen olkalaukussaan on ollut asioita, joissa hänen ajattelunsa on joskus muuttunut joko kokemuksen karttumisen tai maailman muuttumisen seurauksena.
Kirjan sympaattisin kohta on Tuomiojan perustelu hänen yli 25 vuoden takaiselle No jaa -kannalleen Suomen EU-jäsenyyden puolesta ja sen sisältäminen prosenttien – 60 % hyvää ja 40 % huonoa – pätevyydelle myös nykymaailmassa.
Tuon kohdan viehättävyyttä lisäsi silmissäni se, että olin läsnä, kun hän kertoi saman asian Turun Eurooppa-foorumin paneelissa elokuussa 2020. Siellä hänen äänensävynsä oli hieman itseironinen ja lempeä. Siksi kuulin saman myös kirjoitetusta tekstistä.
Olisin kernaasti lukenut kirjasta samantyylisen analyysin myös Tuomiojan Suomea ja Natoa koskevasta ajattelusta. Siihen hän ei kuitenkaan antaudu vaan listaa ainoastaan asiaan liittyvät kielteiset näkemyksensä.
Pitkän parlamentaarisen uran, mittavan ulkoministerikokemuksen ja laajan lukeneisuuden luulisi kuitenkin nostaneen esiin muutaman myönteisenkin puolen asiasta. Ei Suomen Nato-optiotakaan olisi kirjattu hallitusohjelmaan toisensa jälkeen ilman ainakin jonkin sitä koskevan positiivisen näkökulman tunnistamista.
Tuomiojan kirja ei kuitenkaan tyhjene vain hänen perinteisiin ajatuksiinsa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Teos on itse asiassa vahvimmillaan instituutioita koskevissa pohdinnoissa. Tuomioja tuo niitä koskevat ajatuksensa hienosti esiin niin Euroopan unionin ja suomalaisen parlamentarismin kuin puolueiden ja demokratiankin osalta.
Niitä koskevissa teksteissä näkyy hänen pitkä kokemuksensa ja myös se tarkoitusperä, joka on hänelle edelleen tärkeä. Kirjaa voi jo yksin sen takia suositella luettavaksi laajemminkin myös nuoremman polven poliitikkojen parissa.
Muistutukselle parlamentaaristen instituutioiden resurssoinnin ja tiedonsaantioikeuksien sekä niihin liittyvien virallisten menettelytapojen tärkeydestä olisi käyttöä laajemminkin suomalaisessa yhteiskunnassa.
Ajan hammas syö meitä jokaista. Tuomioja näyttää kuitenkin selvinneen vähin vaurioin yhteiselostaan maailman kanssa. Kirjassa on toki häivähdyksiä joihinkin tahoihin – ja aivan erityisesti puolustusvälinehankintojen valmistelukoneistoon – kohdistuvasta pitkäkestoisesta epäluottamuksesta. Kirja on kuitenkin kirjoitettu ilman minkäänlaista katkeruutta. Se on mielestäni kunnioitettava saavutus suomalaisessa politiikassa.
Katkeruuden puute tekee kirjasta myös miellyttävän lukea.
Tuomioja on ehdolla kesäkuun kunnallisvaaleissa Helsingissä. Kirjan millintarkka puntarointi ja paikoin hyvin lakoninen tyyli laittavat veikkaamaan, että seuraavat eduskuntavaalit eivät häntä välttämättä enää kiinnosta.
Kirjoittaja
Suvi-Anne Siimes on valtiotieteen lisensiaatti ja Työeläkevakuuttajat TELAn toimitusjohtaja. Siimes toimi Vasemmistoliiton puheenjohtaja 1998–2006, kansanedustajana 1999–2007 ja valtioneuvoston jäsenenä 1998–2003. Siimes on 178. maanpuolustuskurssin emäntä.
