Lähi-idän alueelliselle järjestelmälle on koko modernien valtioiden ajan ollut tyypillistä epävakaus. Aseellinen konflikti on koko ajan läsnä oleva uhka, eikä alueelle ole juuri kehittynyt keskinäisriippuvuuteen perustuvia rakenteita, jotka hillitsisivät konflikteja. Myös alueen ulkopuolisten toimijoiden, ennen kaikkea suurvaltojen sotilaallinen ja poliittinen puuttuminen alueella on ollut poikkeuksellisen suurta. Alueen valtioiden kokeman pysyvän uhan takia sotilaallinen varustautuminen on globaalistikin merkittävää, ja alueen valtiot etsivät liittolaisia sekä alueelta että sen ulkopuolelta lisätäkseen turvallisuuttaan. Alueen liittosuhteille on ollut tyypillistä, että ne eivät ole kestäviä strategisia liittoja vaan lyhytaikaisia taktisia liittoja. Lähi-idän kaksi keskeistä ongelmapesäkettä ovat olleet historiallisen Palestiinan alue ja Persianlahden alue. Tässä kirjoituksessa keskityn edellisen ajankohtaisen tilanteen esittelyyn osana konfliktin historiaa ja sen alueellista merkitystä.
Kuva: Mohammed Abed / AFP / Lehtikuva
Israel/Palestiinan konflikti
Israel/Palestiinaan liittyvä konflikti on yksi modernin historian pitkäaikaisemmista konflikteista. Historiallisesti se on yhden konfliktin sijaan kimppu toisiinsa liittyviä ja eritasoisia konflikteja. Konflikti on lähtökohdiltaan yksi Euroopan kolonialismin historiaan liittyvä konflikti, joka sai alkunsa siitä, kun Euroopasta tulleet juutalaiset uudisasukkaat alkoivat uuden nationalistisen ideologian sionismin innoittamina haluamaan omaa valtiota Osmanivaltioon silloin kuuluneessa Palestiinassa. Vaateesta tuli poliittisesti merkittävä, kun Palestiinasta tehtiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ison-Britannian mandaatti, ja Iso-Britannia asettui suojelemaan sinne muuttavia uusia juutalaisia. Palestiinassa alueen väestö alkoi jyrkästi vastustaa uusien tulokkaiden pyrkimystä muuttaa alue ”juutalaisten kansalliseksi kodiksi”. Kun YK:n yleiskokous syksyllä 1947 ehdotti Palestiinan jakoa juutalaiseksi ja arabivaltioksi vastoin väestön enemmistön tahtoa, sekä Palestiinan arabit että ympäröivät arabivaltiot torjuivat ehdotuksen ja kannattivat alueen itsenäistymistä yhtenä valtiona. Jakoa pidettiin kansainvälisen lain vastaisena, sillä se oli ristiriidassa kansojen itsemääräämisoikeuden ja enemmistövallan kanssa. Jakoehdotuksen jälkeen syntyi ensin sisällissota Palestiinan alueen arabien ja juutalaisten välillä ja Israelin julistauduttua itsenäiseksi toukokuussa 1948 ensimmäinen valtioiden välinen sota. Israel, jolla oli miesylivoima sodassa ja jonka joukkojen koulutustaso oli parempi, voitti kummatkin. Sodan yhteydessä sadat tuhannet palestiinalaiset pakenivat ja karkotettiin kodeistaan eikä heidän paluutaan sallittu. Tämä oli keskeinen taitekohta Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa.
Seuraavat vuosikymmenet konfliktin keskiössä olivat kuitenkin sodat Israelin ja arabivaltioiden välillä. Useampi niistä oli myös osa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtamien leirien välistä kylmää sotaa. Alkaen Israelin ja Egyptin välisestä vuoden 1979 rauhansopimuksesta valtioiden välinen konflikti on pitkälti menettänyt merkityksensä. Israelilla on joko rauhansopimus tai eriasteinen normalisaatiosopimus useiden arabivaltioiden kanssa, ja vain muutaman valtion kanssa on edes jonkinasteinen konflikti jäljellä. Ennen lokakuun seitsemännen päivän Hamasin hyökkäystä ja siitä alkanutta uusinta Gazan sotaa Israel kävi neuvotteluja Saudi-Arabian kanssa, ja normalisaatiosopimuksen odotettiin syntyvän pian myös näiden kahden alueellisen mahtivaltion välillä.
1990-luvulla alkaneen niin sanotun rauhanprosessin aluksi palestiinalaisten tärkein edustaja PLO hyväksyi Israelin olemassaolon oikeutuksen ja ryhtyi tavoittelemaan konfliktin loppua diplomatian keinoin. Samalla se hyväksyi ajatuksen, että Palestiinan valtio tulisi ainoastaan pienelle alueelle (n. 20 %) historiallisesta Palestiinasta. Diplomatian lähtökohta oli sama kuin valtioiden välisessäkin konfliktissa: Israel vetäytyisi vuoden 1967 sodassa valtaamiltaan alueilta ja saisi vastineeksi rauhan. Israel ei kuitenkaan toistaiseksi ole ollut valmis vetäytymään kaikilta alueilta ja on päinvastoin kolonisoinut vuoden 1967 sodassa miehittämiään alueita. Osapuolilla on myös muita esteitä sopimukseen pääsemiseksi kuten palestiinalaisten pakolaisten asema. Osana rauhanprosessia palestiinalaisalueille perustettiin väliaikaiseksi tarkoitettu heikko itsehallintoelin (palestiinalaishallinto). Viiden vuoden siirtymäajan kuluessa osapuolten tuli neuvotella lopullinen sopimus. Näin ei koskaan tapahtunut, ja palestiinalaisalueet jäivät pysyvään väliaikaiseen tilaan. Palestiinalaisten tyytymättömyys on kasvanut todellisuudessa, jossa suurinta valtaa käyttää Israelin miehityksestä vastaava armeija, ja palestiinalaishallinto toimii lähinnä Israelin miehityksen korruptoituneena alihankkijana.
Kun rauhanprosessiin lähdettiin 1990-luvun alussa, osa palestiinalaisista toimijoista ei hyväksynyt kompromissia, vaan halusi pitää kiinni koko Palestiinasta ja aseellisesta vastarinnasta diplomatian sijaan. Tärkein tällainen toimija on ollut islamistinen Hamas-järjestö. Vuoden 2006 autonomia-alueen vaaleissa se voitti enemmistön parlamentin paikoista. Israel ja kansainvälinen yhteisö eivät kuitenkaan hyväksyneet sen voittoa, vaan vaativat sitä hyväksymään PLO:n aikaisemmin tekemät sopimukset. Palestiinalaiset ajautuivat sisällissotaan, jonka seurauksena Hamas otti haltuunsa Gazan alueen, josta Israelin armeija oli aikaisemmin vetäytynyt. Siitä lähtien Gaza on ollut tiukan saarron kohteena. Israel ja Egypti saartavat sen maarajoja ja Israel saartaa merirajaa ja ilmatilaa. Israel on pitänyt myös puskurivyöhykettä Gazan sisällä. Aika ajoin tilanne kehittyi pienimuotoiseksi sodaksi, jossa palestiinalaisjärjestöt ampuivat raketteja Israeliin ja Israel pommitti Gazaa. Konfliktia pyrittiin pikemminkin hallitsemaan kuin ratkaisemaan. Samalla palestiinalaisten tuki aseelliselle vastarinnalle kasvoi. Pitemmässä perspektiivissä lokakuun hyökkäys ei ollut yllätys.
Kuva: Jack Guez / AFP / Lehtikuva
Mikä on muuttunut konfliktin seurauksena?
Yksi Hamasin terrori-iskun tarkoituksista oli luultavasti nostaa palestiinalaiskysymys jälleen maailman huomion keskipisteeseen. Viimeiset edes jollain lailla vakavat neuvottelut israelilaisten ja palestiinalaisten välillä käytiin Obaman aikana. Sen jälkeen koko kysymys oli paljolti jäänyt sivuun kansainvälisessä diplomatiassa ja myös uutisoinnissa. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun pyrkimyksenä oli mahdollistaa Israelin alueellinen normalisaatio ilman, että Israel joutuisi maksamaan siitä poliittista hintaa myönnytyksinä palestiinalaisille. Toinen keskeinen pyrkimys Netanjahulla on ollut pitää yllä palestiinalaisten jako palestiinalaishallinnon (osin) hallinnoimaan Länsirantaan ja Hamasin hallitsemaan Gazaan. Juuri ennen lokakuussa alkanutta sotaa Netanjahun politiikka näytti hyvin menestyksekkäältä. Uusimman sodan myötä palestiinalaiskysymys on jälleen noussut kansainvälisen huomion kohteeksi, ja ainakin puheiden tasolla konfliktia pyritään jälleen ratkaisemaan. Arabivaltioiden lähentyminen Israelin kanssa on ainakin toistaiseksi jäissä ja aikaisempaa enemmän sidottu palestiinalaiskysymyksen ratkaisuun. Palestiinalaisten poliittinen tulevaisuus Gazassa ja Länsirannallakin on huomattavan epäselvää tässä vaiheessa. Hamas on varmasti heikentynyt, mutta Israelin johdon puheet sen täydellisestä tuhoamisesta herättävät suurta epäilyä jopa Israelin sisällä.
Toinen merkittävä sodan seuraus on Israelin aseman muutos erityisesti läntisessä julkisessa mielipiteessä. Vaikka Israel sai aluksi paljon julkista tukea, sen käymän sodan suuret siviilitappiot Gazassa ovat lisänneet Israelia kohtaan esitettyä kritiikkiä jopa Yhdysvalloissa. Siellä pitkään jatkunut Israelin ehdoton tuki on murentumassa, ja eritysesti demokraattien edistyksellisessä siivessä ja nuorten keskuudessa kritiikki Israelia kohtaan on kasvanut. Euroopassa muutos on näkynyt siten, että useampi uusi valtio (Espanja, Norja, Irlanti, Slovenia) on tunnustanut Palestiinan valtion pyrkimyksenä painostaa Israelia rauhanneuvotteluihin. Toistaiseksi on liian aikaista sanoa, onko kasvaneella kritiikillä Israelia kohtaan todellista poliittista merkitystä. Sen sijaan on selvää, että aikakausi, jolloin Israel nähtiin ongelmattomana läntisenä liittolaisena, on väistämättä ohi. Se olisi hyvä huomioida kaikessa yhteistyössä.
Kuva: Majdi Mohammed / AP / Lehtikuva
Alueellisesti Iranin johtama ”vastarinta-akseli”, jonka arvovalta oli kärsinyt pahasti viime vuosina muun muassa Iranin hallinnon sortopolitiikan takia, on parantanut asemiaan. Sota on johtanut ensimmäiseen suoraan sotilaalliseen konfliktiin Israelin ja Iranin välillä. Siten yksi pitkäaikainen tabu on murtunut, kun maat ovat osin siirtyneet suorempaan konfliktiin pitkäaikaisesta epäsuorasta konfliktista. Mielenkiintoista on myös Venäjän antamat lupaukset tukea Irania puolustautumaan. Tosin Venäjä on korostanut, ettei se tue hyökkäystoimenpiteitä ja on myös pyrkinyt rajoittamaan iskuja Syyrian sisältä. Näidenkin osalta on mahdotonta sanoa tässä vaiheessa, onko kyse jonkin suuremman muutoksen alusta vaiko vain lyhytaikaisista taktisista kuvioista. Ainoa missä kansainvälinen diplomatia on toistaiseksi onnistunut, on laajemman alueellisen konfliktin estäminen. Onnistuuko se jatkossa, on toinen asia. Konflikti ei ole toistaiseksi kiristänyt Iranin ja Persianlahden arabivaltioiden välejä, joissa viime vuosina (mm. Kiinan avustuksella) on tapahtunut selvää liennytystä. Toisin sanoen Gazan sota ei ole ajanut Israelia ja Persianlahden valtioita lähemmäs toisiaan. Pikemminkin päinvastoin. Myös Egyptin ja Israelin välit, jotka ovat olleet erinomaiset Egyptin sotilasvallan aikana, ovat huonontuneet ainakin lyhyellä tähtäimellä. Israel/Palestiina-konfliktissa on juuri nyt nähtävissä potentiaalinen tie kohti poliittista ratkaisua tai vaihtoehtoisesti kohti lisääntyvän epätoivoisen konfliktin aikakautta. Paljon riippuu myös kansainvälisen yhteisön roolista. Suomi, kuten aina, on ollut hyvin passiivinen.
Kirjoittaja
Hannu Juusola on Lähi-idän tutkimuksen professori, joka parhaillaan viimeistelee uudistettua ja laajennettua versiota hänen aikaisemmin kirjoittamastaan Israelin historiasta.
