Lähi-itä on viime vuosina tullut yhä lähemmäs. Syyrian sisällissodan ja Irakin romahtamisen liikkeelle panema ihmisvaellus Eurooppaan edustaa vedenjakajaa kehityksessä, jonka myötä suomalaisten käsitys turvallisuusympäristöstään muuttui. Maahanmuutosta ja siihen liitetyistä uhkakuvista tuli erottamaton osa myös suomalaista sisäpolitiikkaa.
Tässä artikkelissa keskitytään Lähi-itään perinteisen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Miten Lähi-itä kansainvälisenä kysymyksenä heijastuu Suomen turvallisuuteen?
Suomen kohtalo ratkaistaan Euroopassa, Pohjolan alueella ja suurvaltasuhteiden vaikutuskentässä. Lähi-itä sijaitsee tämän kehän välittömässä naapurustossa, ja keskinäisriippuvuus on monisyinen. Suomi tuli vedetyksi Lähi-idän pariin vuoden1956 Suezin kriisissä sekä maamme YK-jäsenyyden myötä. Suomelle oli hävityn maailmansodan jälkeen tärkeää vahvistaa puolueettomuutta, kasvattaa ymmärtämystä maan asemalle sekä hankkia hyväksyntää Helsingin harjoittamalle politiikalle. Kolonialismin rakenteiden purkautuessa YK:n jäsenmäärä kasvoi, ja Suomi ryhtyi toimimaan globaalilla kentällä, jossa Lähi-idän merkitys on usein isompi kuin Suomessa käsitetään. Lähi-idässä Suomen linjaa testattiin välittömän turvallisuuspoliittisen ympäristömme ulkopuolella.
Lähi-itää on Helsingissä tarkasteltu suurvaltapolitiikan näyttämönä. Kansallinen turvallisuutemme ei ole immuuni Lähi-idän tapahtumille. Pääliittolaisemme Yhdysvaltain kohdalla voidaan jo kokea kohtalonyhteyttä. Washington osallistuu tätä kirjoitettaessa huomattavalla panoksella kahteen sotaan. Toista niistä käydään Lähi-idässä.
Lähi-idän epävakaisuus koskettaa Suomea monella tapaa. Se on vaikuttanut suoraan suomalaisten elämään, kuten energian hinnan ja viime vuosina maahanmuuton muodossa. Suomi joutuu ottamaan huomioon suurvaltojen edut Lähi-idässä. Ihmisoikeudet ovat keskeinen osa ulkopolitiikkamme arvopohjaa ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen edistämistä.
Kuva: Teemu Salonen / Lehtikuva
Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti kuin iskusta Suomen turvallisuuden reunaehtoja. Venäjä-suhteiltamme putosi pohja, ja Suomi liittoutui sotilaallisesti. Hallitus tarkastelee Lähi-itää tässä valossa. Niin kauan kuin naapurissa nähdään vihamielinen valtio, Suomen ylivertainen etu on huolehtia Naton sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta. Vaikka Suomen kannattaa edistää Euroopan puolustusta, pelotteen uskottavuus nojaa yhä Yhdysvaltain valmiuteen puolustaa Suomea.
Hamasin hyökättyä Israeliin 7.10.2023 Suomen turvallisuuden viimekätinen takaaja vedettiin jälleen Lähi-idässä sodan pyörteisiin. Gazan sodan johdosta niin sanotussa globaalissa etelässä on vakiintunut käsitys lännen soveltamista kaksoisstandardeista: Palestiinalaisten kärsimykset näyttävät yhdentekeviltä toisin kuin ukrainalaisten. Mielikuvaa kehystää se, että juutalaiset ryhtyivät isosti asuttamaan Palestiinaa Britannian yliherruuden suojeluksessa. Tarina näyttää tutulta: Euroopasta muuttavat työntävät syrjään kantaväestöä, joka ei haluaisi muuta kuin hallita omaa kohtaloaan vapaasti. Entisissä siirtomaissa ei jaeta vastuuta juutalaisten suunnattomista kärsimyksistä Euroopassa.
Helsingin näkökulmasta Gazan sodan ytimessä on periaate itsenäisen valtion oikeudesta puolustautua hyökkääjää vastaan. Siviilien kohtuuttomat kärsimykset sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaatteet ovat Suomelle tärkeitä näkökohtia.
Suomen historian ja maantieteen valossa oikeus puolustaa itseään on Helsingille loukkaamaton, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan korostaa sen poliittista painoa. Hallituksen yltiövarovainen suhtautuminen Israelin toimiin voitaneen osittain johtaa tästä suoraviivaisesta yhtälöstä.
Ihmisoikeuksien kohdalla kuvaan astuvat hallituksen poliittiset prioriteetit, eräiden puolueiden käsitykset Israelin poikkeuksellisuudesta, halu säästää kehitysyhteistyössä sekä Venäjän aggression värittämä julkinen mielipide. Hallitus hakee tässä maastossa Suomen etujen tasapainoa suurvaltojen pyrkimysten ja politiikan uskottavuuden ristipaineessa.
Suhtautumisessa Israelin sotatoimien seurauksiin sekä Palestiinan tunnustamisessa hallitus näyttää pitävän parhaimpana myötäillä Yhdysvaltain pyrkimyksiä. Tasavallan presidentti totesi “Suomi ei ole pro Israel tai pro Palestiina, vaan pro rauha”. Tämä noudattelee Washingtonin kantaa, jonka mukaan Israelin ja palestiinalaisten on neuvoteltava Palestiinan reunaehdot ennen kuin Yhdysvallat tukee palestiinalaisten valtiota. Avaimet on luovutettu Israelille, joka ei ole valmis maksamaan rauhan hintana palestiinalaisten suvereniteettia. “Suomi on rauhan puolella sotaa vastaan” todettiin Helsingin vielä harjoittaessa rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa. Nuo ovat väistöliikkeitä vaikeaksi koetussa valintatilanteessa. On paradoksi, että Suomi pyrkii kulkemaan eri polkuja (Tanskaa lukuun ottamatta) kuin muut Pohjoismaat ollessamme samassa sotilasliitossa.
Sekä Israelille että Palestiinalle löytyy perustelut kansainvälisessä oikeudessa. Presidentti viittasi siihen, että Palestiina tunnustetaan ehkä myöhemmin. Palveleeko tämä parhaiten Suomen välittömiä ja pidemmän tähtäimen etuja, Lähi-idän vakauttamista tai Yhdysvaltain perimmäisiä tavoitteita alueella? Siitä tulisi voida keskustella. Suomen ollessa kriisimoodissa punnittu ulkopoliittinen keskustelu on lähestulkoon mahdotonta. Se on kautta aikain ollut täällä ylen työlästä. Keskusteluksi ei voida lukea lehdistön palstamillimetrien täytteeksi haalimaa lonkalta lauottua asiantuntijakommentointia.
Kuva: Kimmo Räisänen / ulkoministeriö
Washington keventäisi mielellään vastuitaan Lähi-idässä päästääkseen eroon loputtomista sodistaan. Presidentti Bidenin päätös vetäytyä Afganistanista oli harkittu askel tällä tiellä. Tavoite törmää kerta toisensa jälkeen Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin sekä Israelin ja Iranin vastakkainasetteluun. Yhdysvallat siirsi jälleen lisäjoukkoja alueelle. Yhdysvaltain etuja palvelisi se, että palestiinalaisten poliittinen tulevaisuus ratkaistaisiin. Israel on hankala liittolainen, ja suhde on usein jännitteinen. Ajoittain tämä näkyy. Washington ei aina säästele sanojaan kohdistaessaan viestiä Israelille.
Lähi-idässä harjoitetaan alastonta voimapolitiikkaa, ja Machiavellin neuvoja noudatetaan estoitta. Firenzeläinen olisi kotonaan seudun valtaapitävien ruhtinaiden parissa. Nämä hallitsevat vailla instituutioiden painolastia perintöruhtinaina tai kovaotteisina despootteina. Kansalaismielipidettä halveksitaan, vaikka pelätään. Lähi-idässä voimapolitiikka edellyttää usein väkivallan uhkaan nojaavaa suostuttelua (leverage, vipu), ja valtiota puskuroidaan alinomaa sitä vastaan taktisilla toimilla (hedging). Hyvä esimerkki strategisen puskurin ja vivun yhdistelmästä on Teheranin proxien verkosto Israelin ympärillä. Vastaavasti Persianlahden arabit palauttivat suhteensa Iraniin Yhdysvaltain pitkän tähtäimen aikeiden kirkastuttua niille Afganistanin jälkeen. “Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä”, neuvoi Machiavelli. Persianlahti on toistaiseksi säilynyt vakaana Gazan sodan pyörteissä.
Yhdysvaltain on Lähi-idässä vaikeaa edistää strategisia tavoitteitaan välittömien poliittisten tarpeiden kustannuksella. Hallinto on haluton painostamaan Israelia. Vipuja olisi, mutta niitä ei tohdita käyttää. Käsitys juutalaisvaltion poikkeuksellisuudesta läpäisee Yhdysvaltain sisäpolitiikan ainutlaatuisella tavalla. Israel ja sen turvallisuus on sui generis Washingtonissa.
Suomen kansallinen turvallisuus ei suoranaisesti edellytä yhden osapuolen entistä korostetumpaa myötäilyä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa. Tätä voi problematisoida eri näkökulmista. Globaalissa etelässä vallitsevien käsitysten ruokkiminen ei palvele Ukrainan asiaa eikä lisää Suomen turvallisuutta välittömästi tai pidemmällä tähtäimellä. Se tarjoaa Venäjälle ja Kiinalle tilaisuuksia vahvistaa asemiaan maailmalla Yhdysvaltain kustannuksella. Tämä ei lähtökohtaisesti palvele meitä Pohjolassa.
Washington ei tarkastele sitoumuksiaan Euroopassa suoralla janalla Israel-suhteensa kanssa. Vaikka Yhdysvallat säätelee kriittisemmin omaa tukeaan palestiinalaisille, ei eurooppalainen panos Palestiinassa tai poliittinen tuki YK:n piirissä ole Washingtonin pitkän tähtäimen tavoitteiden vastaista. Sukset eivät ole ristissä.
Eurooppa on Israel–Palestiina-kysymyksessä ja Lähi-idässä ylipäätään hajallaan kuin varpusparvi ja tapaa yhden äänen vasta kun nousee tarve osoittaa sormella Israelin vastustajia. Yhdysvallat sen sijaan kykenee painostamaan myös Israelia.
Pelkkä Iranin eristäminen – vaikka on monella tapaa perusteltavissa – ajaa Teherania yhä syvemmälle Moskovan syliin ja avaa Venäjälle sekä Kiinalle strategisia tilaisuuksia Lähi-idässä. Kysymyksiä tulee ja voi esittää.
Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä. Venäjän presidentti piti huolen siitä, että kunniamme, maineemme ja vatsamme eivät kestäisi firenzeläisen neuvon noudattamista. Helsingille ei tietenkään ole yhdentekevää, mitä Yhdysvallat tekee tai ei tee Lähi-idässä. Washington harjoittaa rooliaan kansainvälisellä kentällä johtajuuden kautta. Euroopassa johtajuus kulminoituu liittolaisille tarjottuihin turvatakuihin. Lopulta Suomen kannalta ratkaisevaa on se, miten yleinen mielipide Atlantin takana kehittyy. Eurooppaa ja Lähi-itää koskevaa keskustelua johtajuuden hinnasta käydään Washingtonissa usein samassa kontekstissa.
Amerikkalaisten arvohierarkioihin voimme vaikuttaa hyvin vähän. Sen paremmin Israelia kuin Palestiinaa myötäilemällä tai pysyttelemällä puolueettomina. Rauhantahtoaan Suomi voi sen sijaan osoittaa panostamalla entiseen tapaan Lähi-idän vakauteen: kriisinhallinnan keinoin, kehitysyhteistyöllä, rauhanvälityksellä sekä osuvalla diplomatialla. Se palvelee Washingtonin ja liittolaistemme etuja. Tähän löytyy tilausta alueelta sekä globaalista etelästä. Pelkkä silmien, ovien ja ikkunoiden sulkeminen ei riitä.
Kirjoittaja
Roberto Tanzi-Albi on entinen suurlähettiläs, joka on työskennellyt Lähi-idän parissa Saudi-Arabiassa ja Washingtonissa sekä suurlähettiläänä Kairossa ja johtavana asiantuntijana ulkoministeriössä. Hän on suorittanut 187. maanpuolustuskurssin.
