Sanotaan, että jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy. Tietenkin joillakin ihmisillä vaikeat sairaudet tai korkea ikä voivat estää liikkumisen, mutta useimmilla kyse on kuitenkin ennen kaikkea asenteesta. Ja kuntoilla voi monella tavalla, oman voinnin mukaan. Aina on aikaa sille, mitä tahtoo tehdä. Erään ystäväni 106-vuotias omainen, talvisodan veteraani, pakottaa itsensä vaikeasti sairaanakin kävelemään rollaattorin avulla, ja sanoo yrittävänsä loppuun saakka edes muutaman askeleen päivässä.
Perusta hyvälle peruskunnolle rakennetaan jo lapsuusvuosina. Koululiikunnan mielekkyydellä ja sopivan liikuntamuodon löytymisellä on tässä valtavan suuri merkitys. Liian monella on huonoja kokemuksia, jotka vaikuttavat vielä aikuisiällä. Kansanterveyden edistäminen palvelee myös maanpuolustuksen tavoitteita. Liian paljon kuulee viestiä, kuinka uusilla ikäluokilla on yhä vaikeampaa selvitä esimerkiksi asepalveluksesta. Valitettavan monella fyysinen kunto ja myös erilaiset mielen ongelmat aiheuttavat suuria haasteita. Puheet terveestä ja reippaasta kansasta voivat kuulostaa mahtipontisuudessaan vanhanaikaisilta, mutta uusien tutkimustenkin valossa tätä tavoitetta tarvitaan nykypäivänä vielä entistäkin kipeämmin.
Liikunta on keskeinen osa lasten fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kehitystä. Lasten urheilu ei ole vain kilpailemista tai taitojen kehittämistä – se on ennen kaikkea hauskaa, yhteisöllistä ja terveyttä edistävää toimintaa, joka luo pohjan elinikäiselle liikuntakulttuurille.
Lasten urheilun merkitystä ei voida liioitella. Kunnon lisäksi se antaa elämään tärkeitä eväitä – tiimityötä, päättäväisyyttä ja itseluottamusta. Tarkastelen, miksi lasten urheilu on tärkeää ja kuinka vanhemmat ja yhteisö voivat tukea lasten liikunnan ilon löytämistä.
Liikunnan hyödyt lasten kehitykselle ovat laajat ja moninaiset. Fyysinen aktiivisuus parantaa lasten lihasvoimaa, luuston terveyttä ja sydän- ja verenkiertoelimistön kuntoa sekä motorisia taitoja.
Urheilulla on myös psyykkisiä hyötyjä. Se vähentää stressiä, parantaa mielialaa ja lisätä itsetuntoa. Liikunta voi myös edistää lasten kognitiivista kehitystä ja keskittymiskykyä, mikä näkyy myös koulussa parempana motivaationa. Urheilu auttaa lapsia myös kehittämään sosiaalisia taitoja, kuten yhteistyökykyä, johtajuutta ja empatiaa.
Lasten urheilussa tärkeintä ei ole suoritus, vaan liikunnan ilo. Liian kilpailuhenkinen ympäristö voi helposti viedä ilon liikunnasta ja luoda painetta. Lapselle ei ole tärkeintä voittaa, vaan nauttia liikkumisesta ja kokea onnistumisia omalla tasollaan. Erilaiset liikuntamuodot voivat auttaa lasta löytämään itselleen sopivan lajin, joka innostaa ja motivoi.
Vanhemmilla on suuri rooli lasten liikunnan tukemisessa ja kannustamisessa. Lasten ei tarvitse osallistua kilpaurheiluun, mutta heidän tulisi saada mahdollisuus kokeilla eri lajeja ja löytää ne, jotka heitä kiinnostavat. Tärkeintä on tukea lapsen omaa motivaatiota ja kuunnella hänen toiveitaan.
Vanhemmat voivat myös toimia liikunnan mallina. Jos lapsi näkee vanhempien liikkuvan ja nauttivan siitä, hänellä on suurempi todennäköisyys omaksua liikunnan osaksi omaa elämäänsä. Lapsuuskodin esimerkin voima on suuri. Erityisesti lasten urheilun alkuvaiheessa on tärkeää luoda ympäristö, jossa lapsi voi kokeilla eri lajeja ja kokea iloa ilman paineita. Liian varhaiset ja tiukat tavoitteet voivat helposti tehdä urheilusta kuormittavaa ja estää lapsen liikunnan ilon löytämistä.
Urheilun tulevaisuus näyttää monipuoliselta, ja sen avulla voidaan edistää lasten fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia koko maailmassa. Koko yhteiskunnan rooli lasten urheilussa on tärkeä, jotta jokainen lapsi saisi kokea liikunnan ilon ja mahdollisuuden kehittää itseään.
Käytännössä lasten urheilutoiminta on pitkälti vanhempien ja muiden vapaaehtoisten toimijoiden varassa. Vielä lapsuudessani 1990-luvun alussa urheilukentät olivat Varkaudessa täynnä vapaaehtoisia. Tänään heitä on yhä vaikeampi löytää. Yhdistyspohjainen seuratoiminta yleensäkin on suurten haasteiden edessä. Jos vapaaehtoistoiminta kuihtuu, urheiluseurojen toiminnalla ei ole perustaa. Perustyö Lapista Helsinkiin asti on pitkälti heidän työnsä varassa. Urheiluliittojen vaikea mutta tärkeä tehtävä on löytää 2020-luvulle sopivat kannustimet vapaaehtoisten toiminnan jatkolle ja kehittämiselle.
Kuva: Roni Rekomaa / Lehtikuva
Urheilun polarisaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa lasten urheiluharrastukset jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Tämä kahtiajako voi ilmetä monin tavoin, kuten:
- Kilpaurheilu vs. Recreational (vapaa-ajan) liikunta: Yhä useammalla lapsella on mahdollisuus osallistua organisoituun kilpaurheiluun, kun taas toiset eivät osallistu mihinkään järjestettyyn liikuntaan, vaan heidän liikkumisensa rajoittuu lähinnä vapaa-aikaan, kuten pelaamiseen tai leikkimiseen.
- Taloudelliset ja sosiaaliset erot: Kilpaurheilu vaatii usein merkittäviä taloudellisia panostuksia, mikä voi luoda eroja lasten urheilumahdollisuuksissa. Tämän seurauksena monilla perheillä ei ole varaa kilpaurheiluun, mikä saattaa rajoittaa lasten mahdollisuuksia kehittyä urheilussa tai jopa osallistua liikuntaan.
- Eri lajit ja resurssit: Jotkut urheilulajit, kuten jalkapallo, jääkiekko tai taitoluistelu, vaativat usein enemmän resursseja ja järjestettyä valmennusta, kun taas toiset lajit, kuten pyöräily, juoksu tai uinti, voivat olla edullisempia ja helpommin saatavilla.
Polarisaatio voi johtaa siihen, että lasten urheiluun liittyy yhä enemmän paineita. Kilpaurheiluun suuntautuvat lapset voivat kokea, että he eivät voi enää harrastaa urheilua vain huvin vuoksi. Erityisesti nuoremmilla urheilijoilla voi olla suuri riski uupumiseen, jos harjoittelu on liian intensiivistä. Vaatimukset voivat viedä nuorten huomion pois urheilun ilosta ja liikunnan monipuolisuudesta.
Suomalaisen yhteiskunnan on löydettävä yhteisymmärrys myös huippu-urheilun järjestämisen, tavoitteiden ja rahoituksen suhteen. Jos huippu-urheiluun halutaan panostaa, on Olympiakomitean alle perustettava oma huippu-urheilun yksikkö.
Monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta osallistua liikuntaan lainkaan, koska he eivät osallistu organisoituun urheilutoimintaan. Liikunta voi jäädä puutteelliseksi, jos se rajoittuu vain koulun liikuntatunneille tai satunnaiseen pelailuun kavereiden kanssa. Tämä voi johtaa pitkäaikaisiin terveysongelmiin, kuten ylipainoon, liikuntakyvyn heikkenemiseen ja heikentyneeseen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin.
Lasten urheilun polarisaatio luo haasteita nykyisessä ajassa. Miten niitä voi torjua, tässä muutamia ajatuksia:
- Lasten urheilun mahdollisuuksia tulisi avata kaikille, riippumatta perheen taloudellisista resursseista. Tämä voidaan saavuttaa tarjoamalla edullisempia urheiluvaihtoehtoja ja tukemalla esimerkiksi seurojen tarjoamia ilmaisia tai kohtuuhintaisia liikuntamahdollisuuksia. Monet urheiluseurat ja -järjestöt tekevätkin jo hyvää työtä tarjoamalla apurahoja tai taloudellista tukea niitä tarvitseville perheille.
- Kilpaurheilun sijasta tulisi korostaa liikunnan iloa ja monipuolista liikkumista, joka ei ole riippuvainen menestyksestä tai kilpailemista. Lapsille on tärkeää antaa mahdollisuus kokeilla eri liikuntamuotoja ja löytää itselleen mieluinen tapa liikkua ilman suuria paineita. Vapaaehtoinen ja iloinen liikunta, jossa ei tarvitse kilpailla, voi innostaa lapsia liikkumaan koko elämänsä ajan.
- Urheilun ei pitäisi olla vain yksilösuorituksia – se on myös yhteisöllinen kokemus. Paikalliset urheiluseurat, koululiikunta ja yhteisölliset liikuntatapahtumat voivat auttaa luomaan ympäristön, jossa liikunta on hauskaa ja yhteistä. Tämä voi puolestaan estää polarisaation syntymistä ja kannustaa lapsia liikkumaan yhdessä, ilman kilpailun tai menestyksen paineita. Yleensäkin mielekäs järjestötoiminta sitouttaa nuoria, estää syrjäytymistä ja omalta osaltaan edistää koko yhteiskunnan kiinteyttä.
- Erilaiset urheilulajit tulisi tehdä tasavertaisiksi lasten saatavilla. Seuratoimintaa ja valmennusta ei tulisi rajata vain tiettyihin lajeihin, vaan lapsille tulisi tarjota mahdollisuus kokeilla useita eri lajeja ja valita itselleen mieluisin. Suomessa on menty ehkä liikaa siihen, että jo hyvin nuorena on löydettävä oma laji ja panostettava yksinomaan siihen. Esimerkiksi Belgiassa jalkapalloon erikoistutaan täysin vasta 15-vuotiaana – ja näytöt jalkapallossa ovat aivan toista kuin Suomessa, jossa erikoistumisen pitää tapahtua jo 12-vuotiaana.
Edelleenkin tarvitsisimme monilajiseuroja tai ainakin lajiliittojen välillä yhteisymmärrystä, että esimerkiksi samalla seuramaksulla voi käydä useamman lajin treeneissä ja että lapset voisivat harrastaa pitkään useampaa eri lajia. Urheilujohtajana olen pyrkinyt käymään keskusteluja eri liittojen kanssa, että löytäisimme tähän mekanismeja. Siinä voittajana olisi suomalainen urheilu. Eivätkä tavoitteena ole vain huippu-urheilijat, vaan myös liikunnan harrastaminen osana jokaisen lapsen elämää. Todella harvasta nuoresta tulee SM-tason pelaaja, mutta myös sille valtavalle enemmistölle, josta ei sitä tule, pitäisi urheilutoiminnasta jäädä eväät, jotka kannustavat loppuelämän kestävään kuntoiluun.
Kirjoittaja
Riikka Pakarinen on Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Hänet valittiin juuri jatkamaan SUL:n johdossa kolmivuotiskaudelle 2025–2027. Luottamustehtävänsä lisäksi Pakarinen toimii Suomen startup-yhteisön toiminnanjohtajana. Aiemmin hän on toiminut mm. europarlamentaarikkona. Pakarinen on sekä yhteiskuntatieteiden että kauppatieteiden maisteri ja valmistellut väitöskirjaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hän on suorittanut 248. maanpuolustuskurssin.
