Sohvakriitikot turvallisuuspoliittisten tv-sarjojen parissa
Kuluvan vuoden turvallisuuspoliittinen hittisarja punoo yhteen vallanjaon sukupuolten ja suurvaltojen välillä ja saattaa paljastaa katsojan kaksoisstandardeja.
The Diplomat (2023)
Netflix
Miksen voi lakata kiinnittämästä huomiota hänen hiustensa sotkuisuuteen? On menossa jo yhdeksäs jakso, ja päähenkilö esiintyy valtaosassa sarjan kohtauksista. Luulisi silmän jo tottuneen.
Netflixin The Diplomatin käsikirjoitus lienee muiden nykysarjojen lailla isoilta osin algoritmien tuottama. Tapa, jolla se punoo yhteen monikansallisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selkkauksen sekä kaiken sen, mitä europatriarkaattiseksi vallaksikin kuvataan, ei kuitenkaan voi olla pelkän ChatGPT:n tuotosta. Sarjan luojaksi nimetty Debora Cahn onkin kunnostautunut alalla jo ennen kuin tekoälyä oli mahdollista pyytää työpariksi: ansioluettelosta löytyvät muun muassa Homeland ja West Wing. The Diplomatia on Politico-lehden mukaan ahmittu ulkopolitiikkapiireissä, koska siinä on kiinnitetty erityisen paljon huomioita yksityiskohtien todenmukaisuuteen aina sisäpiirivitseihin asti. Nämä kompensoivat juonenkäänteiden kohdalla otettuja vapauksia.
The Diplomat on herkullinen sarja katsottavaksi, olipa mielenkiintona sukupuolentutkimus, ulko- ja turvallisuuspolitiikka tai molemmat. Aihepiirit ovat itse asiassa yllättävän analogiset.
Sarjan keskiöön on asetettu, ikään kuin vasten omaa tahtoaan, Lähi-idän tilanteeseen erikoistunut ammattidiplomaatti Kate Wyler (Keri Russell), joka nimetään yllättäen ja kesken mieluisampaa uraputkea Yhdysvaltain suurlähettilääksi Lontooseen. Mukaan lähtee puoliso Hal Wyler, niin ikään ammattidiplomaatti ja pariskunnan tähän mennessä tunnetumpi osapuoli. Alusta asti on selvää, että avioliitto on ongelmissa ja syytä voidaan etsiä ainakin vallan jakamisen problematiikasta.
Sarjan toisessa jaksossa kuultu ”I scratched my face and then picked a wedgie, I think I have lipstick on my ass,” on Kate Wylerin tapainen avunpyyntö. Kate on aikaamme tilaustyönä rakennettu roolimalli, mitä todella arvostan. Siksi onkin äärimmäisen ärsyttävää, että kiinnitän tämän sotkuisiin hiuksiin koko ajan huomiota: voiko patriarkaalisia sukupuolirooleja enää paremmin huomata sisäistäneensä?
Ison-Britannian ulkoministeri, komea ja rauhallinen Dennison, on sarjan nykyaikainen mies, liittolainen, joka ymmärtää luoda naisten välisen siteen Yhdysvaltain suurlähettilään ja Ranskan sisäministerin välille. Dennisonin sulava ja hillitty tyyli korostaa Katen epänaisellisia puolia. Tämä käy alleviivaavaksi viimeistään kaksikon vieraillessa Pariisissa ja Katen hotkiessa sormin äyriäisiään, kun Dennison edelleen ilmentää silkkaa yläluokkaista jäyhää charmia. Dennisonilla on myös oma vasta-aineensa miesoletettujen joukossa: pääministeri Trowbridge on lähes parodiaa rappeutuneesta britti-isännästä. Dennisonin rinnalla Trowbridgen hahmoon kiteytyy siirtomaavaltojen riistäjän rooli.
Geopoliittisten konfliktien kriittinen tarkastelu keskeltä siirtomaavallan lahoavaa ydintä on vain yksi sarjan dekolonisoivista teoista. Kolonialistisen vallan hiipuminen on ovelasti myös valtiotason juonen keskiössä, vaikka Venäjä on mukana viemässä huomiota ja ohjaamassa valheellisesti katseet valtataisteluihin tasaveroisempien vastapuolien välillä.
Miksi naiset ja kolonisoidut kansat suostuvat muiden auktoriteetin alle, vaikka voisivat teoriassa pyrkiä autonomiaan, kysyy afrofeminismin tutkija, suomalais-nigerialainen Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus. Salamin mukaan vastaus palautuu europatriarkaalisen käsitejärjestelmän väkivaltaiseen hegemonisointiin viime vuosisatojen aikana. Monet vaihtoehtoiset viisauden lajit on ohitettu vuosisatoja, ja niiden tuominen takaisin varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi – varsinkin ilman saman kokoluokan väkivaltaa – vie aikaa. Käytännössä siihen tarvitaan paljon yksittäisiä mieltä dekolonisoivia tekoja.
Minun ja ikäluokkani on myöhäistä oppia kokonaan pois syvään istutettua oletusta naisten sivuhenkilöydestä ja siisteyden vaatimuksesta. Olemme tottuneet katsomaan kulttuurituotteita miehen katseen kautta. Tähän vaikuttavat sekä todellisuus että muut teokset: kun yhä uusissa menestyssarjoissa ja elokuvissa valkoiset miehet puhuvat ja toimivat eniten, niiden seuraajissakin valkoiset miehet puhuvat ja toimivat eniten. Toisin tekemiseen tarvitaan tietoinen pyrkimys ja varmaankin tavallista isompi markkinointibudjetti.
Onneksi jo ilmestyy The Diplomatin kaltaisia sarjoja, joissa päähenkilö on epäsiisti, itseään ajoittain epäilevä ja silti toimintakykyinen ja määrätietoinen nainen, joka puhuu kieltävästi iäkkäälle valkoiselle miespresidentille. Naisella on toisinaan jo oma tahto ja takkuinen tukka. Alleviivaamalla tiettyjä asioita sarja pyytää katsojia huomaamaan, miten kiusallista on, että naista koulitaan häneltä itseltään salaa “sopivaksi” varapresidentin rooliin.
The Diplomatin ensimmäisen kauden keskeiseksi teemaksi nousee vallan jakaminen ja tätä koskevien pelikirjojen päivitystarve. Voiko valtaa käyttää tai jakaa kahden ihmisen välillä, jos taustalla on henkilökohtainen suhde? Minkä verran valtaa on 2020-luvulla jaettu uudelleen sukupuolten välillä? Millaiset reunaehdot ja vaatimukset vallitsevat; kenen täytyisi muistaa kammata tukkansa? Tietenkin kysymys liittyy myös suurvaltapolitiikkaan: mikä on geopoliittisen vallan uusjaon tilanne? Voidaanko lännessä vielä tuudittautua hallinnan tunteeseen? Haluan tulkita sarjan ydinviestin näin: yhä ennakoimattomammassa maailmassa olennaista on tunnistaa, kenellä on paras kyky luovia kaaoksesta reilusti takaisin selkeyteen. Kaikki muu, etenkin sukupuoli tai hiusten harjaaminen, on toisarvoista.
Jos The Diplomat pyrkii dekolonisoimaan mieliämme kohti tasavertaisempaa tulevaisuutta, ei sarjan maailmankuva ei ole muutoinkaan dystooppinen. Se jopa valaa uskoa 2020-luvun kriisien keskelle. ”Diplomatia ei toimi”, toteaa seitsemännen jakson juhlapuheessaan päähenkilön puoliso, herra Wyler, ”kunnes se toimii”.
Kirjoittaja
Anna Herlin on Tiina ja Antti Herlinin säätiön kehitysjohtaja. Hän on suorittanut 241. Maanpuolustuskurssin.
