Myanmarin pitkäaikainen konflikti nousi maailman tietoisuuteen jälleen helmikuussa 2021 kun maan armeija kaappasi vallan Aung San Suu Kyin johtamalta siviilihallitukselta. Paljon kiinnitettiin huomiota marraskuun 2020 vaaleihin, mutta jännitteet olivat kyteneet jo pidempään ja sotilasvallankaappaus kiteyttikin laajempia historiallisia kaaria yhteen dramaattiseen hetkeen.
Maan historiassa on itsenäistymisestä vuonna 1948 saakka käyty kamppailua siviilipoliitikkojen ja sotilaiden välillä sekä toisaalta siitä, miten valtaa jaetaan keskuksen ja reuna-alueiden välillä. Maa oli sotilaiden johtama vuosina 1962–2011. Keskusvalta on sekä sotilaiden että siviilien johdossa ollut maan suurimman etnisen ryhmän bamarien käsissä, kun taas itäisillä, pohjoisilla ja läntisillä raja-alueilla runsaslukuiset etniset vähemmistöryhmät ovat tavoitelleet eriasteisesti itsehallintoa. Osa näistä ryhmistä on muodostanut sotilaallisia taisteluorganisaatioita (Ethnic Armed Organizations, EAO).
Vallankaappaus pysäytti sekä Myanmarin demokraattisen siirtymän että rauhanprosessin eri etnisten ryhmien välillä. Molemmissa oli koettu vastoinkäymisiä, mutta odotuksena oli, että vaalien jälkeen asiat voisivat jälleen liikkua.
Erityisesti kaupungeissa kansalaiset reagoivat kaappaukseen ja voimakas spontaani vastarinta kehittyi päivissä. Roolia ottivat nuoret ja naiset, jotka toivat liikkeeseen uusia toimintapoja ja ovat näin olleet muuttamassa totuttuja konservatiivisia rooleja. Rintamasta syntyi Aung San Suu Kyin NLD-puoluetta laajempi toimijoiden kokoomus, joka perusti kansallisen yhtenäisyyden hallituksen NUG:n (National Unity Government). NUG on hakenut aktiivisesti kansainvälistä tukea ja tunnustusta. EU, Yhdysvallat ja monet muut länsimaat asettivat Myanmarin sotilasjohdolle nopeasti sanktioita, joita on myöhemmin täydennetty taloudellisiin intresseihin kohdentuviksi. Myanmarin armeijan eli Tatmadawin kesällä muodostamaa State Administration Councilia (SAC) ei kansainvälisesti tunnusteta maan viralliseksi hallitukseksi, mutta tunnustusta ei ole annettu myöskään NUG:lle.
Kuva: NurPhoto / Lehtikuva
Väkivalta on maassa noussut aivan uudelle tasolle. Taisteluissa, pidätyksissä ja muissa väkivaltaisuuksissa on kuollut tuhansia ihmisiä ja sadattuhannet ovat joutuneet jättämään kotinsa. Samaan aikaan maan talous on hyvin heikossa tilassa, korona vaikuttaa edelleen ja humanitaarinen hätä kasvaa.
Myanmarin armeijan otteiden kovetessa poliittisen vastarinnan piiristä alkoi loppukeväästä 2021 lähtien syntyä kansanpuolustusjoukkoja (PDF, People’s Defence Forces). Osa näistä paikallisista osastoista on NUG:n kontrolloimia, osa taistelee omillaan ja osaa tukevat eräät EAO:ista. Viime aikoina myös Tatmadaw on luonut paikallisia militioita, jotka tukevat sen taistelua oppositioryhmiä vastaan. Ennen vallankaappausta maassa oli muutamia kymmeniä aseellisia toimijoita – nyt niitä on satoja.
Etniset aseryhmät tulevat erilaisista historiallisista taustoista ja heidän tavoitteensa ja toimintatapansa eroavat toisistaan huomattavasti, mikä näkyi jo aiemmassa rauhanprosessissa. EAO-kenttää on hyvin vaikeaa koordinoida kokonaisuudessaan. Muutamat ryhmistä myös taistelevat keskenään. Osa ryhmistä on hakeutunut yhteistyöhön NUG:n kanssa ja hahmotellut siirtymää uuden perustuslain kautta federalismiin. He vaativat, että armeijan on yksinkertaisesti luovutettava valtansa eivätkä he ole valmiita käymään neuvotteluja Tatmadawin kanssa. Toiset EAO:t taas ovat valmiimpia neuvottelemaan, vaikka asettavatkin ennakkoehtoja. Loput seuraavat tilannetta arvioiden miten heidän poliittiset, sotilaalliset ja taloudelliset etunsa parhaiten täyttyisivät.
Toistaiseksi ei ole nähtävissä, mistä mahdollinen poliittinen prosessi konkreettisesti alkaisi ja mihin suuntaan sitä voisi käytännössä viedä. Federalistinen hallintomalli sinällään on laajasti hyväksytty tavoite, mutta sen rakenteesta ja aikataulusta ei ole yhteistä näkemystä. Turvallisuuskysymykset muuttuvat koko ajan vaikeammiksi toimijoiden määrän kasvaessa. Tahtoa neuvotteluun ei ole ja useampi osapuoli viestii ulospäin, että on voittamassa sotaa.
Kansainvälistä painetta Myanmarin sotilasjohtoa kohtaan on lisätty sanktioilla. Toisaalta Myanmarin naapurusto ei ole näissä toimissa mukana. Tunnustelevaa diplomatiaa tekee useampi tahto, keskeisimpinä Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö ASEAN erityisedustajineen sekä YK:n erityisedustaja. Kahdenvälisissä suhteissa on kiinnitetty huomiota myös muun muassa Intiaan, Thaimaahan, Japaniin ja Kiinaan – voisivatko ne tehdä enemmän? Rauhanprosessia aiemmin tukeneista kansalaisjärjestöistä ja muista epävirallisista toimijoista osa on jatkanut työtään hakien uutta suuntaa, mutta osa on vetäytynyt. Mahdollisuudet ulkopuolelta vaikuttaa ratkaisun löytymiseen ovat rajalliset. Ulkopuolisella toiminnalla on myös riskinsä.
Kuva: Free Burma Rangers / AFP / Lehtikuva
Venäjän sotilaallinen ja poliittinen tuki Tatmadawille on ollut näkyvää vallankaappauksen jälkeen. Kiina taas on varonut ottamasta puolta ja pitänyt yhteyksiä eri toimijoihin Myanmarissa. Sen investoinnit ovat laskeneet ja huomio kiinnittynyt rokotteisiin ja humaanitaariseen tukeen. Huhtikuun alussa Kiinan ulkoministeri kuitenkin otti vastaan Myanmarin sotilasjohdon kärkidiplomaatin ja keskusteluihin palasivat talousasiat. Kiinalle tärkeää on vakauden palauttaminen ja mahdollisuus jatkaa yhteisten infrastruktuurihankkeiden parissa ns. Belt and Road Initiative (BRI) -aloitteen alla.
Jo pidempään kiristynyt Kiinan ja Yhdysvaltain strateginen kilpailu Intian valtameren ja Tyynenmeren alueella on limittymässä uusiin näkemyksiin Ukrainan sodan vaikutuksista kansainvälisiin suhteisiin. Tarkkailijat herättivät huhtikuun tapaamisen jälkeen kysymyksen siitä, onko Kiina vaihtamassa Myanmarissa kurssiaan tulemalla tykö uudessa kansainvälisessä tilanteessa. Samalla on kuultu vaatimuksia länsimaille tiukentaa linjaansa osana laajempaa globaalia demokratia-allianssia.
Mikäli maailman ajatellaan jakautuvan kahteen leiriin, on johtopäätöksenä helposti ylhäältä käsin määritelty nollasummapeli. Kiihtyvä geopoliittinen orientaatio on omiaan rajoittamaan kansallisten ja paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia tehdä vaikuttavia valintoja. Erityisen hankalaa olisi Myanmarin tilanteen kärjistyminen geopoliittisena konfliktina. Tällöin tila kansallisille toimijoille luoda oma linjansa ja etsiä kompromisseja kaventuisi entisestään.
Kylmän sodan jälkeen laajentuneen ASEAN:in tärkeänä periaatteena on ns. ”ASEAN-keskisyys”, jolla tarkoitetaan sitä että alueen asioista ei puhuta ja päätetä muilla foorumeilla vaan aina järjestön kautta. Uudessa kansainvälisessä tilanteessa tämä saattaa tulla entistä tärkeämmäksi funktioksi: ASEAN on jäsenilleen yhteinen tapa suojautua suurvaltojen kamppailuilta. Tästäkin näkökulmasta järjestön roolia Myanmarin konfliktin ratkaisussa tulee tukea – vaikka mahdollisuudet ovat rajallisia ja eteneminen hidasta.
Vastaavasti EU:lla on intressi sekä tukea ASEAN:in kehitystä että etsiä ratkaisuja Myanmarin konfliktiin. Mikäli tavoitteeksi asetetaan ”geopoliittisempi unioni” kuten komission puheenjohtaja on linjannut, joutuu EU myös itse opettelemaan toimimista vaikeassa ympäristössä. Sanktioiden ohella on oltava tilaa testata neuvotteluhalukkuutta ja tukea dialogeja paikallisesti. Rauhanvälitystoiminnan lähetyskäsky ”kaikkien kanssa on voitava keskustella” saa kiristyvän geopoliittisen kilpailun maailmassa uusia sävyjä.
Kirjoittaja
Oskari Eronen johtaa Aasia-ohjelmaa rauhansäätiö CMI – Martti Ahtisaari Peace Foundationissa.
