Edward N. Luttwak & Eitan Shamir: The Art of Military Innovation. Lessons from the Israel Defense Forces.
Harvard University Press 2023.
Tunnetun amerikkalaisen strategian tutkijan Edward Luttwakin ja israelilaisen professori Eitan Shamirin kirja “The Art of Military Innovation” esittelee Israelin puolustusvoimien historiaa ja erityispiirteitä. Kirjan pääteesi on, että Israelin puolustusratkaisu poikkeaa monella tapaa läntisten asevoimien valtavirrasta ja juuri sen “omituisuudet” pitkälti selittävät Israelin sotilaallista menestystä.
Arvostetun Harvardin yliopistopainon julkaiseman kirjan tarkoituksena on selittää Israelin mallin taustatekijät ja hyödyt. Vaikka Israelin malli ei olisikaan suoraan sovellettavissa muualla, vaikuttaa kirjoittajien motiviina olevan juuri sen vahvuuksista oppiminen varsinkin länsimaissa, jotka ovat nyt jälleen vakavan turvallisuus- ja varusteluhaasteen edessä.
Luttwakin ja Shamirin mukaan sekä jatkuva uhka että resurssipula ovat vaikuttaneet ratkaisevasti Israelin puolustusvoimien kehitykseen. Valtion perustaminen johti välittömään konfliktiin arabinaapureiden kanssa ja Israel joutui torjumaan eksistentiaaliseksi koettua uhkaa toistuvissa sodissa. Aluksi pieni ja maatalousvaltainen maa oli voimasuhteissa pahasti alakynnessä. Ensimmäisten vuosikymmenten aikana puolustusmateriaalinkin hankkiminen oli vaikeaa, sillä keskeiset länsimaat kuten Yhdysvallat ja Iso-Britannia rajoittivat voimakkaasti vientiään Israeliin.
Vaikea tilanne yksinkertaisesti pakotti Israelin etsimään omaperäisiä ratkaisuja tilanteessa, jossa Neuvostoliitto varusti arabinaapureita tuon ajan uusimmalla aseistuksella. Eräs Israelin varhaisista oivalluksista oli se, että paras ilmasota on sellainen, jossa vastustajan koneet tuhotaan kentille jo ennen kuluttavien ilmataisteluiden alkua. Israelilla ei kuitenkaan ollut suurvaltain tapaan varaa ostaa erikseen hävittäjiä ja pommittajia. Niinpä se päätyikin ensimmäisenä maana monitoimikoneeseen, jolla kyettiin sekä pommittamaan että torjumaan. Riskialtis strategia toimi vuoden 1967 sodassa, jossa Israel onnistui pommittamaan arabinaapureiden ilmavoimat lentokentille. Tämän jälkeen myös suurvallat näkivät monitoimihävittäjän arvon.
Lennokkien kehityksessä Israel otti etumatkan jo 70-luvulla. Kasvanut ohjusuhka ja rahanpuute pakottivat katsomaan ennakkoluulottomasti eri vaihtoehtoja. Israel kehitti myös omaperäisen taistelupanssarivaunun, Merkavan. Se on edelleen lajissaan ainoa, jossa moottori on vaunun etupuolella. Israelissa havaittiin, että miehistön suojaaminen on lopulta vaunun ominaisuuksista tärkein. Merkavassa moottori suojaa miehistöä ja vaunusta voi poistua takaosan kautta. Israel kehitti ensimmäisenä myös aktiivipanssarin. Maa oli kärjessä myös tietokonepohjaisen taistelunhallintajärjestelmän kehittämisessä. Alkysysäys kehitystyölle tuli tarpeesta neutraloida vastustajan ilmapuolustus. Siihen vaadittiin niin suurta tehtäväkirjoa ja toimien tarkkaa aikatauluttamista, ettei johtaminen käynyt enää perinteisin menetelmin.
Luttwak ja Shamir eivät kuitenkaan tyydy vain luettelemaan Israelin teknologisia edistysaskeleita. Kiinnostavampi havainto liittyy itse asiassa teknologisten innovaatioiden organisatorisiin ja kulttuurisiin edellytyksiin.
Kirjoittajat korostavat Israelin puolustusvoimien poikkeuksellisen rakenteen merkitystä. Maalla ei ole erillisiä maa-, meri- ja ilmavoimia, vaan puolustushaarat toimivat korostetusti yhtenäisen puolustusvoimarakenteen sisällä. Tämä on auttanut hillitsemään siiloajattelua ja puolustushaarojen erillisintressien liiallista korostumista. Niinpä Luttwakin ja Shamirin mukaan lennokkikehitys pääsi vauhtiin nimenomaan Israelissa, eikä Yhdysvalloissa, joka aloitti lennokkien arvioinnin samaan aikaan. Amerikassa lentäjien lobby väheksyi miehittämättömien koneiden arvoa ja kuristi lennokkiohjelman hengiltä.
Kenties merkittävin havainto liittyy Israelin puolustusvoimien ja teollisuuden yhteispeliin. Vaikka moniportainen hankintasääntöbyrokratia on rakennettu myös Israeliin, on maa kyennyt kehittämään merkittävimmät asejärjestelmänsä huomattavan nopeasti ja halvalla. Näistä nykyhetkellä näyttävin esimerkki lienee ilmapuolustusjärjestelmä Iron Dome, joka onnistuttiin kehittämään ennätysvauhtia.
Toimintamalli on korostanut valmiutta riskinottoon. Puolustusvoimat ja yritykset ovat kehittäneet tuotteita yhdessä, usein pitkiä testivaiheita ja dokumentaatiovaatimuksia helpottaen ja yli harppoen. Sota-ajan hengessä tavoitteena on ollut saada suorituskyky nopeasti ja edullisesti käyttöön – pykälistä viis. Monien keskeisten kehitysprojektien johto toimi alkuun omavaltaisesti ja jopa ilman budjettia. Myös yritykset ottivat näissä tilanteissa riskiä. Puolustusteknologian osalta Israelin riskinottovalmiudessa ja joustavuudessa on luultavasti opiksi otettavaa myös Suomelle. Israelin esimerkki puhuttelee siinäkin mielessä, että maa on onnistunut luomaan puolustusteollisuudestaan myös vahvan vientialan.
Israelin malli on Luttwakin ja Shamirin mukaan näyttänyt kyntensä nimenomaan ns. makroinnovaatioissa eli kokonaan uudenlaisten ratkaisujen hakemisessa ja löytämisessä. Tällä on tietoisesti haettu etua taistelukentällä, jossa uusiin ratkaisuihin ei tyypillisesti ole aluksi tehokkaita vastalääkkeitä. Riskinottokyky on innovaatioiden kannalta keskeistä.
Kirjassa kiinnitetään valtavasti huomiota Israelin puolustusvoimien henkilöstöön. Se ratkaisee. Siinäkin maa poikkeaa useimmista länsimaista. Suomi tosin taitaa olla Euroopan maista varsin lähellä Israelia, mutta selkeästi kevytversio.
Israelin puolustus perustuu vahvaan reserviin. Kolmen vuoden pakollinen varusmiespalvelus miehille ja kaksivuotinen koulutus naisille tuottaa vahvan pohjaosaamisen maksimissaan 650 000 hengen puolustusvoimille. Vuosittaiset kertausharjoitukset ylläpitävät yksilökohtaisia taitoja ja joukkokohtaista suorituskykyä. Israelin reserviläisiä voi hyvin pitää vähintään puoliammattilaisina.
Varusmies- ja reservivetoisuus on Israelissa viety selvästi Suomea pidemmälle. Kuvaavaa on, ettei maassa ole ammattimaista aliupseeristoa, mikä länsimaissa tyypillisesti nähdään osaamisen ja kokemuksen tukipilarina. Kadettikouluakaan ei ole, vaan kaaderiupseeriksi päädytään reserviupseerin koulutuksen kautta. Erittäin arvostettu reserviupseerin koulutus tosin kestää kaikkineen yli viisi vuotta.
Israelin henkilöstöratkaisut ovat muutenkin omanlaisiaan. Esimerkiksi upseeristoa on tietoisesti haluttu pitää iältään nuorena. Tällä on pyritty varmistamaan tehokas uusiutuminen ja riskinottovalmiuden säilyminen. Luttwakin ja Shamirin laskelmien mukaan ylin johto on tyypillisesti noin kymmenen vuotta verrokkimaita nuorempaa. Kenraalitiheys taas on asevoimien kokoon nähden hyvin alhainen ja muutenkin esikuntaupseerien määrä on pidetty minimissä. Seurauksena on vastuun ja toimintavapauden siirtyminen alemmas.
Muodollinen sotilaskuri näyttää Israelin puolustusvoimissa usein vähäiseltä. Tälläkin on kirjan mukaan tarkoituksensa – se muun muassa alentaa kynnystä tehdä muutosehdotuksia. Paraateihin ei panosteta eikä juhlaunivormuja kirjan mukaan edes jaeta kuin ulkomaille lähetettäville sotilasasiamiehille. Palveluspuvulla siis mennään.
Israelin puolustusvoimat panostaa myös erityislahjakkuuksien seulontaan ja hyödyntämiseen. Arvostetuimpiin varusmieskoulutuksen erikoisohjelmiin pääseminen näyttää kirjan mukaan vastaavan lähes huippuyliopistoon pääsyyn verrattattavissa olevaa askelta. Lahjakkuuksien osaamista käytetään teknologian kehittämiseen ja monet perustavat palveluksen jälkeen oman yhtiönsä. Jopa autisteille on luotu oma palveluspolkunsa, sillä puolustusvoimissa havaittiin heidän monesti kykenevän tavanomaista parempaan suoritukseen kuvatiedusteluaineiston analysoinnissa.
Luttwakin ja Shamirin kirjan puutteena voi nähdä sen, etteivät nämä käsittele käytännössä ollenkaan Israelin puolustuksen laajempia strategisia ja ulko- ja sisäpoliittisia ulottuvuuksia, moraalisista puhumattakaan. Israel nähdään kirjassa alkujaan epätoivoisen alivoimaisena uhrina, joka kykeni oman kykynsä pohjalta luomaan lähes suurvaltatason asevoimat. Sen toimet nähdään automaattisesti oikeutettuina eikä niitä kyseenalaisteta käytännössä miltään osin. Ydinaseesta kirja ei sano sanaakaan.
Kirjan käsikirjoitus ehti valmistua ennen Hamasin terrori-iskuja lokakuussa 2023. Tästä auennutta uutta strategista näköalaa ei teoksessa siten käsitellä. Luttwak ja Shamir eivät siten myöskään analysoi sitä, miksi Israel ei kyennyt reagoimaan Hamasin hyökkäystä koskeviin tiedustelutietoihin. Tämä oli melkoinen epäonnistuminen varsinkin kun muistetaan lokakuun 1973 jom kippur -sodan shokki, jossa Israel niin ikään yllätettiin. Tiedustelun merkitys on joka tapauksessa Israelille samankaltainen kuin Suomelle. Ennakkovaroitus on välittömän uhan ympäristössä reservivetoiselle armeijalle ja koko yhteiskunnalle elintärkeä.
Luttwakin ja Shamirin kirja on puutteistaan huolimatta hyödyllinen teos. Lähes jatkuvasti sodan ja vakavan sodanuhan oloissa elänyt maa on joutunut rakentamaan puolustuksensa koko yhteiskunnan resursseihin ja omaperäisiin ratkaisuihin turvaten. Se ei ole voinut kopioida toisenlaisissa oloissa ja toisenlaisella resurssipohjalla toimivien suurvaltain ratkaisuja. Teknologista ylivoimaa on luotu rohkealla riskinotolla ja suoralla yhteispelillä teollisuuden kanssa. Kaiken pohjalla on kuitenkin reservi sekä sen kyvykkyys ja motivaatio.
Kirjoittaja
Mikko Hautala on Nokian geopolitiikan ja yhteiskuntasuhteiden johtaja. Tätä ennen hän toimi ulkoministeriön palveluksessa ja suurlähettiläänä Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Hautala on suorittanut 207. maanpuolustuskurssin.
