Pelikirja Kiinan patoamiseen

Elbridge Colby: The Strategy of Denial: American Defense in an Age of Great Power Conflict.
Yale University Press 2021. 384 sivua.

Yhdysvallat ei kykene dominoimaan Intian–Tyynenmeren-alueella. Sen ei pidä antaa haitata, koska tärkeintä on, ettei mikään mukaan valtio pääse dominoivaan, hegemoniseen asemaan. Siksi Yhdysvaltojen päämääränä on toimia siten, että alueellisesti hegemoniseen asemaan pyrkivälle vallalle eli Kiinalle syntyy riittävä vastavoima. Strategia on priorisointia ja prioriteetti numero yksi on Kiina, kaikki muu on toissijaista. Näin kuuluvat Elbridge Colbyn kiitellyn kirjan pääteesit.

Colby on Yhdysvaltojen vuonna 2018 valmistuneen puolustusstrategian pääarkkitehti. Strategia oli merkkipaalu, joka vahvisti Yhdysvaltojen painopisteen siirtyneen terrorisminvastaisesta sodasta suurvaltojen kilpailuun. Strategia oli huomionarvoinen myös, koska sitä tuettiin laajalti molemmissa pääpuolueissa ja koska sen toimeenpano saatiin melko hyvin raiteilleen silloisen puolustusministeri Mattisin vahvalla tuella.

Colby on perusvireeltään realisti, mutta ankkuroituu arvoihin. Colby on rehellinen, mikä on tervetullutta jopa Yhdysvalloille ominaisessa moniäänisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Hän ymmärtää hyvin, että Yhdysvaltojen puolustusbudjetti ei tule merkittävässä määrin nousemaan lähivuosina ja vaikka nousisikin, joutuu Yhdysvallat silti priorisoimaan aiempaa enemmän. Unipolaarinen hetki on ohi, joten Yhdysvaltojen on osattava katsoa tulevaisuuteen ja valita tarkkaan taistelunsa. Rehellisyyttä on sekin, että Colby tunnustaa Kiinan tulleen Yhdysvaltojen rinnalle ja menneen ohi usealla eri sektorilla. Globaaliksi sotilaallisen voiman käyttäjäksi Kiinasta ei vielä pitkään aikaan ole, mutta lähialueellaan se on merkittävin toimija.

Onko Kiinan tavoitteena alueellinen hegemonia vai kenties jotakin vielä enemmän? Colby ei ota tähän lopullista kantaa, mutta tie laajempaan hegemoniaan kulkee joka tapauksessa alueellisen hegemonian kautta ja ruokahalu usein kasvaa syödessä. Aasiassa Kiina joutuu kuitenkin kohtaamaan vastavoimien kokonaisuuden, jota Colby kutsuu antihegemoniseksi koalitioksi. Koalition ominaispiirteisiin kuuluu, että ne pitävät sisällään sekä sopimusliittolaisia että kumppanimaita. Kirja sisältää Suomenkin kannalta kiinnostavaa pohdintaa antihegemonisen liiton (alliance) ja liittouman (coalition) suhteesta. Colbyn mukaan liitot eivät ole välttämättömiä, mutta ne voivat tehostaa koalition toimintakykyä. Tärkeintä on, että koalition jäsenet osallistuvat koalition toimiin tiukan paikan tullen.

Aasian antihegemoninen maakoalitio rakentuu Yhdysvaltojen ympärille ja siihen kuuluvat muun muassa Japani, Etelä-Korea ja Australia. Kiina on pakotettu murtamaan tai vähintään heikentämään tätä koalitiota. Kiinan kannalta paras vaihtoehto on Colbyn mukaan ”jaksotettu strategia”, jolla Kiina voisi puraista antihegemonisesta koalitiosta yhden palan kerrallaan. Tämä osoittaisi rakennelman onttouden, minkä jälkeen alueen maat olisivat myöntyväisempiä Kiinan alueellista valta-asemaa kohtaan.

Kiina, kuten hegemoniseen asemaan pyrkivät maat yleensä, haluaa välttää sotilaallisia yhteenottoja, mutta mikäli niihin ajaudutaan, tulisi konflikti rajata tarkasti. Kiina haluaa loppuun saakka välttää tilannetta, jossa sen aggressio saisi aikaan koko antihegemonisen koalition poliittisen ja sotilaallisen voiman mobilisoimisen Kiinan uhkaa vastaan. Vastaavasti antihegemoniseen strategiaan kuuluu, että konfliktin taltuttamiseen pyritään sitomaan koko koalitio, vaikka Kiinan aggressio kohdistuisikin yksittäiseen maahan. Tätä näkemystä voidaan pohtia myös Suomessa, jossa vallitsevana arviona on, että konflikteilla on aina laajempi alueellinen ulottuvuutensa.

Yhdysvaltojen johtaman antihegemonisen koalition etuna on, että se on lähinnä status quon säilyttämiseen pyrkivä voima. Se on puolustava ja siten myös pelotevaikutusta vahvemmin hyödyntävä toimija. Kiina tähtää voimasuhteiden muutokseen, mistä syystä se joutuu toimimaan aktiivisesti ja riskeeraamaan tilanteiden eskaloitumisen vakavamman konfliktin asteelle. Antihegemoninen koalitio pyrkiikin juuri tähän eli sälyttämään mahdollisen eskalaatiovastuun Kiinalle. Siksi Kiinaa houkuttaa fait accompli, joka viittaa sotilaallisiin tai muihin toimiin, joilla pyritään luomaan alueellisesti uusi tilanne, jonka purkaminen edellyttäisi aktiivisia toimia. Toisin sanoen hyökkäävä osapuoli loisi tilanteen, jossa se muuttuu puolustavaksi ja pelotevaikutusta hyödyntäväksi osapuoleksi.

Colbyn argumentaatio on selkeää ja kurinalaista. Sen kääntöpuolena on tarkastelun kapeus ja tietynlainen vanhakantaisuus. Tarkastelu rajataan lähes ainoastaan puolustusta ja sotilaallista toimintaa koskevaksi, mikä on nykyisessä keskinäisriippuvaisessa ja kompleksisessa maailmassa keinotekoista. Se myös edellyttää lukuisen muuttujien vakioimista. Monet asiantuntijat ovat eri mieltä esimerkiksi siitä, että mahdollinen sota Kiinan kanssa olisi alueellisesti ja keinoiltaan rajattu, kuten Colby esittää. Myöskään Kiinan tavoitteista tai suorituskyvystä ei ole varmuutta.

Suomalaisittain kysymyksiä jää myös Kiinaan kohdistettavan lähes jakamattoman huomion kääntöpuolesta: mitä pitäisi ajatella Venäjästä? Useat kirjan Aasiaa koskevista esimerkeistä ovat sovellettavissa myös eurooppalaiseen todellisuuteen ja tarjoavat hyviä perusteita myös eurooppalaisille strategioiden laatijoille, mutta Venäjää koskeva analyysi on ohuempaa.

Kirjaa voi kuitenkin suositella siitä huolimatta tai juuri siksi varsinkin eurooppalaisille, jotka turhan usein tulkitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa transatlanttisesti suuntautuneiden asiantuntijoiden näkemysten valossa, mikä helposti antaa väärän kuvan Euroopan asemasta Yhdysvaltojen strategiassa. Colby kyllä näkee, että Eurooppa on strategisesti merkittävä ja että erityisesti Venäjän alueellisia hegemoniapyrkimyksiä on kyettävä vastustamaan. Samalla on selvää, että Eurooppa on toissijainen alue, jonka merkitystä mitataan ensisijaisesti siinä, miten se tukee Kiinan vaikutuksen patoamista. Colby esimerkiksi toteaa, että strategisesti yhtenäinen ja vahva Eurooppa olisi Yhdysvaltojen näkökulmasta periaatteessa ei-toivottu alueellinen hegemonia, mutta mikäli se tukisi Kiinan hegemonian vastustamista, olisi se Yhdysvaltojen intresseissä.

Colbya on syytetty haukkamaisuudesta, mutta syytös pitää paikkansa korkeintaan puolittain. Kyse on priorisoinnista ja tietyt painopisteet vaativat aktiivista puolustuspolitiikkaa. Lyhyen listan kärjessä on Kiina. Muutoin kirja yhdistää pidättyväisen ja aktiivisen ulko- ja puolustuspolitiikan elementtejä. Niin sanottu offshore balancing eli vastuun laajempi sälyttäminen kumppaneille riippuu tilanteesta: Euroopassa se olisi perusteltua, Aasiassa puolestaan vähemmän perusteltua.

Kirja on suomalaisesta näkökulmasta arvokas useasta syystä. Ensinnäkin se auttaa ymmärtämään Yhdysvaltojen strategista ajattelua. Colbyn argumentin ydin on jo sisällytetty Yhdysvaltojen puolustusstrategiaan ja monet hänen kirjassaan esittämistä ajatuksista voivat löytää tiensä tuleviin strategioihin. Toinen keskeinen arvo on sen kuvaamissa skenaarioissa, jotka keskittyvät Aasiaan, mutta joiden logiikka on monilta osiltaan sovellettavissa myös eurooppalaiseen todellisuuteen. Kolmas arvo on kirjan tavassa käsitellä ja esitellä puolustusstrategian keskeisiä elementtejä. Suomessa puolustusstrategia on perinteisesti ollut vähäisessä roolissa jo aiheen herkkyyden johdosta. Suunnittelutyötä on tehty, mutta julkinen keskustelu ja kytkentä poliittisiin tavoitteisiin on ollut vajavaista. Viimeaikainen aktiivinen keskustelu Nato-jäsenyyden ympärillä on ollut tervetullutta, mutta osoittanut myös tarpeen puhua puolustuspolitiikasta laajemminkin. Miten koalitioiden ja puolustusliittojen ero tulisi ymmärtää? Miten eskalaatio vaikuttaa maan päättäväisyyteen puolustaa itseään tai kumppaneita? Onko alueiden valtaaminen tehokas pakottamiskeino? Nämä kaikki ovat laajoja periaatteellisia kysymyksiä, jotka edellyttävät analyyttista keskustelua. Siksi Colbyn kirja toimiikin paitsi hyödyllisenä katsauksena suurvaltapolitiikkaan myös oppaana puolustusstrategioiden laadintaan niin suuremmissa kuin pienemmissäkin maissa.

Kirjoittaja

Rasmus Hindrén on Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen kansainvälisten suhteiden johtaja.

Lisää artikkeleita:

Suomen Lauttaliikenne -konsernin Falco-lautta navigoi 29.11.2018 ensimmäisenä maailmassa täysin autonomisesti reittinsä, joka kulkee Paraisten ja Nauvon välillä. Alus pystyy navigoimaan reitin ja rantautumaan autonomisesti. LIsäksi sitä voidaan käyttää etäoperoidusti. Kuva: Suomen Lauttaliikenne Oy/Lehtikuva

Paikkatiedot nykyaikaisissa kriiseissä

On vaikeaa kuvitella tulevaisuuden älyliikennettä ilman paikannusta ja paikkatietoja. Koska näiden tietojen tärkeys vain kasvaa tulevaisuudessa olisi aika myös satsata kansalliseen paikkatietoinfrastruktuuriin, alan opetukseen ja tutkimukseen.

Lue artikkeli »