Antti Blåfield & Erja-Outi Heino:
Puola on samaa maata.
Siltala 2024.
Asuessani Varsovassa minulle tuli yllätyksenä se, miten paljon Puolassa tunnetaan yhteenkuuluvuutta Suomen kanssa, kun taas suomalaisille Puola on varsin vieras maa. Antti Blåfieldin ja Erja-Outi Heinon kirja täyttää erinomaisesti aukkoa suomalaisten Puola-tuntemuksessa. Puola on kiehtova maa, joka ei jätä ketään siihen tutustuvaa kylmäksi, ja kirjasta paistaa läpi sen tekijöiden kiinnostus ja innostus aiheeseensa.
Kirjan alussa valotetaan Puolan nykypäivää, minkä jälkeen tehdään syväsukellus historiaan. Kirjan lopussa kuljetaan pitkin Varsovan keskustaa halkovaa Kuninkaantietä ja käydään läpi sen rakennuksia ja monumentteja, joiden kiehtoviin tarinoihin tekijät ovat paneutuneet syvällisesti.
Kirjan historiaosuuden punainen lanka on, että Suomen ja Puolan historiassa on paljon yhtymäkohtia. Näkökulma on kiinnostava ja perusteltukin: Samat Ruotsin kuninkaat ja Venäjän tsaarit ovat vaikuttaneet maidemme historiaan, joskin usein hyvin erilaisin tarkoitusperin ja tuloksin. Myös reaktiot eri aikakausien vallanpitäjien toimiin ovat olleet hyvin erilaisia, mistä todistavat Puolan lukuisat kansannousut.
Suomen ja Puolan väliset 2000-luvulla merkittävästi tiivistyneet kahdenväliset suhteet ansaitsisivat mielestäni tulla käsitellyksi omana kokonaisuutenaan. Presidenttien ja hallitusten vaihtumisesta riippumatta poliittisen tason vuoropuhelu ja vierailuvaihto on jatkuvasti tiivistynyt ja kauppakin kehittynyt. Suomi kiinnostaa Puolassa, ja marsalkka Mannerheimin rinnalle tunnetuksi suomalaiseksi on 2010-luvulla noussut Puolan juutalaisten historian museon POLINin suunitellut arkkitehti Rainer Mahlamäki. Museolla on ollut suuri merkitys Puolan historian yhden kipukohdan käsittelemisessä.
Puolalaiset tuntevat historiansa ja se elää voimakkaasti nykypäivässä muun muassa maan suhteissa naapureihinsa. Toisen maailmansodan ja sitä seuranneen kommunistisen ajan jälkeiset traumat ovat yhä läsnä. Kommunistisen järjestelmän vastapainona toimi katolilainen kirkko, jonka merkitystä kirjassa onkin selostettu laajasti.
Paavi Johannes Paavali II edesauttoi Solidaarisuus-liikkeen syntymistä. Tänä päivänä Solidaarisuuden perinnönjako leimaa edelleen Puolan poliittista ilmapiiriä pääministeri Donald Tuskin ja PiS-puolueen puheenjohtaja Jaroslaw Kaczyńskin välisessä kaksintaistelussa. Rauhannobelisti Lech Wałęsa on joillekin puolalaisille sankari ja toisille rikollinen, petturi. Myös koko kansaa järkyttäneen Smolenskin traagisen lentoturman jälkiselvittelyä leimaa puolueiden välinen vihanpito.
Kirja onnistuu monipuolistamaan kuvaa nykypäivän Puolasta ja havainnollistamaan sen erilaisia rinnakkaistodellisuuksia katolilaisesta maaseudusta trendikkääseen Varsovaan. Yhteiskunnan dynaamisuus ja vaurastuminen ei ulotu vielä maan kaikkiin kolkkiin, mikä heijastuu myös poliittiseen karttaan.
Muutos Puolassa ei tapahtunut tyhjiössä. Laajempaa viitekehystä olisi tuonut Viktor Orbánin merkityksen kuvaaminen PiS-hallinnon esikuvana. Tämä heijastui muun muassa suhtautumisessa EU:hun, kun PiS:n hallituskaudella Brysselin byrokratiaa verrattiin Moskovan käskytykseen ja EU:n katsottiin ylenkatsovan ”uusia jäsenmaita”. EU-komission vuonna 2017 käynnistämä ns. artikla 7 -menettely oikeusvaltion turvaamiseksi ei helpottanut Puolan EU-suhdetta. Kiistoista ja välintuloista huolimatta maan virkakunnan erittäin ammattitaitoinen EU-koneisto jatkoi työtänsä isänmaan edun hyväksi muun muassa EU:n nettosaajien ryhmän johtajana.
Kirjan ajankohtaisuus on sekä etu että haaste. Vuoden 2023 vaalit käänsivät taas tilanteen. Pääministeri Tusk on kymmenen Brysselissä viettämänsä vuoden jälkeen yksi Euroopan arvostetuimmista poliittisista johtajista ja sisäpoliittisista haasteista huolimatta Puola on nousemassa yhdeksi Euroopan johtovaltioista.
Puolalaisen yhteiskunnan polarisaatio ei ole kadonnut ja toukokuun presidentinvaalit ovat tätä kirjoittaessa vielä edessä. Epävakaassa sisäpoliittisessa ilmapiirissä yhdestä asiasta vallitsee kuitenkin luja yksimielisyys: Venäjä on pysyvä uhka Puolalle ja Euroopalle ja sitä vastaan tulee varustautua. Tämä oli Puolan keskeisenä tavoitteena jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun se isännöi vuoden 2016 Naton huippukokousta Varsovassa, ja on aivan erityisen tärkeää nyt, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu ja transatlanttinen kumppanuus uhkaa horjua. Puolan suhde Yhdysvaltoihin on perinteisesti hyvin tiivis, mutta viime kuukausien tapahtumat näyttävät saaneen Varsovankin näkemään, että Euroopan tulee pystyä huolehtimaan itsenäisesti omasta turvallisuudestaan. Tässäkin prosessissa Puolalla ja sen 5 prosentin puolustusmenoilla tulee olemaan keskeinen rooli. Nyt viimeistään Nato-Suomessakin aletaan ymmärtää, että kirjassa kuvatuista erilaisuuksista huolimatta Puola on samaa maata.
Kirjoittaja
Hanna Lehtinen on toiminut mm. Suomen Varsovan-suurlähettiläänä 2014–2018 ja Suomen edustajana EU:n poliittisten ja turvallisuusasioiden komiteassa 2018–2022. Hän on suorittanut 189. maanpuolustuskurssin.
