Ryhdistäytyykö Eurooppa?

Siihenkin voi yhtyä, että yksi Venäjän hyökkäyspäätökseen vaikuttava tekijä oli Euroopan asevoimien tila. Venäjällä on ollut hyvin tiedossa, mitä Euroopassa on asevoimille kylmän sodan päättymisen jälkeen tehty. Ja kun Yhdysvallat oli ennen invaasiota signaloinut, ettei se reagoisi sotilaallisesti, sekin pidäke oli poissa. Kuten Giles muotoilee, historia osoittaa, että heikkous rohkaisee Venäjää hyökkäävyyteen, ei voima.

Giles käsittelee Ukrainan sotaa, sen vaihtoehtoisten lopputulemien globaaleja ja erityisesti Eurooppaan kohdistuvia vaikutuksia. Hän nostaa oikeutetusti esiin sen, että ilman yhtenäistä strategiaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat reagoineet tapahtumiin ja keskittyneet enemmän eskalaation välttämiseen kuin vastaamaan jo tapahtuneeseen eskalaatioon. Tämän seurauksena yhteenotosta tuli kulutussota, mistä koitui Venäjälle etua. Ottaen huomioon Euroopan puolustuksen tila hän päätyy siihen, että realistinen vaihtoehto on vähentää mahdollisimman paljon Venäjän kykyä uhata Ukrainaa lyhyellä aikavälillä – siis tukea Ukrainaa – samalla kuin pitkällä aikavälillä rakennettaan kapasiteettia estää mahdollisia Venäjän tulevia hyökkäyksiä Ukrainaan ja Eurooppaan. Tätä kirjoitettaessa näyttää siitä, että Euroopan halukkaiden koalitio on toimimassa näin.

Kirjan yksi luku käsittelee Yhdysvaltoja, muun muassa sen nykyroolia Euroopan puolustuksessa. Kuten olemme viime kuukausina todenneet, Yhdysvaltain nykyhallinnon toiminnan analysointi totuttuun loogiseen länsimaiseen ajatteluun perustuen on vähintäänkin haastavaa. Ottaen huomioon kirjoittamisajankohta Giles ennakoi varsin hyvin Trumpin hallinnon muuttuvaa suhtautumista erityisesti Eurooppaan, mutta myös laajemmin muuhun maailmaan. Hän kuvaa perustellusti myös miksi yhä syvemmin sisäisesti jakautuvalle USA:lle tulee vaikeammaksi säilyttää keskeinen kansainvälinen roolinsa riippumatta siitä mikä hallinto Washingtonissa on.

Suuri osa kirjasta keskittyy siihen, miten eri maaryhmät ja muutamat yksittäiset maat ovat vastanneet puolustuskyvyn parantamishaasteeseen. Syitä miksi Eurooppa ei saa nykyisellä yhteenlasketulla puolustusbudjetilla enemmän aikaan avataan. Pelkistäen: Länsimaiden nykyisiä asevoimia ei ole rakennettu käymään pitkiä sotia. Tämän muuttaminen vie aikaa, etenkin kun puolustusteollisuuden kapasiteetti on tarpeeseen nähden rajoittunut ja tuki Ukrainalle, joka on välttämätöntä, hidastaa varustautumista. Hän nostaa esiin myös asevoimien henkilöstöhaasteen. Siitä voi muodostua puolustusteollisuuden kyvykkyyden ja kapasiteetin kehittämistä suurempi ongelma monessa maassa. Erityisen kovaa hänen kritiikkinsä on omaa kotimaataan Isoa-Britanniaa kohtaan. Tämä on ymmärrettävää, vaikka samanlaiseen analyysiin ansaitsee moni muukin Euroopan maa. Positiivisina esimerkkeinä hän nostaa esiin erityisesti Puolan ja Suomen. Myös Suomen laajempaa ei-sotilaallista varautumista, maanpuolustuskurssit mukaan lukien, esitellään lukijalle.

Giles nostaa esiin myös sen, että investoinneista konventionaalisiin asevoimiin Euroopassa on vain rajoitetusti hyötyä, jos takana ei ole uskottavaa ydinpelotetta. Vaikka siitä, että Yhdysvallat olisi irtaantumassa Natosta ja sen myötä roolistaan myös ydinpelotteen tuottajana, ei tätä kirjoittaessa ole mitään konkreettisia merkkejä, Yhdysvaltain maantieteelliset prioriteetit ja globaali näkymä ovat kuitenkin sen oloisia, että eurooppalaisen ydinpelotteen vahvistaminen on hyvin perusteltua. Tämä tarkoittaa sitä, että niin Ranskassa kuin Isossa-Britanniassa merkittävä osuus kasvavista puolustusmenoista kohdentuu maiden ydinasekyvykkyyksiin. Euroopan maissa pitäisi laajemminkin lisätä ymmärrystä Venäjän ydinaseajattelusta ja sen vaikutuksista Euroopan tarvitsemaan ydinpelotteeseen. Keir Giles avaa tätä. Syvempäänkin käsittelyyn on tilausta.

Giles viittaa toistuvasti ”Varsovan länsipuolella” oleviin maihin. Tällä ilmaisulla hän tarkoittaa Euroopassa olevaa jakolinjaa etulinjamaiden ja muun maanosan välillä siinä, kuinka Venäjän uhkaan suhtaudutaan. Tämä haaste on todellinen. Erityisesti Etelä-Euroopan maissa väestö ei koe vakavimmaksi turvallisuushaasteeksi Venäjää. Kun yleinen mielipide on demokratioissa ”politiikan kaikkivaltias”, se näkyy poliittisessa päätöksenteossa. Giles peräänkuuluttaakin asioiden selittämistä ja viestintää kansalaisille, jotta ymmärretään se, että maanosan kylmän sodan jälkeen nauttima turvallisuus ja vauraus eivät ole automaattisia.

Nato-maiden yhtenäisyys heijastuu myös Naton pidäkkeeseen ja pelotteeseen. Eri suuntiin vetävät kansakunnat heikentävät sitä. Giles toteaa: ”Naton yhtenäisyys on Venäjän suurin ongelma mutta myös sen suurin mahdollisuus”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että Venäjä ymmärtää, ettei se voi voittaa Natoa sotilaallisesti, mutta saattaa uskoa voittavansa sen poliittisesti tekemällä viidennestä artiklasta kuolleen kirjaimen. Tämän vuoksi Venäjä pyrkii eri toimin, muun muassa hybridioperaatioin, hajottamaan länttä.  Tästä yhtenäisyyden puutteen riskistä hän käyttää termiä ”sisäpiiriuhka”: Mikä tahansa jäsenmaa voi tehdä poliittisen päätöksen, jonka mukaan sen joukkoja ei siirretä ”tykinjyrinän suuntaan”.

Kirjassa kyllä käsitellään Naton ja EU:n rooleja Euroopan vahventamisessa, mutta syvempi pohdinta siitä, mitä Yhdysvaltojen pienempi rooli Euroopan puolustuksessa erityisesti Natolle merkitsee on tarpeen. Pitääkö muun muassa nykyisiä Naton puolustussuunnittelun (Nato Defence Planning Process, NDPP) periaatteita muuttaa?

Vaikka työkseen turvallisuus- ja puolustusasiain kanssa työskenteleville kirjassa ei välttämättä ole laajasti uutta, suosittelen heillekin kirjan lukemista. Se auttaa syventämään ajattelua Euroopan asemasta siinä laajassa globaalissa murroksessa, jota nyt koemme.  Ei-ammattimaisesti asioita seuraaville kohtuu yksityiskohtaiset kuvaukset eri maiden asehankinnoista voi olla aika ajoin raskastakin luettavaa. Tämä ei kuitenkaan himmennä kirjan yhtä keskeistä viestiä: investoinnit puolustukseen ja turvallisuuteen on vakuutus. Pelotetta ja pidäkettä ei luoda puheilla.